XII.

Hän oli tulossa äidiksi. Se, mitä hän kärsi syrjäyttämisen ja

loukkausten vuoksi, oli kuin uhri, jonka hän riemuiten toi sille

olennolle, joka liikkui hänen rintansa alla. Ja tuskat, joita hän

silloin tällöin kärsi, hän kesti hymyillen, ajatellen sitä kalleutta,

joka hänellä ja Grögaardilla oli ja jota ei kukaan voinut ottaa

häneltä, ei kukaan tahrata.

Hän oli onnellinen niinä aikoina. Hän ajatteli moninaista:

tulevaisuuden ajatuksia ja menneitä muistoja. Hän näki silloin

tällöin unta isästänsä. Kerran tuli isä häntä vastaan ja suuteli

häntä, ja Gunvorista hän aivan selvään sanoi iloisesti: "Niin,

pikku Gunvor, minä toivon aivan erinomaista siitä pojasta..." Niin,

'pojasta', se isä sanoi.

Hänestä tarttui ilo äitiinkin. Hänen läheisyydessään oli mahdotonta

surra. Nuo hänen poskiensa ruusut eivät tahtoneet kuolla, ja nuo

syvät, kirkkaat silmät olivat niin valmiit hymyilemään: "Sinunkin

pitää olla iloinen, äiti! Etkö tahdo olla?" -- Ja rouva Kjeld sanoi

eräänä päivänä hänelle: "Niin, niin, ihan minun täytynee myöntää,

että sinulla on taivaan isä puolellasi."

Grögaard oli silloin, kun Gunvor kertoi hänelle, mikä häntä odotti,

vetänyt häntä itseänsä lähemmäksi, kuten omistaakseen hänet ja

suojellakseen häntä. Ja hän suojeli häntä, oli itsekin toiveekas ja

rohkealla mielellä. Mutta hän oli tavallista hiljaisempi.

Kun Gunvor eroitettiin virasta, johtui hän heti ajattelemaan: "Saapas

nähdä, antavatko ne Grögaardin olla rauhassa."

Ensimäisinä kuina ei hän ollut saanut kuulla mitään, josta hän olisi

arvannut, että hänellä oli vaikeuksia. Mutta tuli aika, jolloin

Gunvor alkoi epäillä, että jotakin oli tapahtunut, joka ei hyvääkään

ollut. Gunvor tunsi hänet hyvin. Hän seisoi usein mietiskellen

jotakin, mutta ei sanonut, mitä se oli. Gunvor tutkiskeli häntä

eräänä iltana. Mutta Grögaard ei tahtonut puuttua siihen asiaan,

huomasi Gunvor. Gunvor pyysi ja kovisti häntä: hänen piti kertoa

kaikki. Heidän täytyi vetää yhtä köyttä, tuli mitä tuli. Vasta sitten

Gunvor voisi olla rauhallinen. Grögaard taipui viimein, kertoi

osaksi, lykki osan syrjään, jutteli asiasta kuin jostakin, jota

ei tahtonut tunnustaa paljoakaan ajattelevansa. Tuollaiset pienet

häijyydethän saattoivat ensistään tuottaa rahallista tappiota. Mutta

sekin vastus tehtäisiin tehottomaksi. Häntä oli muun muassa pari

toimittajaa pyytänyt kirjoittamaan lehtiinsä artikkeleita... jotakin

yleistajuista tieteellistä... joka työ häneltä sujui kuin leikki.

Hän takertui puhuessaan silloin tällöin; mutta Gunvor sai hänet

puhumaan lisää. Ja viimein hän sai kuulla, että hän oli menettänyt

kaikki koulu-tuntinsa ja toimen, jossa hän oli ollut eräässä

laboratoriossa. Ja sitäpaitsi: monet ystävät, joita hän oli pitänyt

arvossa, olivat olleet hänelle kehnomaisia.

