Gunvor oli sinä päivänä, jona hän kuoli, istunut hänen vuoteensa
ääressä, ja he olivat puhelleet keskenään. Viimein pyysi mies häneltä
vettä. Hän antoi, ja sairas joi ja painui levolle, mutta kun Gunvor
jälleen katsoi häntä, oli hän aivan liikkumatonna. Hän mainitsi häntä
nimeltä. Mies ei vastannut. Hänen suupielestänsä tippui joku pisara
verta. Hän oli kuollut hiljaa ja kuolemantuskitta.
Hän oli koko päivän ollut aivan rauhallinen ja iloinen. Hän oli
puhellut Gunvorin kanssa monenmoisista asioista. He olivat puhelleet
pikku pojastansa. Gunvor sanoi: "Hän on jo sinun näköisesi. Kaikki
sanovat niin." Gunvor väitti, että Grögaard oli siitä hyvillänsä, ja
hän jatkoi, että pojasta tulee varmaan yhtä voimakas kuin isänsä.
"Saat näyttää hänelle väitöskirjaa, jota aloitin", sanoi Grögaard,
"siinä on paljon hyvää; sen tiedän... Ja vielä eräs seikka: hänen ei
tarvitse peljätä sitä, että hänen isänsä kuoli rintatautiin. Sitä ei
ole suvussamme. Se iski minuun siksi, kun minulla suoraan sanoen oli
liian tukalaa. Ensin aherrusta ja puolinälkää vuosikausia, sitten
hengähdystä hetkisen, mutta sitten taas se kehno kellarikonttori ja
muut..."
-- "Minä en yhtään pelkää kuolemaa", sanoi hän yhtäkkiä. "'Haudan
kammo' on vain esteetikkojen suruja. Minä olen kemisti", hän hymyili.
"Minä tiedän, että me olemme muodostetut samoista aineista kuin
maakin. Me saamme ravintomme maasta. Me olemme tulleet siitä. Meidän
on annettava maalle takaisin, minkä se on saapa... Se voi meitä
suorastaan vaatia. -- Ainoa, jota en siedä ajatella, on arkku, johon
ihminen pannaan. Siinä ei ajatus ole kaunis... aivan luonnoton. Se
estää maata saamasta meitä. Ihminen pitäisi laskea maahan alastonna
tai kiedottuna vaatteesen. Silloin saisi maa meidät itseensä
aikaisemmin."
Sitten puheli hän Gunvorin kanssa sielusta, "kuoleman jälkeisestä
elämästä", josta hän "ei tohtinut mitään tietää." "Kun luonto on
sijoittanut meidät tänne, niin on meidän käytettävä voimamme täällä",
sanoi hän. "Täällä odottaa tuhannen tehtävää, joissa on jonkin
iankaikkisen itu."
Kohta nämä sanat lausuttuaan pyysi hän Gunvorilta vettä, joi ja
painui paikallensa, kuten äsken on kerrottu, ja kuoli.
* * * * *
Aika meni ja Gunvor eli elämäänsä. Mutta jollakin tavalla hän oli
ikäänkuin mykkä ja sokea. Hän autteli äitiänsä, hän hoiti lastaan
hyvin huolellisesti; mutta aina oli hänen sielunsa kuten liikkumaton.
Kuin meri, kun tulee aivan tyyni ja kaikki aallot vaipuvat raukeina
syvyyteen. Kuin meri, kun se ääretönnä tasoittuu, ja vain silloin
tällöin tulee maininki, ja rannat itkee ja huokaa. Mutta mistä
nuo mainingit? Myrskyhän vaikeni! Ah, meri on melkein yhtä suuri
ja levoton kuin ihmissielu. Se suuri maininki, joka panee rannat
huokaamaan, johtuu myrskystä, joka oli kauan sitten.
Mutta tuossa liikkumattomuudessa Gunvorilla oli kuitenkin, mitä
rakastaa. Poutapilvet kesäpäivinä. Miten ne kohosivat säteillen
taivasta kohti. Ja kaukaisten vuorten lumi talvisin. Hän hengitti
syvään; sillä hän rakasti tätä ilmaa ja noita vuoria. Kaikki, joilta
on jotain iäksi mennyt, rakastavat näitä näkyjä: Merta tai pilviä
tahi kaukaisia vuoria. Ne ikäänkuin kutsuvat, viittovat! Ne on niin
loitot ja korkeat! Ne saattavat huutaa sitä, joka joutui niin kauas.
Mutta parhaassa hiljaisuudessa nousi sieluun muisto. Rauhallinen
muisto, jossa ei ollut katkeruutta. Suuret muistot kaartavat holveja
ihmisten yli. He astelevat niiden varjossa, ja kaikki pieni hienonee
tomuksi heidän jalkainsa alla.