Gunvor oli kotona. Hän oli sinä päivänä huonolla tuulella. Huhuja
kiersi ja niitä pengottiin, ja ihmiset olivat muka perillä hänen ja
Grögaardin asioista, ja he juorusivat ja lorusivat.
Grögaard oli sinä päivänä eräässä ylämaan kaupungissa pitämässä
esitelmää työväenyhdistyksen kokouksessa. Gunvor oli siksi yksin.
Päivä jo pimeni...
Joku soitti, kuuli hän. Vähän ajan päästä toi vanha Maija sisään
postin. Koko pinkan lehtiä ja yhden kirjeen. Kirje oli Toralta. Se
oli parilla henkäyksellä, onnellisena kirjoitettu: Tora halusi vain
kertoa, että hän oli voittanut, tosiaan voittanut. Hän oli vielä
puoli pyörryksissä, hän ei voinut kertoa kaikkea vielä nyt; mutta
Gunvor voi lehtiä lukemalla syventyä asiaan. Niin, nyt hän tahtoi
Gunvoria pian sinne luokseen. Oi hyvä Jumala, että he tapaisivat
toisensa!
Gunvor otti lehdet, jotka nekin tulivat Toralta. Niissä oli kaksi
kuvalehteä ja joukko tavallisia päivälehtiä. Gunvor luki ahmimalla ne
kaikki. Ihan totta, Tora oli voittanut! Hän oli voittanut suuressa
oopperassa tuossa vieraassa kaupungissa. Voittanut niin että he
tinkimättä mairittelivat häntä omanaan. "Hänen äänivaransa ovat
erittäin runsaat", luki eräässä lehdessä. "Ja tavaton tekniikka ei
ole hiemankaan kuihduttanut sitä runollisuuden mahtia, joka hänen
laulussaan on."
Toisessa paikassa kuvailtiin Toraa muuten. "Hän on ulkomuodoltaan
erikoinen, erittäin miellyttävä nainen. Hänen hipiänsä, joka ei
liioin välitä ihomaalista, on himmeän kultainen kuten kalvaat, upeat
ruusunterät. Hänen silmissään on loisto tai paremminkin kiille kuin
kostean emaljin." No, nuo runsaat pinta-maalauksethan olivat hieman
liikanaisia eikä aina aivan maukkaita, arveli Gunvor, mutta jotakin
nekin todistivat paikallansa. Kuului kuin nautiskelevan kansan suuri
huuto Toran ympäriltä, joka kansa jumaloi häntä, ja kuunteli hänen
ääntänsä ja piiritti häntä halukkain katsein.
Monissa kuvalehdissä oli Toran kuva, jäljennös taulusta, jonka eräs
kuulu taiteilija oli maalannut. Vai niin... sennäköinen oli Tora
nyt! Niin elokas. Niin, siinä oli musiikkia. Hänen silmissään, hänen
hymyssään, ja koko hänen notkeassa vartalossaan värähtelevässä
levottomuudessa.
Ah miten ihanaa, että moinen lähetys Toralta tuli tänään! Gunvor
halusi liitää Toran luo nyt, tavata hänet siellä suuressa kaupungissa
ja kuulla hänen kertovan...
Gunvor omisti Toralle tämän illan kokonaan. Hän otti käsille
hänen kirjeensä, kaikki, siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli
matkustanut, aina viimeisiin. Ensimäiset eivät olleet ollenkaan
tyytyväisiä. Ne olivat siltä ajalta, jolloin hän asui pienen
syrjäkadun varrella erään täyshoitolan pienimmässä huoneessa. Hän
ei ollut vielä varma, hän ei tosiaan tiennyt, miten tässä vielä
kävisi... Sitten tuli joitakuita kirjeitä, jotka uhkuivat riemua
hänen monista uusista näkemistään. Suurkaupunki kasvoi hänen
silmissään. "Pelkkä olo täällä on ihanaa." Mutta sitten hiukan
tyytymätön, kun "niin monet ihanuudet luistavat köyhän kirkonrotan
suun ohitse." Sitten rippiä: "Minä olen ollut kevytmielinen ja
antanut rahaa mennä enemmän kuin piti." Ja seuraava kirje aivan
hätäinen: "Ihan suoraan sanoen, Gunvor, minä olen rahakiipelissä.
Vaikka olen ollut niin tarkka olevinani, niin sittenkin olen joutunut
pulaan. Minä en tainnut olla kyllin säästävä alussa. Kaikkeen täytyy
harjautua, näetkös. Ja nyt on vajaus käsissä. Ja sinun pitää minua
auttaa; tätä päivällisten syöntiä kolme kertaa viikossa minä en kauan
kestä." Ja sitten tuli neuvo, miten piti auttaa. Gunvorin oli myytävä
Toran suuri vaatekaappi, joka oli säilytettävänä Minna tädin kotona
Puistokadun varrella. Kaappi, ja kaikki, mitä se sisälsi. Gunvor möi
kaapin kaikkineen ja lähetti rahat hänelle.
Mutta kas tätä pitkää, iloista kirjettä, joka oli tullut kuukausi
sitten. Sitten Tora jo huomasi, että hän läheni voittoa ja elämää.
"Täällä on niin ihana kevätpäivä tänään. Minä kävin kukkakaupassa
ja ostin tänne pari suurta kukkaa. Ne kaunistavat niin
huonettani. Miten elämä menee, Gunvorini! Ja miten iloinen minä
monesti olen. Ja minä elän, sen saat uskoa. Aina kun luulen
jonkin seikan luoduksi minua varten, käyn käsiksi. Saan silloin
tällöin jotain, joka tuottaa minulle iloa, poltan silloin tällöin
kynteni, tapan joskus iloa, joka kuihtuu kuin yö-vihmat. Mutta
kaiken minä otan vastaan: riemun, pettymyksen, pitkän ilon,
pikaisen juopumuksen, minä en pelkää, minä tahdon rikastua
kaikesta, minä tiedän, että se kaikki koituu suuren demoonini
hyväksi, ainoan rakastajani, johon en kyllästy. Sillä minulla se
on: taiteeni. Sille minä olen uskollinen.
