Heistä oli tullut jälleen hyvät ystävät, Gunvorista ja Einarista.
Kai heidät sovitti niin helposti tuo heidän nuoruutensa valoisa
aistihuumaus, joka heissä kummassakin kuohui. He halusivat kumpikin
pitkiä, päätäpyörtäviä hyväilyjä, tulisia suudelmia. Sitä ei saa eikä
voi kieltää: Gunvor ei heistä suinkaan ollut kylmempi. Hän janosi
nähdä Einaria, janosi hänen kätensä puristusta, halusi hänen kättään
vyötäisilleen. Joko Einar sitten myrskyten otti hänet kiinni, kun hän
pakeni; tahi Gunvor itse tuli häntä vastaan, avoimin kaipuin...
"Minusta se on uljasta, että Tora lähtee ulkomaille koettamaan
voimiansa, Gunvor. Kuules, minusta Tora menettelee aivan oikein.
Niin, minä olen samaa mieltä kuin sinä. Huomaatkos, että minusta
alkaa tulla tohveliherra."
Ja toisen kerran:
"Gunvor, näinä päivinä tulee isä kaupunkiin. Tahdotko olla kiltti?...
Tahdotko olla hänelle kohtelias, kun minä niin kauniisti pyydän?"
Ja Gunvor vastasi:
"Kyllä, kyllä Einar... kyllä minä olen kiltti hänelle."
"Ja et välitä, vaikka hän on jörön ja kärttyisenlainen. Se on nyt
hänen tapansa."
"Mutta toivonpa, ettei hän ole kovin morski minulle, sillä minä
kirjoitin hänelle niin kauniin kirjeen. Vastaus, jonka häneltä sain,
ei ollut niinkään kaunis."
Ja Gunvor nauroi kertoessaan siitä jotakuinkin merkillisestä
kirjeestä, jonka kaupunginvouti Henning oli lähettänyt hänelle:
että hän muka iloitsi siitä, että Gunvor oli tietoinen tärkeästä
kutsumuksestaan _hänen_ poikansa vaimona, ja että Gunvor
muistakoonkin varoa kaikellaisia kapinallisia ideoita...
"Mitä se sillä tarkoitti, Einar? Miksi se minulle juuri sitä oppia?
Enhän minä ollut ilmaissut mitään kapinallisia ideoita"...
Mutta Einar silitteli asiaa:
"Oh, mitäkö?... Sellaisiksihan ihmiset tulevat vanhoina päivinään.
Se nyt on vain se 'ukko', oikein kelpo 'ukko', luonnollisesti, mutta
ukko sittenkin. Meidän täytyy vain osoittaa hänelle kunnioitusta,
jonka olemme velvolliset. Tärkeintä: ei ärsyttää häntä... Muuten emme
tarvitse paljon kysyä hänen neuvojaan."
Einar sanoi isäänsä monesti "ukoksi", hiukan ylimielisellä,
leppoisalla sävyllä -- joskus "aiheuttajakseenkin." Vain muka
näyttääkseen, ettei isä häntä kovin arastuttanut. Mutta ei ollut
kuitenkaan erehtymistä siitä, että hän odotti hiukan jännityksessä,
mitä isän ja Gunvorin kohtauksesta seuraisi. "Nyt hän tulee,
huomenna", sanoi hän kerran. "Tule minun kanssani liikkeelle
huomenna kello yksitoista, niin otetaan sievästi hänet vastaan. Ei
ole pahaksi, että otat mukaasi ystävällisimmät kasvosi, ja tekisit
viisaimmin, jos etenkin ensin olisit kohtalaisen hiljainen ja syrjään
vetäytyvä..."
* * * * *
Gunvor nauroi taas.
"Mahdan olla rakastuneempi sinuun kuin luulenkaan, Einar, kun siedän
kuunnella tällaista... Kyllä, poju kulta, minä olen hiljainen ja
kaino, sen saat nähdä, oikea pyhimys..."
