Gunvor kertoi äidilleen kaikki. Rouva Kjeld istui kauan kuunnellen.
Mikään ei voinut arvata, mitä hän tunsi. Hänen silmänsä olivat
hellät. Koko ajan hän nyökkäili kärsivällisesti päätänsä.
Mutta kun Gunvor kertoi hänelle, mihin se asia päättyi; kun hän
kuuli, miten yksimielisesti nuo kaksi miestä olivat syyttäneet
Kjeldiä, ja kun hän näki Gunvorin syvän surun, silloin hän näytti
ikäänkuin heräävän. Hellät silmät tulivat luja-ilmeisiksi, silmäterät
laajenivat, pää kohosi. Hän tuli aivan toisellaiseksi kuin oli
yksin istuessaan ja levätessään. Ikäänkuin taistelu kutsui häntä
jälleen. Hän hytkähti tuolissaan, mutta vavahti kuten ihminen, jonka
elinkohtaan isketään, vaan jolla kuitenkin on voimaa kostaa.
Ja ehkä muistellen entistä rauhaansa, jolloin hän halusi vain lepoa,
hän mutisi:
"Miten heikko minä olen ollut viime aikoina. Niin taipuisa ja untelo.
Nyt minä palaan jälleen Kjeldin luo. Gunvor... Minä palaan Kjeldin
luo."
Kjeldin hahmo kohosi verkalleen ja asettui noiden kahden naisen
läheisyyteen. Sen voi huomata heidän kasvoistansa, joissa oli jonkin
kalliin muiston piirteitä, sen voi havaita heidän silmiensä raskaasta
loisteesta, levosta, joka heistä oli suuttumuksesta huolimatta.
Nyt hän palasi valtavana kuin ennenkin. Hänen henkensä suhisi
huoneessa, jossa he olivat. Koko hänen intonsa, hänen sielunsa tuli,
uhrialttarin liekintä, kaikki, mikä hänestä oli oikeaa ja mistä hän
ei koskaan tinkinyt. Oikeaa, -- jonka oikeuden perustana eivät olleet
opitut käsitteet, vaan hänen sielunsa ääni... Kaiken sen hän toi
tullessaan. Ja häntä seurasivat myös meren ja erämaan kohina. Vuoret
kohosivat autioina, illan hiljaisuus tähtiensä alla. Mutta joskus oli
aurinko keskellä taivasta hänen päänsä päällä, ja hän kulki vuorella,
ja villejä kukkia kasvoi kallionkoloista, ja kaukaisten kellojen
läpätessä tuli väkeä hänen luokseen puhelemaan hänen kanssaan.
Tahi kaupunki. Siellä oli ihmisiä, joiden elämä oli vaikeaa. Heidän
ilonsa olivat olleet suurin osin huokausta. Ehkä he tiesivät suuret
syntinsä. He eivät halunneet pappeja. Pappi olisi vaatinut heiltä
ainoastaan katumusta ja uskoa seikkoihin, joita juuri pappi itse
uskoi. Ja lisäksi hän olisi puhunut helvetistä.
Kjeld oli ymmärtänyt heidät: "Teidän tuskanne on ollut niin suuri,
että kaikki teille annetaan anteeksi. Iloitkaa, sillä te olette
tulleet lapsen-sieluiksi! Ja teidän tuskallisessa katseessanne minä
näen loistavat lapsen-silmät, jotka rukoilevat ja kaipaavat. Iloitkaa
te surusta. Siitä syntyi teidän kaipuunne, joka jälleen saattoi
teidät aavistamaan ylösnousemusta. Ihmissielu on kuin timantti. Se
täytyy vain hioa tomussansa."
