Janna laati hänelle luettelon kirjoista, jotka hänen oli hankittava,
ja näytti hänelle, mitä hänen pitää lukea. "Jos jaksat suoriutua
tästä kurssin alkuun", sanoi hän, "niin pidän minä huolen siitä, että
pääset ylimmälle luokalle ja valmistut kaikkiaan vuodessa."
Gunvor istui lueskellen kirjojaan. Moni seikka intresseerasi häntä,
mutta moni tuntui hänestä hyödyttömältä; no, luettava niitä vain oli.
Ja hän ne luki.
Hän luki koko pitkän kesän. Aamusta iltaan. Joskus hän kohotti
päätänsä ja katsoi yli matalan katon, joka oli vastapäätä. Hän
näki sen takana vielä toisenkin katon, ja lepuutti sitten silmiään
pienessä metsikössä, joka oli täydessä lehdessä, tuuheaa kesän
mehuista.
Hän oli sitkeä ja voitti nuo vastahakoiset sivut, jotka olivat
sullotut täyteen tietoja, joita hän ei juuri kaivannut, mutta jotka
hän tahtoi saada.
Huone, jossa Toran ääni vuosi sitten kaikui hänen Jutellessaan ja
laulaessaan, vaikeni nyt. Ja Tora itse oli poissa, ahersi omalla
tahollansa. Maailman vallitsija oli tullut hänen läheisyyteensä:
kieltäymys. Mutta se vahva kieltäytymys, joka antaa tahdon pohtia
uutta elämää, uutta taistelua onnen vuoksi.
Sillä niin oli asia pohjaltansa: hän ei tahtonut elää niukalla
surrogaatilla, hän tahtoi vallata uusia maita. Hän tahtoi saada
elämänsä täällä kukoistamaan kuten entisenkin.
Kaiken suuren olivat tehneet ne, jotka olivat kokeneet kaipuun
kuoleman-tuskat. Jos ihminen jaksoi niistä pois ponnistautua, kohosi
hän entistä korkeammalle. Hänet vihittiin rikkaampaan elämään.
"Ja puritaanit lähtivät kotimaastansa uskonsa vuoksi, jota heidän ei
sallittu tunnustaa. Ja he matkasivat meren yli kaukaiseen länteen, ja
nousivat karulle kalliorannalle, loitos muista ihmisistä. Ja laulaen
virsiä ja lauluja, kaivaten suuresti kotimaatansa, he kuitenkin
uutterasti kyntivät tuota hedelmätöntä maata, minkä he olivat
itselleen valinneet, ja viljelivät sen kukoistavaksi. Ja heidän luja
tahtonsa liikkuu yhä noilla seuduilla: juuri siellä kuohuu nyt uuden
maanosan korkein elämä."
Niinpä niin, haaveita... Kun Gunvor oli väsynyt ja heittäysi
nojalleen, tunkeutuivat ne kuitenkin luo. Väkevät unelmat jostakin,
joka hänellekin kerran kukkisi.
Jokin uusi kukkisi! Tämän lukutyön jälkeen, joka puolittain häntä
rasitti, se kukkisi. Hän kaipasi päästä puhelemaan pienokaisten
kanssa. Kaipa rakkaudenvaisto hänessä valvoi ja vaati sitä. Vai oliko
se jälleen hänen isänsä, joka tässä nousi esiin ja puhui hänelle:
ole niille hyvä. Hän kaipasi nähdä monet pikku kasvot ja monellaisia
silmiä: arkoja, vekkulimaisia, surullisia, iloisia, hämillään olevia,
unisia, ovelia... Hän tahtoi seurata kaikkia ja muistaa jokaista
yksityistä. Hän tahtoi painaa mieleensä heidän nimensä, ja hän
katsoisi heihin niin, että he tietäisivät hänet ystäväkseen. Ja hän
aikoi kutsua heitä kotiinsa, ensin kaksin, sitten kolmin, ja jutella
heidän kanssaan. Ja ne tulla tepsuttaisivat pikku jaloin, ja olivatko
he siroja tai kömpelöjä, niin hän taputtaa heidän päätänsä, kun he
ottavat kuluneet hatut päästään. Ja he kertoisivat hänelle kaikki, ja
he ajattelisivat lähtiessään, että hänen luonaan pitää käydä vielä
toisen kerran. Ja hänelle saattoi uskoa, olipa asia mikä tahansa.
Jos joku niistä olisi paha... tosiaan paha... Niin, _silloin_ sitä
koetettaisiin! Jos hän kuuntelisi tarkkaan, jos hän seuraisi kahta
hartaammin, -- eiköhän hän pääsisi hänestä selville? Juuri _siinä_
oli kuunneltavaa. Juuri siinä voi lasku tulla pulmalliseksi, ja
vaikeaksi ratkaista. Juuri nuo köyhäin kotien kalpeat pienokaiset
kaipasivat vapaata, armeliasta ihmistä...
-- Hänelle tuli toisellainen vuosi. Koulunkäyntiä ja kotilukua.
Lähteä kotoa joka aamu varhain, olipa sää hyvä tai huono. Tunteja,
joina korjattiin latoon, toisia, jotka luistivat tylsinä ohi.