"Sinä olet kiltti, Gunvor... sillä sinä et tiedä, millaisia joskus
nuo vanhat, jäykät virkamiessuvut ovat... Mutta kuules, tehdäänpäs
niin. Minä rupean ensin käsittelemään isää. Niin sinä saat jutella
äidin kanssa."
"Äidin? Tuleeko hänkin? Siitä et ole minulle kertonut."
"Niin, kyllä hän tulee... Ehkä en ole muistanut siitä mainita...
Sillä kun isä tulee, niin ei ikäänkuin äitiä muista. Äitihän on
niin hiljainen, katsos, ja sävyisä... ei vaadi mitään... Hm, meidän
kesken sanoen, isä on ollut ehkä hieman itsevaltias äitiä kohtaan,
joten äidistä on tullut tarpeettomankin hiljainen... Mutta hänhän
on tyytyväinen kaikkeen... Mutta ota hänet osallesi ja puhele hänen
kanssaan, Gunvor, niin minä pidän huolen isästä, kuten sanottu."
Gunvor katsoi Einaria syrjästä: hänen profiilinsa oli voimakas
ja silmät kirkkaat; se nyt oli sittenkin hän, joka puheli noin.
Ja Gunvor otti häntä käsipuolesta ja antoi anteeksi kaikesta
sydämestään, ja unohti kaikki monesti neuvotut ohjesäännöt, miten
kaupunginvouti, "ukko", "aiheuttaja" oli otettava vastaan.
Seuraavana päivänä laivalla tuli kaupunginvouti Henning. Hän tervehti
Einaria ja Gunvoria, jotka seisoivat sillalla. Hän tervehti kuin
valtansa tunteva ystävällisesti tervehtii, katseli hetkisen tiukasti
Gunvoria, ei ollut sitten hänestä tietääkseenkään, mutta tuimisteli
sensijaan kantajalle, joka ei käsitellyt hänen laukkuansa kuten
kaupunginvouti tahtoi: "Näin se pitää kantaa näin!" Sitten hän
tiedusteli erästä hotellia ja suuttui kantajalle, joka ilmoitti, että
se hotelliliike oli lopetettu viime vuonna: "Mitenkä? eikö sitä ole?
Ja minkätähden ei, saanko luvan kysyä?" Kantaja parka ei tiennyt,
miksi sitä ei ole: "Kaipa sen konkurssi keikautti", sanoi hän.
Einar sai vihdoin käsiinsä ajurin ja antoi hänelle määräyksensä.
"Minä tiedän hyvän ja huokean matkustajakodin, isä", sanoi hän, "minä
käskin ajurin viemään sinne. Istukaa vain." Ukko ei ollut aivan
tyytyväinen siihen, että poika hankki ajurin. "Ahah, vai vaunuissa
sinä ajelutat", sanoi hän, "sekin meno olisi voinut säästyä." "Eikös,
isä, kantaja olisi ottanut paljon enemmän", selitti Einar. "Ja sinä
ja äiti olette kai matkasta väsyneet."
Rouva Henning, niin, häntä ei näytty juuri huomattavankaan, kuten
Einar oli sanonut. Se oli totta. Hän ei ollut vielä virkkanut
sanaakaan. Hän kulki miehensä jäljestä, mustissaan ja kuihtuneena.
Hän pysyttelihe ikäänkuin piilo-sopessa, kiersi vähän siellä ja
täällä. Nyt ajoneuvoissa istuttaessa puheli Gunvor hänen kanssaan,
kysyi muun muassa, eikö ollut hupaisaa jälleen nähdä pääkaupunkia.
Mutta eipä näyttänyt rouvasta olevan. Hetken päästä osoitti hän
Gunvorille paria naista, jotka kulkivat jotenkin komeasti puettuina
ohitse: "Katsos noita", supatti hän, "minkälaiset on hatut! Se on
kauheaa, miten ne täällä pöyhistelee!" Ja sitten hän tuskin puhui
enää mitään.
He tulivat hotelliin. Vouti rouvineen sai huoneen. Einar saattoi
heitä sinne. Gunvor istui ruokasalissa odottaen odottamistaan. Se ei
ollut hauskaa. Viimein he tulivat, isä, äiti ja poika. "Isä on hiukan
matkasta väsynyt", sanoi hän. Ehkäpä hän siten oli selittävinään ja
pyytävinään anteeksi, että Gunvoria niin vähän otettiin huomioon.
