Ainoa, jota hän ehkä kaipasi siltä ajalta, oli se pehmoinen, kalpea,
joka ilmestyi hänen sielunsa silmäin eteen, kun hän lausui Tora
Pharon nimen: tuo iloinen, aistillinen Tora, joka uhkui musiikkia
ja rakkautta... ja vielä se heikko ja surullinen Tora, hän, joka
ikäänkuin _soljui_ hänen huoneestansa pois sinä viimeisenä iltana:
"Hyvästi, Gunvor!"
Hän taisteli tosiaan omalla tahollaan kuin kunnon tyttö ainakin.
Sen näki hänen kirjeistään. Hän edistyi hyvin. "Jospa nyt saisit
kuunnella minua, Gunvor", seisoi niissä usein.
Mitä merkitsivät siis ne huhut, joita Gunvor oli kuullut äskettäin,
että Toran elämä oli häikäilemätöntä, että hänen nimensä asetettiin
kahden miehen nimen yhteyteen, joista toinen oli hänen tähtensä
onneton... Oi, sitä tyttöä, jonka mielestä mikään ei ollut mistään
kotoisin ilman rakkautta! etsikö hän nyt sitä, josta hän saattoi
pitää... ja valitsiko ehkä hillittömästi? Gunvor ei tiennyt siitä
mitään. Hän tiesi vain, että Tora ponnisteli, käytti voimiansa
ankarasti, ja että hänen rohkeutensa kasvoi ja voitot suurenivat.
Niin eli hän itsekin. Huomenna hän aikoi kirjoittaa Toralle. Kuten
nainen kirjoittaa toiselle. Ja hän aikoi kertoa hänelle kaikki viime
aikain tapahtumat, ja Jannan pitämistä kekkereistä, ja hän tiesi,
että Tora siitä iloitsisi! Eikä yhtään kysymyksiä, ei uteliasta
tutkistelua. Vain huuto... kuten korkeudesta. Niin juuri. Ja Tora
vastaisi samalla tavalla. He tapaisivat toisensa korkeuksissa.