Miten perinpohjaisen vapautunut hän oli kaikesta entisestä, sen hän
sai piakkoin huomata...
Monina kuukausina, jotka seurasivat hänen ja Einar Henningin välien
purkautumista, ja sinä vuonna, jona hän luki niin paljon, hän oli
tuskin ollenkaan käynyt kaupungissa. Siksi ei hän koko tuona aikana
ollut nähnyt Einar Henningiä kuin yhden ainoan kerran. Hän käveli
silloin erään herran kanssa, jota Gunvor ei tuntenut. Kun Gunvor
meni heidän ohitsensa, oli hän huomaavinaan, että herra hymyili
veitikkamaisesti, kuten sanoakseen: "Katsos, tuossa meni _se_!"
Gunvor näytti juuri sinä päivänä hyvin väsyneeltä ja huonolta, sen
hän tunsi itse. Ehkäpä Einar korjasi tämän seikan omaksi ansiokseen.
Hän näytti hyvin rauhalliselta ja arvonsa tuntevalta siinä
kulkiessaan. Hän ei edes katsonut Gunvoriin.
Mutta eräänä päivänä kohta tutkinnon jäljestä hänellä oli asiaa
kaupungille. Hän läksi, ja hänestä oli hauskaa kävellä, kun ilma oli
niin kaunis. Yhtäkkiä hän kohtasi Einar Henningin. Einar näki hänet,
tuli tarkkaavaksi ja näytti aikovan tervehtiä... mutta Gunvor ei
katsonut häneen. Hän ei siis tervehtinyt, asema oli tosin hänestä
hieman pulmallinen. Hän ei ollut siinä aivan herrana.
Toisena päivänä nousi Gunvor linnanmäkeä. Joku tuli hänen perästänsä.
Hän kuuli mainittavan nimeään. Hän huomaa Einar Henningin vieressään.
Einar kääntyi hänen puoleensa ja tervehti. Gunvor ei vastannut, mutta
hänen kasvojensa ilme oli kysyvä: "Mitä Teillä on asiaa?" Einar
alkoi selittää. Eräs seikka oli vaivannut häntä. Olivatko he tosiaan
vihamiehiä? Eivätkö he voisi sopia, etteivät kantaisi toisilleen
kaunaa? Gunvor vastasi: "Minä en ymmärrä yhtään, mitä Te sanotte.
En minä kanna Teille kaunaa, jos se tieto Teitä ilahduttaa. Kaikki
välimme ovat loppuneet, siinä koko asia. Sentähden en ymmärrä, mitä
Te tahdotte, tahi miksi Te puhutte minulle."
Einar ei vastannut, mutta hän katseli vain Gunvoria se pieni kimalle
silmissään, jonka piti muistuttaa Gunvorille _sitä_ kertaa: sillä
tavallahan hän katseli Gunvoria, kun tahtoi kiehtoa hänet!
Gunvor ajatteli rauhallisesti: miten tuo itserakas luulottelu on
hänelle ominaista! Hän kai luuli, etten minä mitään toimittanut
sinä pitkänä aikana, kun karkoitin häntä sielustani. Nyt on hänen
turhamaisuuttansa kai loukattu: tohtisinko minä tosiansa olla
välinpitämätön _häntä_ kohtaan, johon minä olen ollut niin rajattoman
rakastunut!
Einar alkoi jutella: hän oli varma siitä, että Gunvor muisti hänet!
Niin, Gunvor ei unhoittaisi häntä. Hän näki Gunvorin silmistä, että
hän yhä muisteli häntä.
Gunvor katsoi Einar Henningiin. Ei ymmärtänyt, oliko tuo mies
tosiansa tuottanut hänelle sellaista tuskaa. Hän tunsi päässeensä
vahvemmaksi. Einarin viimeiset sanat, että Gunvorin silmät muka
ilmaisivat jotakin, hymyilyttivät häntä. Niin, häntä nauratti, hän ei
muuta voinut...
Einar siirtyi heti tuttavallisempaan sävyyn:
No... se oli hyvä! Gunvor oli kaikkein parhaimman näköinen silloin
kun hän oli luonnollinen.
"Nyt Te voitte mennä", vastasi Gunvor seisattuen. "Minua jo
kyllästyttää."
Ei, Einar ei mennyt. Hän seisoi hyvän aikaa selitellen silloista
tukalaa asemaansa. Nyt he saattoivat _tutustua_ toisiinsa.
Gunvor jatkoi matkaansa. Einar tuli jäljestä. Ja jutteli yhä. Gunvor
ei vastannut sanaakaan, vaan kulki ripeämmin. Einar pysyttelihe
samassa vauhdissa... kunnes tuli vastaan kävelijöitä... silloin hän
alkoi huomattavasti arastella... Näkihän helposti, että hän seurasi
Gunvoria hänen tahtomattaan. Ja hän poistui.