He menivät ruualle. Gunvor tahtoi sitä, mitä oli päivällislistalla.
Sitä hänen ei kai olisi pitänyt tehdä: kaupunginvouti itse söi vaan
pihvin, ja rouva pari voileipää ja herajuustoa. "Nuo hotelliruuat
on kovin kalliita", huomautti rouva... Niinpä niin, ehkä, ajatteli
Gunvor. Mutta hehän pyysivät... ja sitäpaitsi: kaupunginvouti
Henninghän oli vauras mies. Sen hän oli kuullut Einarilta ja
muiltakin.
Syödessä juttelivat isä ja poika. Gunvor koetti päästä joukkoon,
mutta se ei käynyt päinsä. He puhelivat ihmisistä, joita Gunvor ei
tuntenut nimeksikään. Sitä paitsi jauhettiin vähän politiikkaa. Ja
vouti nyrpisti toista sierantaan "yllytyksestä ja hassutuksista,
jotka moukissa ja proletaareissa liikkuvat."
Kun he olivat syöneet, ja voudin oli maksettava, tahtoi hän kuitattua
laskua... "niin juuri, kuitin minä tahdon", selitti hän, ja sijoitti
sen huolellisesti muistikirjansa väliin.
Sitten hän sanoi menevänsä huoneesensa "lepäämään matkan päälle."
"Mihin aikaan on äitisi tavallisesti kotosalla?" kysyi hän yhtäkkiä
Gunvorilta, "melkeinkö koko päivän?... no hyvä... sanoppa hänelle
terveisiä minulta,... ja sano, että me tullaan visiitille hänen
luokseen huomenna kello kahdelta... hyvästi, hyvästi vaan!"
Ja yhtäkkiä tuli hänen huulilleen mahdottoman hellä hymy... aivan
jäykästi, muodon vuoksi... ja katosi heti...
Rouva Henning jäi vielä hetkiseksi sinne. Hän alkoi nyt vähän
jutellakin. Hän arvosteli laiva-ruokaa... olivat antaneet
huononlaista kalaa, eikä lihakaan ollut erikoista, mutta etenkään
hän ei tykännyt jälkiruuasta: se oli "morsiustyttöjä"; mutta kasti
oli hapanta, suoraan sanoen: hapanta. Hän puheli muutakin, ja
hupaisinta oli, että hän oli tuontuostakin aivan kuin miehensä. Nytpä
alkoi hänkin tiedustella Einarilta minkä mitäkin ihmisiä. Gunvor
oli huomaavinaan, että se oli vain tilaisuus, jossa sai helistellä
koreita tittelejä. Kenraalimajuri ja hovimarsalkka ja kamariherra
toisteltiin moneen kertaan.
Gunvor ei tainnut olla kyllin tarkkaavainen. Kerran, kun hän ajatteli
muuta eikä kuullut rouva Henningin kysymystä, näytti hänestä rouva,
kysymystä uusiessaan, katsovan häneen harmiaan salaten ja tuijaavin
silmin.
Gunvoria hiukan puistatti: "Huu, tuota merkillisen kuuliaista
naista." Gunvor ei häntä tuntenut... Mokomia nujerrettuja rouvia...
olivatko nyt nuo tosiaan niin liikuttavia? Eivätkö ne olleet usein
vain pieniä, mataloita raukkoja?
Gunvor nousi vähän ajan kuluttua. "Minun olisi nyt mentävä", sanoi
hän ja kätteli rouva Henningiä. "Hyvästi", sanoi hän. "Menetkö
sinä?" kysyi rouva... "Kyllä... minun täytyy joutua kotiin. Hyvästi,
Einar..." "Minä saatan sinua vähän", vastasi Einar.
