Gunvor rakasti häntä itsetietoisesta ja voitokkaasti, kuten nainen
rakastaa miestä, johon hän uskoo ja uskaltaa ja jota hän ihailee.
Hän rakasti häntä kaikella sillä lämmöllä, mitä mies häneen sytytti,
ja hän rakasti häntä joka vaistollansa. Tuo hänen rakkautensa oli
niin kuumaa, niin kirkasta. Hän tunsi sydämensä tykkivän rajusti, ja
hän tunsi verensä virtaavan kiivaammin, kun Grögaard lähestyi häntä
miehenä. Hän tunsi olevansa onnellisempi. Mikään ei häirinnyt, mikään
ei sytyttänyt kuumetta hänen vereensä.
Kun nainen on onnellinen, niin hän ei punehdu vähä väliä, vaan hänen
hipiänsä saa rauhallisen hehkun, hän on pysyväisestä hurmaantunut. Ja
hänen silmänsä lämpenevät, ja hän tulee niin levolliseksi. Hänestä
tulee kuningatar, joka on pelkkää armoa.
Gunvor Kjeld ja Jan Grögaard kävivät hyvin vähän paikoissa, joissa
oli paljon väkeä. Mutta he olivat aina yhdessä, he eivät voineet
olla ilman toisiansa. Ja vaikka he olivat rauhallisia ja hillittyjä,
olivat he kuitenkin yhdessä siten, että ihmiset, jotka heitä näkivät,
huomasivat, että he olivat onnellisia.
Grögaard tuli usein käymään rouva Kjeldin luona. Viime aikoina joka
päivä. Rouva Kjeld piti hänestä rajattomasti. Jos hän ei jonakin
päivänä tullut, niin hän aivan huolestui.
Siitä lähtien, jolloin Gunvor oli alkanut opettajan toimensa, oli
hänen äitinsä innostunut kaikesta, mikä koski tuota hänen tointansa.
Hän oli ikäänkuin astunut tyttärensä rinnalle. Hänen elämänsä alkoi
uudestaan. Hän oli kovin innokas ja tarkkaavainen, istuessaan
tuolissaan kuunnellen, mitä Grögaard ja Gunvor keskustelivat.
Joskus hän lisäsi sanansa hänkin. Niin, saattoipa hän viedä heiltä
suunvuoronkin. Grögaard toi hänelle joskus kirjoja, ja hän luki ne.
Luonnontiedettä, moraali-filosofiaa, ja jonkun modernin romaaninkin.
Rouva Kjeld oli hyvin innostunut tietoihin, joita noista kirjoista
sai. "Niin paljon minä olen jo tiennyt ennestään tästä asiasta",
sanoi hän. "Minä en ole vain tullut selvittäneeksi ajatustani."
Rouva Kjeld kunnioitti suuresti Grögaardin monipuolisia tietoja, ja
hän kuunteli mielellään ja arvosteli milloin mitäkin. Ja kun Grögaard
osui puhumaan jotakin nykyisistä oloista, saattoi rouva Kjeld kertoa,
millaiset ne asiat ennen olivat.
Monesti antoi Gunvor äidin puolestansa puhua, ja hän istui hiljaa,
kuunnellen, mitä hänellä ja Grögaardilla oli puheltavaa. Ja heillä
oli tavallisesti paljon ja moninaista. Kaikesta, mikä koski elämää ja
ihmisiä.
Ja eräänä iltana hän kuunteli vielä tavallista tarkkaavammin.
Sillä keskusteltiin viimein asiasta, joka kaikkein lähimmin koski
Grögaardia ja häntä itseään.
He puhuivat ensin pietismin ja köyhyyden suurista tihutöistä maassa.
Miten paljon ne olivat synnyttäneet arkuutta ja vaikenemista!
Kodeissakin -- mitenkä siellä hiivittiin ja _vaiettiin_, kun piti
puhua suu puhtaaksi. Grögaard mainitsi esimerkkejä poikavuosiltansa,
miten monet hänen tutuistansa olivat olleet puhumatta mistään
asioistaan isälleen... joka ahersi yksin vaikeuksissa ja
kiipeleissä... ja puhuivat ainoastaan läksyistä ja latinasta. Ja
kärsivät kuperkeikan elämässä latinastaan huolimatta. Miksi? Juuri
siksi, ettei heillä ollut kotia, johon turvautua. Siksi ettei isä
ollut koskaan koettanut saavuttaa pojan luottamusta. Hän oli vain
pitänyt voimassa "respektiä"! Varoitus silloin tällöin, vakava puhe
"ajanhenkeä" ja turmelusta vastaan, ehkä uhkaava kysymys: "Sinä kai
olet kelpo poika?" Sellaista rujoutta! Mennä peloittelemaan poikaa,
jonka oli lähdettävä matkalle ja elettävä ajassansa.