Siitä puhuessaan valtasi hänet viha: "Niin, eikö ole inhoittavaa,

kun ihmiset ovat niin kehnoja! Ja vielä miehet, jotka puhuivat muka

'vapaamielisyydestä'. He ovat oikeastaan kaikkein pahimpia. Ai, ai,

kulkeehan noita jos miten monta lörpötellen, että vapaa mies ja

vapaa nainen, ihminen, jolla on viisas ja syvä vastuuntunne, -- että

heitä pitäisi pitää 'kultuurin kauneimpana kukkana'. Kyllä, kylläpä;

mutta surkeaa siinä on se, että nuo samaiset alkavat peljätä,

kun he kohtaavat teoriiansa, -- joka suorastaan elättää heitä,

todellisuudessa, elämässä, käytännössä." He he, eipäs oltu Grögaardia

liioin kutsuttu vapaamielisiin seuroihin viime aikoina! Mikä tosin ei

toisi hänelle ainoaakaan harmaata karvaa.

Ei, hänen karvansa eivät harmenneet, eikä luontonsa lannistunut.

Kului vain kotvan, ja Gunvor näki hänen pöydällänsä luonnoksia

ilmoituksiin, jotka ilmoitukset varmaankin olivat aiotut lehtiin.

Yhdessä hän tarjoutui opettamaan kemian lukijoita, farmaseuteja,

panimoalalle aikovia, toisessa kaikkien kouluaineiden opettajaksi,

-- sitten hän vielä pyysi joltakin hitaalta toimittajalta vastausta

hänen viimeiseen kirjoitus-tarjoukseensa. Gunvor ei koskaan puhunut

hänelle noista kirjeistä ja hakemuksista, ja itse Grögaard vältti

niitä puheessaan, tuskin edes tiesi, että Gunvor oli ne nähnyt.

Eräänä päivänä iltapuolella näki Gunvor hänet erittäin hyvällä

tuulella. Gunvorin käden hän ikään kuin sulki omaansa ja kysyi

hymyillen: "Arvaatko, mistä minä tulen?" "En." "Minä tulen

konttoristani", vastasi hän hymyillen, "niin, konttorista tulenkin.

Katsos, minä olen saanut konttoripaikan... erään viinatehtailijan

konttorissa, kuuletkos. Annan hänelle hyviä neuvoja, minkä

minkinlaisia. Istuskelen sitäpaitsi hänen konttorissaan. Varma työ,

nouseva palkka. Ja nyt alkaa olo luonnistaa. Ja vielä parempaa:

minä olen saanut ison käännöstyön. Se vie melkein koko vuoden. Se

pitää koettaa suorittaa illoin." Gunvor johtui kysymään heti: "Mutta

sittenhän ei jää aikaa väitöskirjasi tekoon?" Grögaard vastasi

huolettomasti: "Oh, se työ saa odottaa hieman. Nythän minun on ennen

kaikkea hankittava rahaa. Pianhan tulee se pienokainen, ja tiedäthän,

sellainen maksaa. Ja sinun itsesi täytyy elää mukavasti tänä aikana.

Niin sinun täytyy Gunvor. Hyvää ruokaa ja juomaa. Niin, etkö halua

vähän jotakin maistaa? Portteria tahi puna-viiniä?"

Varma konttoripaikka ja suuren käännöstyön suunnitelmat olivat

tehneet hänet kovin iloiseksi. Hän kertoi kaikellaista hupaista

tuosta konttorista, jota hän ennen oli aina ihan inhonnut. Se on

vanha, pimeä, hyvin likainen huoneisto. Mutta hassunkurista siellä

oli. Viinatehtailija istui yhdessä huoneessa, ja hän ja prokukuristi

toisessa. Entä tuo prokuristi! Kuin puhtainta Holbergia! Kun

jotain erikoisen tärkeätä oli kirjoitettava, tuli isäntä heidän

huoneesensa ja lausuili prokuristille, joka tuossa tuokiossa

varustautui kirjoittamaan lausutun mukaan. Hän niisti nenänsä,

oikaisi pönkkäkauluksiaan, ja kun hra Adrianilta pääsi ensi sana,

iski prokuristi kynänsä paperiin, ja nenäkin kyntää paperia, niin

lähinäköinen hän on. Ja kun ensi lause oli suoritettu, niin hän nosti

päänsä ja katseli isäntään, niin vakavana, paikallansa kuin mikä

eversti! Ja kun seuraava lause tuli, kumartui hän taas ja keihästi

senkin paperille!... Niin, siinä vanhassa konttorissa oli tosiaan

väritystä... Ja kumpikin he olivat kelpo miehiä, siltä hänestä näytti.

