Tuli se suuri päivä. Gunvor oli saanut tutkintotodistuksensa. Hän
söi päivällistä äitinsä kanssa, ja hänen oli hyvä olla. Hän oli
itse iloissaan ja tiesi, että äiti iloitsi. Ja hän ajatteli iloiten
kekkereitä, joihin Janna oli hänet kutsunut. Janna piti näet
vartavasten hänelle kekkerit kotonaan.
Hän, Gunvor, tuli sinne kauneimmassa puvussaan, ja kaikki ystävät
tulivat. Janna sanoi heidät tervetulleiksi, ja kohta senjälkeen
tuotiin sinne pulska illallinen. Janna ei tyhjänpäiten opettanut
kolmessa paikassa. Hän saattoi kyllä juhlatilassa tuotattaa kaksi
ruokalajia hotellista: kalamuhennosta ja kotletteja; ja hänen
kannatti toikata puna-viiniäkin, tai, jos joku herroista piti
parempana, olutta.
Niin, he aterioivat ja joivat, ja Janna piti puheita Gunvorille.
Hän tunsi Gunvorin, ja hän tohti tunnustaa hänelle, että he kaikki
pitivät hänestä. Jospa hän viihtyisi heidän parissaan!
Mutta kohta kun Janna oli puhunut, nousi Jan Grögaard, ja kaikki
huomasivat, että nyt hänellä oli jotakin sanottavaa.
"Sanotaan kyllä usein naisista", alkoi hän, "jotka eroittautuvat
toisista, jotka odottavat naimisiin pääsyä, ei rakkautta, vaan
sopivata miestä... sanotaan kyllä usein niistä, jotka eivät seiso
näiden rivissä, että he eivät ole naisellisia eivätkä tavallisesti
juuri kauniita!
"Eikö hame sovi? Ei, katsokaas vaan mokomaa! Ja vaippa riippuu liian
pitkällä etupuolta! ja tukka -- se on sitaistu vain hutiloiden
solmuun.
"Ja hienot herrat, joiden ihanteena on saada viattomia tyttöjä
vaimoiksensa, ja paitsi tuota kaunista tyttölasta myöskin lihavat
illalliset, he puhuvat nenäänsä nyrpistellen noista 'emansipoiduista'
ja kiittävät omaa kelpo vaimoansa, joka ei ole koskaan kapinoinut,
ja myös noita suloisia, ennakkoluulottomia naisia, jotka väliajoilla
sulostuttavat heidän elämäänsä.
"Ja ehkäpä joku ylen uljas lyyrikko, jolla on reikäiset aivot,
kirjoittaa runoja naisesta, jota hän yksin voi rakastaa, kavalasta
naisesta, miehille suloisesta.
"Mutta se ei pysähdy! se edistyy sittenkin, naisten kulku.
"Ja katso: naiset taipuvat niitten puoleen, joissa elämä palaa
korkeana. Jotka kyllä voisivat saada miehen, niin kyllä! Mutta
ennenkaikkea kaipaavat turmeltumatonta ihmisarvoa ja kukistamatonta
sielua.
"Ensimäinen taistelevain naisten joukko on nyt vaipumallaan maahan,
kuolemaan saakka väsyneenä, ja kulunein asuin ja painunein povin,
sen ankaran elämän kuiviin pusertamina, jonka syynä ovat kovuus ja
tyhmyys.
"Mutta totisesti sanon minä teille! näiden suurten, kuolemaan saakka
väsyneiden takana seisoo nuorempia suorissa riveissä, säteilevin
silmin. Haluten suudella väsyneiden sisarien käsiä, ja valmiina
jatkamaan! Meillä on täällä joukossamme ollut jonkin aikaa nuori
nainen, luja ja ystävällinen, kaikella hyvällä varustettu, mitä
nainen saattaa toivoa. Niin selvä, hehkuva, niin horjumaton. Ei
hempeilyä, ei imeltelyä miesten edessä. Ihminen, nuori ja ylpeä!
Gunvor Kjeldin malja!"
Hänen kanssaan kilistettiin. Kaikkien silmistä loisti ilo, ikäänkuin
he olisivat sydämestänsä sallineet hänelle sen, mitä äsken
sanottiin...
Gunvor tuli niin iloiseksi hänen sanoistansa. Ne ojensivat hänelle
jotakin kaunista, jotakin ihanampaa kuin kukkaset. Ja kaikki
toivottivat hänelle onnea: hänen päätänsä aivan huimasi ottaessaan
siinä tällaista hyvyyttä vastaan.
Täytyihän hänen mennä kiittämään Grögaardia. Hän sanoi: "Te puhuitte
niin kauniisti. Ihanko minä nyt sen teidän mielestänne ansaitsin?"
Silloin hymyili Grögaard ja katsoi häntä ja sanoi niin lämpöisellä
äänellä: "Kyllä, neiti Kjeld... vaikken minä tunne Teitä kovin, niin
uskallan sanoa, että Te sen ansaitsette. Minä ikäänkuin tunnen sen
luissani, että Te ansaitsette sen sata-kertaisesti."
Illasta tuli oikea juhla, ja se päättyi siihen, että he kaikki
saattoivat Gunvoria kotiin.
Hän valvoi sinä yönä ja ajatteli uutta työtä, joka hänellä nyt oli
edessä. Hän ryhtyi siihen niin rohkein mielin. Ja mikään ei kytkenyt
häntä, mikään vanha petos ei pidättänyt häntä. Hän tarkasteli
itseänsä hartaasti, ja kaikki viime vuosien tunteet olivat kuolleet
ja haipuneet! Hän ei niitä kaivannut, ei toivonut mitään takaisin!