"Katsokaas vaan tytärtänne, rouva Kjeld", jatkoi hän. "Katsokaas,
mikä ero! Miten hän on levollinen ja sopusointuinen tietoisessa
itsenäisyydessään. Hänellä on ollut koti, jossa kuljettiin rinnan.
Hänestä ei tule koskaan kieroa ja vinoa. Se on varma."
Rouva Kjeld nyökkäsi ja vastasi, että kodit nyt kuitenkin ovat
valoisampia ja avonaisempia kuin ennen. Hän arveli, että arkuus ja
vaikeneminen yhä enemmän väistyvät. Ja hän nyökkäsi jälleen ja kertoi
oudoista teoista ja vakavista merkeistä, joita oli ennen nähnyt. Ja
hän lopetti: "Tässä on varmaankin 'ajanhenki' jo ollut hyödyksi."
Sittemmin siirtyi puhe avioliittoon. Grögaard kuvaili hartaasti,
miten monta jaloa seikkaa avioliitto surmaa. Miten harvoin juuri
kelvolliset ja omintakeiset ihmiset tulevat siinä onnellisiksi.
Rouva Kjeld vastasi: "Niinkauan kuin ihmiset vielä ovat sellaisia
kuin nykyään ovat, lie avioliitto pidettävä voimassa. Mutta pikku
herättely ja lujat protestit yhtä ja toista seikkaa vastaan siinä
liitossa on luullakseni puhtaaksi luvaksi. Niin, kun avioerot ovat
tulleet yleisemmiksi ja naiset itsenäisemmiksi, ei enää tapahdu
avioliitoissa läheskään niin paljon salattuja kauheuksia kuin
ennen... ja jos niissä nyt onkin hiukan enemmän julki-kapinaa, ja jos
ihmiset naivat ja eroavat pikemmin kuin ennen, -- ah, se on paljon
parempaa kuin nuo entiset koreat sanat, jotka olivat vain ulkonaisia
ja jotka vain kätkivät onnettomia, kaiken elämänsä ajan vitkalleen
kidutettuja."
Grögaardin mielestä avioliitot olivat usein onnettomia nykyäänkin.
Hän tiesi niin monia onnettomia naisia, jotka oli kahlittu. Kuten
esim. "Sirkku", tuo pieni, iloinen tyttö, joka joutui ikäpuolelle
konsuli Bastianille. Hänen vanhempansa olivat solmineet liiton hänen
tuskastansa huolimatta. Konsuli joi tuontuostakin pitkät ajat ja
vietti vaarallista elämää joka suhteessa. "Sirkka", hento, hieno
tyttö, jonka ääni oli ikäänkuin lasimainen, oli kyllä pieni jo
naimisiin mennessään. Mutta kun oli ollut rouva Bastianina jonkin
aikaa, tuli hän pientäkin pienemmäksi. Juteltiin, etteivät he melkein
koskaan puhelleet keskenään, hän ja mies; mutta kun konsuli oli
humalassa, niin hän rakastui, ja se oli rouvan kauhistus, ja silloin
syntyi ottelu heidän välillänsä, ja Sirkka piti puolensa, sanottiin.
Mutta seuraavana päivänä konsuli itki ja syytti vaimoansa, että tämä
muka oli "syössyt hänet turmioon". Niin hän sanoi. Nainen oli syössyt
hänet turmioon, sillä hän ei rakastanut häntä. Ja hän oli hiljainen
ja ystävällinen, ja Sirkku oli pieni ja jäykkä, katsellen suurin,
tarkkaavin silmin, kuin ollen varuillaan ja valmiina puolustautumaan
jälleen, jos mies tuli humalaan ja rakastui onnettomasti. Vielä
kerran sanoen: Sirkku ei häntä rakastanut eikä sietänyt häntä. Ja
hän tiesi, että konsuli oli tiennyt sen alusta alkaen, ja kuitenkin
otti hän hänet vaimoksensa, sillä hän _tahtoi_... Sirkku tuli viimein
hulluksi... on nyt onneksensa kuollut. Mutta hän kesti taistelun. Oli
rouva Ellen Bastian viimeiseen saakka.