"Ja sitten se toinen, mistä äsken puhuin", jatkoi hän, "se laaja

tieteellinen teos... se intresseeraa minua suuresti. Ja siitä voi

olla hyötyä minulle itsellenikin. Merkitseehän aina sekin jotakin,

kun nimi on moisen loistavan teoksen kannessa. Niin, nyt minä jo

uskon, että olo alkaa luonnistaa... Viimeinkin, Gunvor! Nyt voin

sinulle sen sanoa: minulla on ollut hyvin vaikeata näinä viime

aikoina... kun olen tallustanut Herodeksen ja Pilatuksen väliä...

Mutta nyt minä olen iloinen, ja sinäkin olet ihan iloinen, Gunvor?

Eikö me olla mielestäsi toisillemme hyviä?"

Gunvor vastasi hiljaa:

"Sinä olet kiltimpi minulle!"

"Oh, mitä joutavia!" nauroi Grögaard, "sinä olet yhtä kiltti minulle,

ja kiltimpi, jos niikseen tulee. Kuules, mikä on minusta surkeata,

Gunvor? Se, että rakkauden osa on täällä maailmassa niin tukala.

Ihmiset eivät tahdo olla siitä tietääkseenkään. Joko se loikoo

polstereilla ja pieluksilla ja velttoudessa ja mukavuudessa, taikka

se ajetaan yöhön ja korpeen, ja kaikki suursuiset koirat usutetaan

sen kintereille, ja se kuolee verisenä ja raadeltuna. Minä iloitsen

tänä iltana, tiedätkös miksi? Siksi että minä pidän puoleni, pidän,

huomaan minä! Meidän rakkautemme ei saa riutua, ja minä ajan kyllä

hurtat kintereiltä. Oi, Gunvor! Minä rakastan sinua aina! Suutasi,

joka on niin totinen ja joka on niin kuuma! Saattavatko huulet

polttaa niinkuin sinun!"

Eräänä päivänä tuli Gunvorille kovat synnytystuskat, iltapuolla

hän synnytti pojan. Synnytys meni kuten pitikin. Sitten hän makasi

uupuneena ja leväten.

Hän oli vuoteessa pari viikkoa. Grögaard kiiruhti joka päivä

hengästyksissään konttorista ja istui hänen luonansa. Hän oli niin

ihastunut Gunvoriin ja poikaansa. Hän saattoi katsella tuota pikku

tenavaa kaiken aikansa, minkä hän oli vapaana, vaikka kuinka kauan.

Hän autteli myöskin Gunvoria öisin, hyssytellen pienokaista. Se oli

hänelle helppoa, sillä hän valvoi viereisessä huoneessa yötyössä ja

kuuli, jos mitä sattui. Monena yönä, jolloin poika oli levoton, hän

istui se sylissä ja hyräili ja hyssytteli sitä.

Gunvor pääsi jälleen jalkeille ja oli jo aika reipas, kun Grögaard

eräänä päivänä tunsi olevansa kipeä. Hän oli vilustunut ja hänellä

oli kuumetta. Hän aikoi mennä seuraavana aamuna konttoriin, mutta

jalat eivät kantaneet. Päivällä alkoi vielä kova päänkivistys.

Hän oli vuoteenomana koko viikon, ja kun hän siitä pääsi, oli hän

hyvin heikko. Hän ryki yhä, vaikka entistä vähemmän. Kului joku

päivä, ja hän oli melkoisen terve, ja käänteli innokkaasti teostansa,

ja hän iloitsi pojasta, joka kasvoi, ja hän punnitsi pojan ja

kirjoitti painon muistiin ja vertaili entisiä ja teki laskelmia...

