Eräänä iltana, kun hän käveli Jan Grögaardin kanssa, tuntui ilma
heistä niin ihanalta, että he kävelivät yhdessä kauemmin kuin
tavallisesti. He näkivät erään herran tulevan vastaansa. Hän oli
juhlapuvussa, tuli nähtävästi päivälliskutsuista, oli kylläinen ja
hienossa nousuhutikassa -- niin, sellainen jäykkä ja välinpitämätön
on käynti juuri silloin. Hänen valkea rinnuksensa hohti illan
valossa. Hän tuli heitä vastaan ja tuijotti heihin. He huomasivat
hänen huulillansa hymyn, joka näytti ivalliselta. Hän oli Einar
Henning. Hän käveli ja pysähtyi, ja käveli taas ja pysähtyi. Heidän
täytyi kulkea hänen ohitsensa kolme, neljä kertaa. Gunvor viimein
vihastui. Hän sanoi Grögaardille: "Mennään tätä toista katua. Tuo
herra alkaa tulla minusta hieman kiusalliseksi." Grögaard vastasi:
"Minäkin huomasin sen. Sehän on juuri _hän_, Gunvor Kjeld." Gunvor
hymyili ja vastasi verkalleen ja varmasti: "En tunne häntä."
He käyvät edelleen, ja eräässä kulmassa hän seisoo taas. Ja
raivoissaan huutaa hän Gunvorille: "Nyt sinä olet ihan omassasi."
Grögaard pysähtyi heti. Hänen ilmeensä huusi takaisin: "Mitä se oli?
Varokaa itseänne!"
Mutta Gunvor otti häntä kädestä ja sai hänet vasta hakoisesti
lähtemään kanssaan: "Elkää viitsikö häntä. Mitä hän on? Humalainen,
vastaantulija. Mitä minulla on hänessä."
Gunvor käytti kovia sanoja tänä ihanana iltana. Hän valitsi ja
hylkäsi, ja viimein hän nauroi aivan vallattomasti: "Sehän sanoo
vaan, että minä olen omassani. Miksi ette antaisi hänen sanoa? Hyvä
Grögaard, omassanihan minä olen aina."
Ja hänen poskensa olivat punaiset näin sanoessaan. Sillä tämä
uroteko, tämä viimeinen isku tuntui hänestä hyvältä. Ja tuo toinen
mies, Grögaard, joka oli siihen syynä, -- niin, tuntui kuin voitto
olisi tullut hänen osakseen. Gunvor puhui hänelle niin nöyrästi, niin
tuttavallisesti, niin paljon. Ja hän oli Grögaardille kaksin verroin
kiitollinen. Hän oli näyttänyt Gunvorille, että hänessä eli nainen.
Ettei hän ollut kuollut surusta. Että hän eli voimakkaammin kuin
ennen ja aikoi elää kauan tämän jälkeen.
Grögaard käveli ensin hiljalleen. Mutta sitten hän tuli levottomaksi.
Hän otti Gunvoria kädestä. Ensi kerran hän otti häntä kädestä. Ja
Gunvor antoi hänen ottaa ja pitää kättänsä. Ja he kävelivät edelleen
ja pitkän matkan päähän, tietä myöten, joka kaksi vuotta sitten oli
nähnyt Gunvorin surun. Ja Gunvor hymyili, ja antautui näissä käden
puristuksissa, nähdessään Grögaardin niin katsovan itseensä.
Ja ihanana iltana he palasivat sitten jälleen. Ja Gunvor tahtoi olla
nyt hänen, ja hän tahtoi, että hän olisi Grögaardin, koska elämä ja
ilo nyt uhkui hänessä ja koska hän nyt tunsi, että hän oli rakastanut
Grögaardia kauan, ja koska hän tiesi, että Grögaard rakasti häntä.
"Sinä olet kaikkia, mitä minä valoisimmalla käsitän, Gunvor, mitä
minä kaipasin. Sinä tulit suoraan minun luokseni. Ja minä puhuin
sinulle, ja sinä kuuntelit ja ajattelit sitä. Minä muistan sinut
silloin ensin Jannan luona, miten siellä istuit. Joskus näytti kuin
olisi raskasmielisyys sinua painanut. Mutta se ei saanut sinussa
valtaa. Sillä sinä näit niin syvälle,... ikäänkuin itsesi ulkopuolle.
Sinä näit niin paljon, jota sinä voit auttaa ja rakastaa. Ja joskus
sinä hymyilit, ettei kukaan näkisi, että sinä sisimmässäsi ajattelit
jotakin surullista."