Tahi se kapteeninrouva, se kaunis mustatukka Grögaardin kotiseudulta.
Hänet teki sairaus ja suru kummalliseksi. Hänkään ei päässyt
vapaaksi. Pappi, joka oli kapteenin hyvä ystävä, puhui hänen päänsä
ihan pyörälle, ja kaupungin halveksuminen peljästytti häntä. Hän tuli
viimein aivan höpsöksi ja hassuksi, ja alkoi kirjoitella kuninkaalle
anomuksia, että hän pääsisi irti miehestänsä. Ja hän seisoi
joka päivä joen rannalla ja laski menemään pikku laivoja, joita
vuoleskeli. Ja joka laivassa oli lappu, jossa hän rukoili päästä
vapaaksi. Jotkut sanoivat, että kyllä sillä järki on, toiset taas,
että se on hullu. Totta on se, että hän häilyi hulluuden partaalla
kaiken ikänsä.
No, kaikessa tapauksessa he ilmaisivat tilansa, tuo Sirkku ja
kapteenska. Mutta mitäpä nuo monten siistien kotien hiljaiset
ja mykät, kotien, joissa alla piili viha ja halveksuminen ja
välinpitämättömyys...
Lapset joutuvat avio-erojen tähden onnettomuuteen, sanottiin. Mutta
he tulevat elämänaroiksi kodeissa, joissa kaikki huutaa vanhempien
yhdyselämän kauheuksista...
"Sen minä voin todistaa", lisäsi hän hiljaa, "minun on itseni
täytynyt taistella ankarasti vapautuakseni monista kotini raskaista
muistoista."
Hän vaikeni hetkisen, sitten hän huudahti:
"Minä en ikinäni suostu mihinkään avioliitto-sopimuksiin ja
sellaisiin. Minä olen kovalla mietinnällä saavuttanut edesvastuun
tunteen, joka ei muutu siitä, mitä protakollat sanovat."
Rouva Kjeld kohotti viisaat silmänsä ja katseli tarkkaavasti eteensä.
"Mutta jos sattuu yhteen kaksi, jotka ymmärtävät toisiansa, niin
silloinhan minusta protakollat on sivuasia."
Grögaard vastasi kiivaasti:
"Kun nainen on minun, on tunteeni niin rikas ja lämmin häntä kohtaan,
että minusta edesvastuun tunteeni melkein typistettäisiin, jos minun
täytyisi vannoa tuolla ihmis-katraan edessä."
Rouva Kjeld ei siihen mitään vastannut. Vähän ajan päästä alkoivat he
puhua muusta.
Mutta kun Grögaard oli mennyt, istuivat rouva Kjeld ja hänen
tyttärensä vielä yhdessä. Rouva Kjeld sanoi hetkisen vaiettuaan:
"Minä olen pitkät ajat jo nähnyt, että sinä olet hyvin kiintynyt
Grögaardiin, ja että Grögaard on kiintynyt sinuun... se, mitä hän
puhui avioliitosta tänä iltana... oletko sinä sitä mieltä?"
"Minä ymmärrän hänen tarkoituksensa, äiti, ja minä myönnän hänen
olevan oikeassa."
Silloin kohotti rouva Kjeld silmänsä, ja hän katseli Gunvoriin kauan.
Ja Gunvor katsoi häneen, Ja viimein hän nyökkäsi vakavasti äidille
päätänsä. Äiti ei liikahtanut, vaan katsoi yhä tyttäreensä. Gunvor
nousi ylös ja meni äidin luo ja rupesi polvilleen hänen jalkoihinsa.
Ja hän kohotti kasvonsa, ja hänen sanansa olivat rauhallista, mutta
syvää rukousta:
"Hän on saanut minut, ja minä olen saanut hänet. Hänen mielestänsä
on se oikeaa. Ja minustakin se on... enimmän sen vuoksi, että hän
ajattelee siten niin suurella voimalla. Sinunkin täytyy minua tässä
auttaa... Suutele minua, äiti."
Rouva Kjeld istui hetkisen ikäänkuin ajatellen, mitä Gunvor oli
tehnyt. Sitten hän kumartui Gunvorin puoleen ja suuteli häntä kalpein
huulin.
"Minä rakastan sinua, lapseni", hän mutisi. "Minä tiedän varmasti,
että sinun sydämesi on puhdas ja ylväs. Mutta minä olen huolissani,
sillä luulen, että sinulla on kova taistelu edessä."