Mutta sitten hän alkoi taas raihnastella. Tuontuostakin hän kärsi

kovia pistoksia, ja joskus ahdisti ankara yskänpuuska. "Minulla

mahtaa olla liian kylmä siellä vanhassa, mädänneessä konttorissa",

sanoi hän harmistuneena. "Lattia on niin kylmä, että torakatkin

köntistyvät... Ja seinistä hohkaa aina sellainen häijy, kostea

kylmä..."

"Sinun pitää mennä lääkäriin", sanoi Gunvor monta kertaa.

Mutta Grögaard ei tahtonut. Hän ei sietänyt Gunvorin sitä

sanovankaan. "Se on kai vaan, mitä lie, sitkeää vilustumista", sanoi

hän, "kyllä se menee aikanaan."

Mutta se ei mennyt. Hän oli usein hyvin heikko konttoriin

lähtiessään, ja silloin, kun hän työskenteli toisessa huoneessa, näki

Gunvor, että hän usein tapasi kuvettansa kuten siinä olisi ollut

kipua.

Gunvor arveli lopulta käsittävänsä, että Grögaard suorastaan pelkäsi

mennä lääkäriin. Eräänä iltana, kun Gunvor oikein hartaasti pyysi

häntä menemään, tuli hänen silmiinsä aivan epätoivon ilme. "Ei, ei",

kuiskasi hän, "mitä se auttaisi? Lääkäri sanoisi, etten minä enää saa

olla siellä konttorissa enkä työskennelläkään niin paljoa illoin,

mutta niin on nyt asia, että minun _täytyy_. Ja hän ehkä neuvoisi

minua matkustamaan jonnekin ja parantamaan itseäni sanatoriossa...

Ei, anna minun nyt olla itsepintainen. Niin ehkä saan säästetyksi

rahaa, ja sitten matkustetaan kesäksi yhdessä johonkin sanatorioon...

tai ainakin johonkin maataloon..."

Mutta eräänä aamuna hän ei jaksanut nousta vuoteesta. Noudettiin

lääkäri. Hän vaikeni ja oli vakava Grögaardia tutkiessaan. Ja

Grögaard katsoi niin merkillisesti lääkäriin. Ikäänkuin teuras,

aavistaen, että joutuu uhriksi. Hän ei kysellyt lääkäriltä tarkempaa.

Ja lääkäri sanoi ainoastaan: "Oletteko jo kauan rykinyt?" Grögaard

vastasi: "En nykyään, mutta vuosia sitten... silloin kärsin

hengenahdistusta, ja oli pistoksiakin... Mutta, kuten sanottu:

ei ole ollut mitään vaivaa siitä lähtien... Ja minä olen kaikin

tavoin koettanut voimistua, oikonut käsiäni, hengittänyt syvään,

kävellyt... joten nyt en luulisi olevani huonompi kuin muutkaan."

Lääkäri vastasi: "Hm, se kylmä konttori ei ole ollut terveydeksi."

Grögaard vastasi ainoastaan: "Niin, mitäpä muuta voi? Minä olin

virassa siellä." "Ei, ei", vastasi lääkäri. "Saadaanhan nyt nähdä",

lisäsi hän. "Olette nyt kyllä huononlainen, mutta ette saa antaa

luontonne lannistua." "Minä olen odottanut lämpimiä ilmoja", virkkoi

Grögaard. "Sillä siitä paranin viime kerralla." "Toivokaamme, että

parantuu nytkin", vastasi lääkäri. Hän kirjoitti pari kolme reseptiä,

antoi ohjeita ja hyvästeli. Gunvor saattoi häntä portaille. "Miten

hän voi?" kysyi Gunvor. Lääkäri kääntyi hänen puoleensa: "Haluatteko

tietää toden?" kysyi hän. "Haluan", vastasi Gunvor varmasti. "Hänellä

on pitkälle kehittynyt keuhko-tuberkuloosi." Gunvor sammalsi: "Onko

se jo vaarallista?" "On", vastasi lääkäri hiljaa. "Ettekö luule hänen

paranevan, herra tohtori?" "Ei voi sanoa", vastasi lääkäri hiljaa.

"Hyvästi... Minä käyn pian uudestaan."

Gunvor jäi pitkäksi aikaa siihen seisomaan. Hän ei oikein ollut

tajuissaan...