Pari päivää sen jälkeen oli Gunvor iltapuolella kotonaan. Ovikello
soi. Gunvor meni ja avasi. Tulija oli Tora. Hän näytti tavallista
pystymmältä. Ehkä siksi, että hänellä oli jalkoihin ulottuva viitta,
jossa oli tuuhea karvakaulus. Tuon kauluksen keskellä näytti hänen
päänsä pieneltä.
Gunvor veti hänet sisään. "Kas, Torako! Sinäkö se!" Tora nyökkäsi:
"Niin, tänne minä nyt vaan tulin!" Hymy koetti pyrkiä hänen
huulillensa, mutta jäykistyi pistäväksi väänteeksi suunsoppiin.
"Ota yltäsi, Tora. Olet kai luonani jonkin aikaa?" "Oh, en...
mielellänihän olisin luonasi jonkin aikaa, Gunvor... Mutta, tiedätkö,
minä matkustan pois tänä iltana?" "Matkustat tänä iltana? Minne?"
"Oh, maailmaan vaan... ensin Berliniin. Ehkä kauemmaksikin!" "Niinkö,
onko se totta?" "Sitä en ole kuullutkaan." "Ihan totta!... kaikki
järjestetty kädenkäänteessä... ja sen taiteen kimppuunhan minun nyt
pitää oikein karata."
He istahtivat Gunvorin sohvalle. Tora jatkoi:
"Katsos... minulla oli hiukan killingin sukuisia kiinnitettyinä.
Olisin saanut ne vasta noin viidentoista vuoden kuluttua. Ne minä
sain nyt käsiini. Kelpo maksua vastaan, ymmärrät." "Ja miten kauan
voit niillä elää, Tora?" Tora vastasi: "Oh, sikäli mikäli tuhlaan!"
Ja yhtäkkiä tuli kova ilme noihin hienoihin kasvoihin: "Oi ei, totta
puhuen, sikäli miten vähällä voin elää. Miten osaan nipistää joka
kolikkoa." "Luuletko, että osaat, Tora?" "Niin, minä toivon. En minä
varsin tuhma kuitenkaan ole. Minun täytyy." "Mitä arvelevat isäsi
ja äitisi?" "Oh, tietysti minä olen heistä koko uljas huimapää.
Muutahan he eivät juuri sano. Mitäpä sanoisivat? Enhän minä täällä
enää voi. Sen he ymmärtävät yhtä hyvin kuin minäkin." Seurasi hetken
hiljaisuus, sitten kysyi Gunvor: "No, et viipynyt kauan tuomarin
luona?" Tora pudisti päätänsä: "En, suoraan sanoen minä läksin
käpälämäkeen tuomarin kauniista Norjan kukkatarhasta. Siellä en
sietänyt olla. He näyttelivät minulle maisemia ja mäkiä ja puita...
Ei, nyt täytyy koettaa, kelpaanko... ja saan koetella toisilla
paikoin, kaukana täältä... Siellä, jossa ei joka seikka muistuta
mieleen..." "Niinpä niin, Tora... ehkä en hyvä, kun saat koetella."
"Varmaan niin. Jos olen älykäs tyttö, niin selviydyn kyllä, ja jos
olen kehno, niin menen hiiteen -- aivan kuin pitääkin."
Hetken päästä katsoi hän Gunvoriin ja otti häntä kädestä. (Gunvor
huomasi, ettei hänellä ollut enää timanttisormuksia.)
"Niin, niin, kelpo Gunvor, nyt me erotaan, kuuletkos. Ja selviänpä
tai en selviä, niin tuntea saat minut vastakin, jos milloin tavataan.
Niin, sitä tarkoitan... Juuri sitä!... Rouva Henning! katsos...
toimistonjohtajan rouva Henning ehkä... tai siihen kuosiin. Tuo sinun
'se' ei tahtonut tiettävästikään minua nähdä, kun tuolla tulin.
Hänelle tuli niin hirveä kiire katsomaan kelloonsa, kun kuljin ohi.
En muuten ymmärrä, mitä hänellä on tässä asiassa nurkumista. Heh,
olen tainnut tehdä hänelle jotain pahaa." Gunvor vastasi hiljaa: "Oh,
tiedäthän sinä, ne miehet... Niille tulee moraalisia innonpuuskia.
Etenkin, kun toinen kertoo toiselle, miten tavattoman rakastunut joku
nainen on häneen... että uhraisi hänen tähtensä kaikki. Silloin he
kumpikin siitä niin äkämystyvät."
"Vai, sinä olet sen kuullut?... Että minä olen käynyt Michaelin
luona?"
Sitä sanoessaan kohotti Tora verkalleen katseensa, ja hän katsoi
syvästi Gunvoriin, ikäänkuin tutkien, mitä ystävätär hänestä
ajatteli. Gunvorkin katsoi häntä silmiin. Tora suuteli Gunvoria:
"Hyvä Gunvor, sinä olet niin reilu ja hieno, minä sinua rakastan."