Mainitsit kerran, että olet sisimmältäsi vieroittunut Einar
Henningistä. Sen uskon kyllä, jos sinut oikein tunnen. Sinä
olet niitä ihmisiä, jotka saattavat huutaa: 'Mennyttä! Valmis!'
Sinun nahkasi on hyvä arpeutumaan. Minulla sitä ei ole. Vaikka
minä rakastan kaikkea tämän maailman ihanaa, olen kuitenkin ehkä
'Unten olento', kuten eräässä laulussani sanotaan. Joka kerta
kun olen luullut: 'Häntä minä voin rakastaa. Nyt tulee onni
takaisin', olenkin nähnyt, että erehdyin. Minä en ole rakastanut
sen tapauksen jälkeen, jonka tiedät.
Rakastumisia -- niitä minä olen kyllin kokenut, sen saatan uskoa
sinulle tänä iloisena kevätpäivänä. Mutta rakkautta minä en ole
tuntenut. Siksi minä saatankin usein valvoskella myöhään ja aivan
yksinäni. Minä istun sohvallani ja suljen silmäni. Ja sitten minä
hyräilen ja ajattelen suurta rakkauttani ja suurta suruani. Ja
minä hyräilen laulua, jonka minä lauloin sinulle, sinä päivänä,
jolloin kerroin kaikki sinulle. Minä muistan, millainen oli
tunnelmani silloin, minä en koskaan väsy ajattelemaan sitä, mitä
silloin sielussani liikkui.
Mutta huomaa se: varmasti minä en rakasta enää _häntä_. Jos minä
tapaisin hänet nyt, -- ehkä suuttuisin, ehkä hän häiritsisi
minua. Ehkä minusta tuntuisi, että hän oli 'ilkeä' mies.
Mutta nyt minä ajattelen häntä silloisenaan, se on, minä painun
itseeni silloisenani, ja minä uneksin iäti samaa sen ajan
hullauttavaa unelmaa, jolloin minä uskoin niin valoisaa seikkaa,
jossa ei ollut taistelua, surua.
Mutta elä silti luule, että minä hylkynä laiminlyön sen elämän,
jonka keskellä nyt olen. Ei, minä olen päinvastoin hyvin
ahnas sitä ottamaan. Minä olen nautinnonhimoinen, minä olen
turmeltunut, minä rakastan sitä, joka voi minua haltioittaa,
intohimoa, alhaistakin intohimoa -- ja minä olen koko ajan ylpeä
ja vapaa, ja minä tunnen aina olevani kuin papitar, joka vihkii
kaiken, mitä elän, minun taiteelleni.
Minä työskentelen, Gunvor, työskentelen, enkä hetkeksikään väsy.
Usein harjoittelen minä myöhään yöhön, minä harjoittelen hiljaa,
mumisen oopperatekstiä, tahi hyräilen, etten häiritsisi muita
pensionaatin asukkaita, minä harjoittelen kasvojeni ilmeitä ja
liikkeitä, ja minä saan ne joskus mainiosti onnistumaan, ja minä
opin paljon juuri yksinäni öisin.
Ah, minä kaipaan päästä seisomaan tuhansien eteen ja huomaamaan,
että minä hurmaan heidät, että minä tosiaan annan heille osan
sitä pyhää, peloittavaa, ihanaa, josta minä itse kärsin, varmaan
kipeämmin kuin äiti, jonka on synnytettävä lapsensa maailmaan.
Minä tahdon olla hedelmätön, Gunvor. Minä en tahdo koskaan
äidiksi. Äiti on aina sopuisa, hän rakastaa lastansa, olipa se
sitten hyvä tai paha, olipa se ruma tai kaunis, viisas tai tuhma,
vain siksi, että se on hänen. Minä rakastan ainoastaan sitä,
joka on näyttänyt olevansa arvokasta. Valittua, harvinaista,
häikäisevää, sitä, joka alistaa ihmiset. Minä tavoitan sitä ja
otan sen. Minä olen luotu rakastamaan juopumusta, mutta kirkasta,
kuumaa juopumusta. Ei kouraantuntuvaa viini-humalaa ja muuta
sellaista. Ei, minä rakastan humalaa, joka nousee elämästä,
jonka suurina hetkinä tuntee taiteessa, intohimossa, hurjissa
pyyteissä, yli-maallisissa unissa.
Kun se humala herkyttää minua, -- ah, Gunvor, silloin minä uskon
tietäväni, millaiseksi elämä muuttuu sitten kun ihmiset ovat
suurempia ja parempia kuin nyt.
Minä olen jutellut nyt paljon ja jutellut sangen mystillisiä
asioita, niin kai ajattelet. Sinä tuskin tunnet enää sitä Toraa,
joka oli neljä vuotta sitten melkoisen lapsellinen. Mutta minä
olenkin koko ajan oleskellut maailmankaupungissa, ja minulla on
ollut tukalaa ja ihanaa, ja minä olen elänyt ja tehnyt työtä, ja
tänään kiihoittaa kevät minua kuin välkkyvät soittimenkielet.
Pian saat minusta lisää tietoja.
Kevään malja, Gunvor! Kukoistavammassa keväässä olemme sittenkin.
Minä en tahdo tulla vanhaksi koskaan, ja siis minä en myöskään
tule.