Miten pienokaiset sillä luokalla, jonka hän sai opetettavakseen,
istuivat tarkkaavaisina, kun hän ensi kertaa astui heidän eteensä. He
ikäänkuin ojensivat tuntosarviansa. Pitiköhän neiti heistä, vai oliko
hän ainoastaan sellainen, joka tahtoi, että heidän oli toteltava?
Gunvor huomasi, mitä he aprikoivat. Ja niinkuin kesäpäivä, joka antaa
auringonpaistetta ja vettä runsaasti ja ajattelematta, lankeeko joka
pisara hyödyksi tai pääseekö jokainen päivänsäde minne sen pitää, --
samoin ei hänkään säästänyt. Hän antoi virrata sen mitä hänellä oli
annettavaa. Ja parasta siinä oli se, että moinen tuhlaus toi hänelle
sijaan enemmän kuin hän antoi. Kas, tuollahan ne pienet istuivat
rivittäin penkeillä. Ja jotkut heistä olivat ahkeria ja jotkut
unteloja, ja toiset vallattomia, toiset kilttejä. Hän työskenteli
heidän jokaisen apuna. Joskus olisi ehkä joku pojan-vintiö ansainnut
nuhdetta ja kuria. Mutta jonakin hiljaisena hetkenä hän tuli
katsoneeksi häneen. Ja lomalla herätti pojan käytös ehkä hänen
sääliänsä. Hän oli aprikoinut, mikä tuo lapsi oikeastaan pohjaltaan
oli. Ja nyt, kun se oli vallaton, niin hän saattoi vain silittää
hänen päätänsä ja katsoa häntä silmiin, ja ehkä hymyillä hänelle:
"Jos nyt neiti on sinulle kiltti, niin tottakai et tahdo olla häijy
hänelle."
Miten monta tärkeää seikkaa hän oppi noiden poikainsa ja tyttöjensä
parissa. Miten siellä piti olla varova. Miten paljon siellä oli
itsellään opittavaa. Joskus hän kyllä saattoi uupuakin; hän saattoi
tulla kärsimättömäksi ja kiivastua, kun opiskelu sujui huonosti
tai kun hidastajuisuus kiusoitti häntä... no, se ei haitannut
paljoa: pienokaiset ymmärsivät kyllä, ettei se mitään merkitse.
Heidän sydämessään piili säästettyjä aarteita, joilla jotkut
epäsäännöllisyydet korvattiin.
Koulun ulkopuolella hänellä oli paljon puuhaa. Hän kävi pienokaisten
kodeissa, tai ne tulivat hänen luokseen. Hän koki joskus näiden
oppilaidensa parissa tapauksia, jotka saattoivat hänet syvemmin
käsittämään työnsä vaikeuden ja merkityksen. Hän huomasi ne tuhannet
tehtävät, jotka oli tekemättä. Ah, hänen täytyi ymmärtää vielä
enemmän, hänen täytyi olla vielä viisaampi ja ennakkoluulottomampi
ollakseen heidän oikea opettajansa. Niin nuori kuin hän oli, hän
katkeroitui monta kertaa ajatellessaan, miten välinpitämättöminä
monet opettajat ja opettajattaret menivät työhönsä, kuulustelemaan
läksyjä ja pänttäyttämään päähän oppimatta syvemmin opetettaviaan.
Siitä hän mainitsi Grögaardille, kun he kerran tapasivat.
"Siitä on valtio vastuunalainen", vastasi Grögaard kiivaasti.
"Opettajat ovat sen lapsipuolia. Se antaa heille niukan leivän,
niinkauan kuin he työskentelevät, ja köyhyyttä, kun he tulevat
vanhoiksi. Se sanoo: Täss' on sulle hiljaista, harmaata huolta
kaikeksi iäksesi, mene ja hanki minulle voimakasta ja uljasta
sukupolvea."