Opettajia, joista hän piti, muutamia, jotka hänestä olivat oikein
pahoja.
Pitkä vuosi, jolloin oli paljon ponnistusta, ja huvituksia ei yhtään.
Monta yksitoikkoista päivää, joina elämä soljui hänen luotansa pois,
hänen istuessaan väsyneenä ja katsellen tuijottaen sen loittonemista.
Mutta monta rauhallisen ilon päivää, kun vaali läheni. Ja yksi ilta
kuin suuri välitunti. Lauantai-illat Jannan luona.
Hän tutustui moneen hupaiseen ihmiseen niinä lauantaina Jannan
asunnossa. Jannan isosta huoneesta oli vuorten varrella tullut
oikea "salonki." Sinne tuli yksi idästä, toinen lännestä, ja
siellä pakistiin ja keskusteltiin, ja siellä syötiin ja juotiin
-- niinpä niinkin, Jannan kunnianasia oli olla hyvä emäntä.
Jok'ainoa lauantai-ilta tuotiin sinne jotakin herkkua ja monenlaisia
leikkeleitä, ja Janna leikkasi leipää ja järjesti tarjottavat, ja
viimein tuli isot vadit voileipiä ja teetä. Ja juhlatilaisuuksissa
olutta ja naukut. Aina kelpo kestitys. Niin, sitä oltiinkin Janna
Vikin luona.
Jannan luona kävi paljon merkillisiä olentoja. Nuoria naisia ja
miehiä, joiden elämä monestikin oli hyvin pulmallista. Reippaita
tyttöjä, samanluontoisia kuin Janna, jotka ponnistivat kehittyäkseen
joksikin "orjaa itseänsä". Mutta välistä köyhäin kotien tyttöjä,
jotka iloisesti nauroivat ja toivoivat pääsevänsä maaliin ja
kuulumaan elämään, ja joilla oli korkeat käsitykset suurista miehistä
ja aatteista.
Tuli ylioppilaita, jotka mieluummin kävivät Jannan luona kuin
osakunnassa; joku nuori tiedemies, joku taiteilija, kaikki olentoja,
joista ihmiset sanoivat: "Katso, tuossa menee se!"
Juteltiin hartaasti kaikesta Jannan luona. Jos liikkui sodan
huhuja -- puhuttiin siitä. Kun ilmestyi sytyttävä kirja -- se oli
tavallisesti Jannan pöydällä ja siitä keskusteltiin; kuten muissa
seuroissa soitettiin pianoa, niin luettiin täällä usein ääneen
kirjoja. Runoa, joka oli purkautunut sielusta, minkä sukua kaikki
tunsivat olevansa. Joku loimuava luku. Tai joku juttu, joka purkausi
väkivaltaisena ja vietti-kuumana, niin että moni painoi päänsä
kumaraan. Näytettiin, kun sattui, jotakin uutta aikakausikirjaa, joka
piti kovaa meteliä ihkauudesta maailman osasta, minkä asujat luulivat
löytäneensä jonkin ainoan välttämättömän, -- lehteä, jota toimitti
joku huimahattu, rynnäten ja huutaen ja vannoen, että nyt hän tulee!
Toistakin vihkoa ehkä, jossa yli-hienostuksen ja hekumallisen
heikkouden himmeä kaiku. Mutta silloin murisi moni Jannan karhu: tuo
ei ole kerrassaan mitään!
Joitakuita Jannan vieraita: _Martin Sirdal, Erik Midtgaard_, kumpikin
talonpoikais-ylioppilaita, jotka saivat joskus otella henkensä
edestä toimeentulostaan. Keskenään ystäviä ja torin "Kellarin"
pöytätovereita, jossa he aterioitsivat nälkä-päivällisen, kumpikin
yhtä raivoissaan kaikille "kaupungin ilveille." -- -- --
_Harald Brandt_, terävä, kunnon vintiö, konttoripäällikkö, vanhahko,
-- kaivaten aina nuoruuden päiviänsä, jolloin hän näki nälkää höylää
lykkien ja uskoen tuleviin parempiin päiviin. Aina hävyttömimpäin
ylioppilaiden ystävä, jotka yksinäisinä ja köyhinä olivat tulleet
alkuperäisistä maa-oloista.
_Jan Grögaard_, kemisti, ihaili suuresti tieteen voittoja joka
alalla. Uskoi syvästi ja pyhästi, että ainoastaan se voi pelastaa
ihmiskunnan rauhattomuudesta ja sodasta ja taudeista ja kaikesta
kurjuudesta. Hän oli yleensä melkoisen harvapuheinen, mutta kun jokin
asia sattui häneen, niin hän kiihoittui ja oli usein voimakas ja
erikoinen. Häntä kuunneltiin tarkkaavasti.
Hän oli aina touhussa. Opettajana, esitelmöijänä,
sanomalehti-kirjailijana. Hän oli melkoisen pitkä ja vaaleaverikkö.
Hän oli väkevä ja jäntevä. Posket vain olivat ehkä hieman
kuopallansa, mutta tuo laihuus teki hänen silmiensä loiston sitä
syvemmäksi ja kirkkaammaksi.