He vaikenivat vähän aikaa. Gunvor kysyi viimein:
"Sinä kai rupeat kehittämään ääntäsi siellä... et kai eniten
pianonsoittoa."
"Niin, etupäässä kohdistan kaikki voimani lauluun. Minä lauloin
muuten eilen parille tunnetulle henkilölle. Niin juuri! Heidän
mielestään minulla on suuret lahjat... No, niinhän ne aina sanovat
nuorelle naikkoselle."
Gunvor keskeytti:
"Oh, elä lorua! mitä sinä halventelet itseäsi ja karstaat kykyäsi,
Tora? Se ei sovi. Sinun pitää päinvastoin iloita, kun sitä puhut...
Niin, suoraan kysyen kun sinä nyt ajattelet, että sinun täytyy lähteä
koettelemaan voimiasi... eikö sinusta tunnu, kuin jotain uutta
heräisi sinussa?"
Tora mietiskeli, ja nauroi rohkeastikin: "Oh, en tiedä. Ha, he...
ehkä kun pääsen viimeinkin kuitiksi tästä... tästä hulluudesta,
joka minua yhä kuitenkin kiusaa... sitä keikkumista kestää varmaan
kauan, usko se... Mutta olenhan minä reilumpi nyt kuin silloin, kun
sinä kävit luonani. No, sen mitä koin äskettäin käydessäni Michaelin
luona... kun näin kaiken pohjaan... se tepsi."
Tuokion kuluttua hän kääntyi Gunvorin puoleen:
"Kuules vielä... Onko minusta enää jäljellä mitään... minusta on
tuntunut niin oudolta viime aikoina... kuten katoaisin ja painuisin."
Tora olikin laihtunut ja hoikennut; mutta kuinka kauniiksi hän
Gunvorista oli tullut! Tuo hiukan rasittunut, hieno kuumeen-hehku
kasvoillansa!
"Kyllä, kyllä!" nauroi Gunvor. "Kyllä sinusta on jäljellä 'mitään',
Tora. Ole varma siitä! Sinä olet kaunis, Tora tyttöseni -- ettäs sen
tiedät."
Tora katsoi totisena eteensä.
"Kai on minussa juuri se vaarallisinta, Gunvor, että luulen, että
minut on luotu vain yhtä tarkoitusta varten: rakkautta. Ja sillä
tavalla, että se ajaa minua kaikkeen: työhön, uhrauksiin -- kaikkeen.
Minä uskon, että minusta tulisi hyvä äitikin. Katsos, nyt meni se
kaikki siruiksi, kun pidin niin hirveästi Michaelista... Siksi on
kaikki minussa suurta sekavuutta, sotkua... Mutta kuitenkaan en löydä
rauhaa, ennenkuin löydän jonkun, josta voin pitää." "Mutta taiteesi,
Tora?" "Taide, kyllä... Mutta sehän on minun työtäni, mutta sitäkin
täytyy ruokkia kaiken sen ihanan, jota nyt olen kokenut, joka on yhä
minussa ja jonka ainoastaan rakkaus voi synnyttää... Niin, minun
_täytyy_ saada pitää jostakusta. Ja se on juuri minussa niin tukalaa.
Ihmiset eivät ole aikoneet elämää sitä varten, että pitäisivät...
joten minä ehkä en... -- Mutta ei nyt; puhuta enää tällaista
totista... Tiedät sen, Gunvor, jos sinä aina olisit luonani, niin se
menisi..."
He puhelivat tuokion. Viereisen huoneen seinäkello löi kuusi. Tora
nousi.
"Nyt minun täytyy jo kiiruhtaa", hän sanoi. "Minun täytyy olla isän
ja äidin luona viime hetket. Eikö äitisi ole kotona, Gunvor? Se oli
ikävää. Minä olisin niin mielelläni hyvästellyt ja kiittänyt häntä.
Sano nyt hänelle tuhannet, tuhannet terveiset. Äitisi kanssa me
on oltu aina niin hyviä ystäviä." Tora pukeusi viittaansa. "Niin,
hyvästi nyt, Gunvor, ja kiitokset kaikesta!... kaikista kävelyistä!
Kaikista pakinoistamme!... Ja että lohduttelit minua nyt viime
aikoina! Hyvästi, kulta, eläkä nyt itke tähteni. Minä en osaa enää
itkeä. Minä olen siitäkin päässyt... -- Hyvästi! Ei, elä saata minua
yhtään. Hyvästi! Terveisiä Jannalle ja Elille! Janna oli niin kiltti,
kun tuonnoin hänet tapasin... Hyvästi, Gunvor!"
Toran pehmoinen ääni kaikui koko puhelun ajan sisä-portailta.
Viimeinen "hyvästi" kuului tuskin huomattavasti aivan alhaalta... ja
sitten kumahti ovi, ja Tora Pharo oli mennyt.