"No", jatkoi Einar, kun he tulivat käytävään. "Sinä läksit
kutakuinkin kiireesti." Gunvor vastasi: "Mitä Herran nimessä minä
enää täällä tekisin? Ymmärrätkö sinä?... Minä olen lievästi sanoen
väsynyt kuuntelemaan isääsi ja äitiäsi." Einar kartteli: "Oh, sinä
liioittelet aina." Gunvor kiihtyi: "En liioittele. Minä kyllä lupasin
sinulle olla kiltti ja kohtelias -- mutta tätä en jaksa. Ei, en siedä
istua heidän seurassaan! Miten he minua vierovat... Vihaavatko he
minua? Ellen parempaa tuntisi, sanoisin, että he tulivat kaupunkiin
hävittämään sitä, mitä on syntynyt välillemme, sinä ja minä."
Einar ikäänkuin hätkähti, sitten sanoi hän jälleen kartellen: "Oh,
elä hulluja... Pianhan he matkustavat. Kyllä se onnistuu, saat nähdä.
Ole kotona, kun isä ja äiti huomenna tulevat." "Enpä taida olla,
Einar!" Gunvor meni, -- oli yksinään ja suruissaan. Hän meni suoraan
kotiin ja puheli kauan äidin kanssa. Hän kertoi kaikki. Hän puhui
myöskin, missä suhteessa ei ollut Einarista pitänyt, viime aikoina.
Miten hän oli tuominnut Toran, mitä hän muutenkin oli sanonut.
"Ennen hänen isänsä ja äitinsä tuloa", hän sanoi, "en surrut _niin_
kovasti sitä. En luullut, että se oli hänessä syvällä. Luulin, että
se häviäisi... Mutta nyt... en tiedä mitä ajatella... Ajattelet, että
tuo pieni, ajatuskyvytön ja pahansuopa muori on hänen äitinsä... ja
hänen isänsä tuo ärtyinen pikku tyranni..."
Rouva Kjeld vaikeni.
"Niin et ole koskaan ennen puhunut", sanoi hän. "Sinähän pidät niin
paljon Einarista, ja hänhän on reipas poika, sen tiedät. Eikä hän ole
kummallisempi kuin useimmat muut nuoret miehet, jotka aikovat edistyä
maailmassa. Ja sinähän kaipaat häntä. Sinähän olet rakastunut häneen,
Gunvor."
Gunvor vastasi vitkastellen:
"Niin, minä olen rakastunut häneen. Minä hurjistun ja juovun
ajatellessani häntä. Mutta luuletko, että se riittää, äiti?"
"Hm -- että riittääkö?... Nyt sinä taas tulet syvämieliseksi, Gunvor.
Etkö luule voivasi masentaa sitä, joka sinut tekee rauhattomaksi?
Koeta antautua aivan hänen valtaansa, jota rakastat. Koeta ajatella
kuin hän, ja tuntea hänen tavallaan joka asiassa. Ne naiset, jotka
ovat sellaisia, ovat varmaan onnellisimpia."
Gunvor katsoi levottomasti äitiinsä:
"En, en, sitä minä en uskalla, äiti. En nyt, kun tunnen Einarin
katsantokannat niin kuin tuntien. Voisi käydä niin, että
vuosikausien kuluttua tulisin tuollaiseksi pieneksi, kuivettuneeksi
rouva Henningiksi... joka puhui sellaisia luonteensa omaisia
pikkumaisuuksia... Ei, ei... en ymmärrä, että sinä neuvot minua
sellaiseen, äiti. Sinä, joka aina olet seissut niin jyrkän suorana."
Rouva Kjeld pudisti päätänsä, näyttäen neuvottomalta.
"Niin, mitä voisin sanoa? Sinä olet mielestäni ollut niin iloinen ja
loistava näinä aikoina. Minä en mitenkään sallisi, että sinulta ilosi
katoaisi."
Gunvor mietti vähän:
"Oh, ei", sanoi hän, "kun vähän tunnustelen, niin en usko, että
jaksaisin olla sitä ilman."
Hän lisäsi:
"Kaupunginvouti Henning rouvineen tulee huomenna luoksesi kyläilylle.
Puhele _sinä_ heidän kanssaan, ja sano sitten minulle kaikki, mitä
arvelet."