Kaikki se tuli nyt. Gunvor, joka suoriaisi elosta ilolla ja leikillä,
jos hän vain myöntyisi ja tinkisi siinä ja siinä kohden... hänen
täytyi kuin täytyikin käydä rintamaan. Hän oli Johannes Kjeldin
tytär. Hän näki sen selvästi. Hänen kirkkaimmassakin ilossaan olivat
kaukaiset äänet häntä usein kutsuneet ja hän oli kuunnellut. Nyt ne
kutsuivat häntä kovemmin, ja hän kuunteli jälleen niiden sanoja. Hän
ei itkenyt ilon kaipuusta... Tora... Tora, jota hän oli rakastanut,
oli taipunut itkun ja surun kuorman alla. Mutta hän oli ollut alusta
alkaen päivänpaisteen lapsi. Mutta Gunvor oli jo pienenä rakastanut
isäänsä, tuota suurta, yksinäistä, ja monta kertaa olivat jo pahuus
ja halveksinta itkettäneet häntä.
Mutta kaikki se raskas kauna, joka oli nostanut vedet pikku Gunvorin
silmiin, kun häntä pienenä loukattiin ja kun hän sai kuulla häijyjä
nimityksiä, se heräsi hänessä nyt, mutta taipumatonna ja katkerana.
Hän kohotti päätänsä ja tuimistautui heitä vastaan, jotka jälleen
huusivat hänelle: "Vapaa-ajattelijan likka..." Heidän välillänsä
oli nyt auttamaton juopa: eräitä ihmisiä loukataan, ja he voivat
antaa anteeksi, mutta toisiin sattuu juuri paikkaan, jossa haavat ei
koskaan parane.
Gunvor oli rakastanut häntä. Hän oli rakastanut häntä siinä
maailmassa, johon oli päässyt sisään. Hän oli rakastanut häntä nuorin
aistimin ja iloisin silmin. Mutta ne hetket elivät niin vähän aikaa
hänessä. Ne eivät vallinneet häntä. Niiden tuokioiden takana oli niin
monta hetkeä, jotka hän ennen oli elänyt. Hetkiä, joissa tykyttivät
elämän moninaiset suonet, joissa oli salaperäisyyksiä.
Kannettu kaipuu oli tosin ollut monta kertaa kovaa. Mutta kukaan
ei saanut sitä hänessä huomata. Siksi eli hän pitkät ajat yksin.
Leikatkoon veitsi, tippukoon veri, ja menkööt haavat umpeen. Hän
jutteli ainoastaan äitinsä kanssa. Hän käveli joka päivä, mutta ei
kaupunkiin päin. Hän kulki toisella taholla kuin muut. Kaupungista
ojentausi yksinäinen katu kauas, kuin metsään ja erämaahan osoittaen.
Se päättyi jyrkkään polkuun, joka nousi vuorelle. Sitä polkua hän
käveli. Siellä ei kulkenut ketään tuttuja. Hän kiersi siellä joka
päivä. Sohjussa, sateessa, pyryssä. Jotain vanhaa murtui, ja uutta
rakennettiin. Hän aivan laihtui noina aikoina, hänen silmänsä tulivat
tarkkaaviksi, hänestä hälveni pehmeys. Hänen kasvonsa muuttuivat
puhdaspiirteisiksi ja kylmiksi...
Kevät tuli. Uusi kesä pilkistihe. Miten outoa ajatella: vain vuosi
sitten oli se suuri kesä, jolloin Tora ja hän olivat olleet yksissä,
saman tunteen täyttäminä. Jolloin aurinko kultasi pitkät tiet,
jolloin kukat aukoivat umpujaan joka tarhassa, jolloin he kumpikin
rakastivat löytämäänsä... Oi, mitenkä he molemmat olivat olleet
älyttömiä ja iloisia, valmiita tuhlaamaan kaiken, mitä he olivat
koonneet. Niinkuin naiset voivat tuhlata. Kaiken elämän, mitä heillä
oli ja minkä he tahtoivat antaa _hänelle_.
Hän istuskeli siellä vuorella useita kevätpäiviä ja katseli
kaupunkiin ja ajatteli.
Tämä talvi, joka nyt oli vierinyt: usvaa, joka olisi tukehuttanut
hänet, jos se olisi palannut! Kaksi kirjettä Toralta, joka kertoi
elämästänsä siellä etelässä, työstään ja edistymisestään, -- ja
vain yksi kirje Gunvorilta Toralle. Torallekaan hän ei voinut uskoa
täysin... niin, kyllä kaiken muun, mutta ei tätä... vaikka Tora
silloin oli kertonut hänelle... oh, he olivat niin erilaisia, ehkäpä
hän juuri sentähden rakasti Toraa...
Ja Janna, joka oli ensin käynyt hänen luonaan. Silloin oli se paha
hyvin vaikeaa. Kun hän ei vielä voinut sietää ketään.
Viime kerralla Janna sen ymmärsi. Hän nousi pian paikaltansa ja
poistui. Mutta mennessään hän sanoi: "Tule käymään luonani, Gunvor,
jos milloin haluat pakista vanhan toverin kanssa." "Kiitos, Janna,
haluanhan minä..."
Ja nekin hän muisti: nuo Einar Henningin kirjeet! Nyt tahtoi
Einar selittää koko asian! Hänellä oli ensin ollut pahin puuha
käännyttääkseen rakasta isäänsä. Ja hän oli samalla aikaa tahtonut
säästää Gunvoria, siksi ei hän koskaan maininnut sanaakaan hänelle.
Jos Gunvor siis olisi ollut hieman viisas ja ovela, jos hän olisi
antanut rakkaan isän huomata, että hän oli hiljainen, kiltti nainen,
niin olisi kaikki käynyt hyvin... Einarilla oli kai oikeus pyytää
selitystä, miksi hän oli niin käyttäytynyt...
Melkein koko kirje sentapaista... -- Mutta nyt tuli kevät ja kesä.
Hän ei voinut olla joutilaana enää. Hänen täytyi yrittää jotakin.
Kerran hän meni Jannan luo. "Kuules, Janna. Muistatkos, viime
kerrallahan sinä sanoit, että tulisin luoksesi. Ja nyt minä tulen...
ja minä käyn heti asiaan, sen sanon. Minä aion samaa kuin sinäkin,
Janna. Sinun pitää auttaa minua mikäli voit. Minä haluan opettajaksi.
Mieluimmin pikkulasten, ymmärrätkös."
Janna nauroi ja näytti kauneimpansa: valkeat, terävät hampaansa.
"No tulitkos viimein, sinä suuri, murheellinen hassu! Herra Jumala,
miten minä olen hyvilläni, kun sinä sittenkin tulit."
Ja häpeilemättä tulivat kyynelet hänen iloisiin silmiinsä. Ja hän
nauroi jälleen ja sanoi:
"Mitä turkasta annat tästä. Kyllä minä ryhdyn toimeen... No, mennään
nyt yhdessä ulos. Voimme juoda kahvia eräässä pienessä, hupaisessa
kahvilassa, jonka minä kerran löysin. Minä toikkaan oikein leivosten
kanssa."
Ja matkalla hän haukkui:
"No kyllä sinä olet jaksanut sitä surua surra. Herra Jumala, sinä ja
Tora! niinpä tuottaa kauneus melkein pahempaa surua... -- Niin, ole
varma siitä, kyllä minä järjestän asiasi... Ala vain heti kohta. Lue
kesällä jo. Niin että ehkä voit syksyllä suorittaa tutkinnon. Niin,
ensi syksynä, ymmärrätkös."
Iltasella sanoi Gunvor äidilleen, istahtaen hänen viereensä:
"Nyt se on päätetty, äiti. Minä rupean opettajaksi. Minulla on sillä
alalla tekemistä, uskoakseni. Ja minähän olen sitäpaitsi kohta
vanhapiika. Minun täytyy yrittää jotakin."
"Niin, rakas Gunvor, siinä olet oikeassa. Yritä vain jotakin.
Opettajaksi?... Niin, sinä tahdot sitä, sinä tahdot, etkä sinä
hellitä, joten sinä kyllä siinä pysynet. Mutta hyvähän se on niinkin.
Minä luulen melkein, että taistelevaa elämää se taivaan Herra meiltä
tahtookin."