Ruispelto aukenee ja hohtaa auringonpaisteessa. Siinä ei ole kirjavia
värejä eikä tuoksua, joten se huumaisi. Mutta kun tuuli hengähtää,
keinuu koko pelto, ja nuokkuvat tähkät tekevät luotettavan pellon
lihava silkki-väriseksi. Ja tuulen suhina siinä on hienointa
musiikkia. Niin, mikään sävel ei ole kauniimpaa kuin tuo ruispellon
verkkainen suhina.
Gunvor Kjeld oli kuin ruispelto. Hänessä oli kova, kultainen loiste,
joka samalla oli hiljaista, salattua riemun ja elämän suhinaa.
Iloissaan ja pää pystyssä... ja kumara-päin, kun hän kuunteli hänen
sanojaan. Hänen säännölliset kasvonsa, hänen rauhalliset silmänsä,
upea, keltainen tukka, kaikki muistutti hohtavasta rukiista. Niin,
ehkä hiukset kaikkein enimmin siitä muistuttivat. Nuo kopeat,
uskolliset hiukset, joilla ei ollut loppua, jotka tekivät kookkaan
tytön ikäänkuin pehmeän näköiseksi, ehkä juonikkaaksikin... Gunvor
Kjeld on vakaa tyttö... katso hiuksia ja varo niiden virtaa... ehkei
hän sittenkään ole niin tasainen.
Juuri tukkaa Einar Henning aina hohtavin silmin ihaili. Gunvorin
täytyi silloin tällöin avata se, antaa hänen kohotella sitä kaksin
käsin, jolloin Einar ei kuitenkaan saanut kaikkea käsiinsä mahtumaan.
Gunvorin täytyi monta kertaa antaa Einarin kietoa se hänen, Gunvorin,
ympärille, kun Gunvor istui paikoillansa, -- niin että se vallan
peitti hameen vyötärön. Niin että Gunvor oli verhottuna siihen kuin
hohtavaan vaippaan.
Tukka se juuri sovitti, kun he joskus riitautuivat. Kuten esim.
silloin, kun Gunvorin oli kirjoitettava kirje Einarin isälle,
vanhalle kaupunginvoudille erääsen ylämaan kaupunkiin. "Hän on
sellainen aristokraatti", selitti Einar, "sinun on kirjoitettava
hyvin hienosti." Kas tässä! etkö voisi kirjoittaa siten ja siten...
Ja Einar ojensi jotain paperia Gunvorille... Gunvorin kirje kaupungin
voudille? Ihan niin, se se oli: Einar oli kirjoittanut kirjeen
hänen puolestaan! Kirjeen, jollaista Gunvor ei olisi keksinyt itse.
Suorastaan narrillinen kirje: Gunvor halusi näillä, tyttärellisen
nöyrillä riveillä, ilmoittaa, miten hurmautunut hän oli siitä, kun
tohti kutsua kaupungin voutia "isäkseen" ja yleensä siitä, että hänet
huolittiin siihen arvokkaasen sukuun, johon Einar kuului. Ja Gunvor
toivoi, että hän Jumalan avulla onnistuisi täyttämään sellaisen
vastuunalaisen paikan kuin Henningin puolisona oleminen on, ja hän
iloitsi jo toivoessaan pian näkevänsä tuon isän, jota Einar niin
suuresti kunnioitti, ja äidin, jota hän niin sydämellisesti rakasti.
Gunvor nauroi: "Kuulehan nyt! Miksi Herran tähden minun täytyy
kirjoittaa tällaista? Miksi en minä saisi kirjoittaa sinun isällesi
juuri siten kuin haluan ja voin? Kirjoittaa, miten minä pidän
sinusta, ja miten minä pidän hänestäkin, koska hän on sinun isäsi."
Einar Henning pudisti päätänsä. "Ei, minä en usko, että sinä osut
oikeaan kohtaan. Isä on hyvin ankara muodoista... Kirjoita niinkuin
olen suunnitellut, se on viisainta."
Ja Einar nyki hänen hiuksiaan, ja Gunvor silitteli Einarin "turkkia".
Ja he nauroivat ja puskivat toisiaan, sillä kummallakin oli tukka
mainion tuuhea. Ja Gunvor kirjoitti ja nauroi ja kirjoitti kaikki,
mitä Einar tahtoi Herra Jumala, hän kuvitteli jo vanhan kaupungin
voudin lukemassa sitä ankarin silmin, arvoisat silmälasit nenällä...
ja nyökkäävän myöntävästi päätänsä huomatessaan hänen tyttärellisesti
kunnioittavan mielenlaatunsa. Ah, Gunvor piti oikeastaan tuosta
ukosta, ja kun hän tulee, on hän kiltti hänelle ja seuraa häntä ja
kuuntelee hänen kehoituksiaan ja myöntelee ja lupailee ja iloitsee,
siksi että hän on Einarin isä.
Ja hän katsoi syvälle rakkaansa silmiin: "Minä rakastan sinua, Einar!
vaikka kaksikymmentä isää! Kaksikymmentä kirjettä!"
Einarkin katsoi häneen. Nuo hänen raskaat silmänsä! Voimasta,
ei surusta, raskaat. Hänen vartalonsa, hänen kasvonsa. Vankkaa
kotitakousta, niin, lujaa kotitakousta hän oli, -- samalla
taidetaetta ja hienoja metalleja... raskaita metalleja... rautaa,
kuparia, kultaa... niin, paljon jaloa kultaa... tai, mikä parhainta;
hän oli lihaa ja verta...
Miten Gunvor piti hänen ihanista silmistään... aina siitä päivästä
alkaen, jolloin ne loistivat hänelle auringonpaisteessa, siitä
päivästä, jota hän ei voinut unhoittaa.
* * * * *
Einarista ja rouva Kjeldistä tuli hyvät ystävät. Einar kutsui häntä
ja Gunvoria teatteriin, ja hän kutsui heitä hauskoille ajeluretkille.
Rouva Kjeld oli hieman kuin maailman ulkopuolella, mutta hän ja Einar
viihtyivät hyvin yhdessä. Yksin Elin ja Jannankin kanssa Einar oli
ystävyksin. Hän istui koko illan kuunnellen Jannan rohkeuksia ja oli
hänen kanssaan yhtä mieltä monessakin asioissa.
Yhtämieltä Jannan kanssa?... Oh, johan nyt, sen ymmärtää!...
Seuraavana päivänä hän nauroi makeasti, kun Gunvor puhui tuosta
yksimielisyydestä. "Jannahan on hassahtava", vastasi Einar vain,
"joten siis ei pälkähtäisi päähäni väitellä häntä vastaan. Sellaiset
tarmokkaat naikkoset ovat minusta sitäpaitsi aivan yksi ja sama, ja
niin naurettavia."
Gunvor vastasi:
"Et kai tarkoita, että Janna on naurettava?"
Einar innostui:
"Et siis luule, että minä sitä tarkoitan? Tietystikin tarkoitan! Ihan
täydestä sydämestä! Luonnollisestikin. Hänhän ei ole edes mikään
nainen. Ei, katsoppas sensijaan Toraa! _Hän_ on nainen. Katsos, miten
hän elää rakkaudestaan. Katso, miten hän syrjäyttää kaiken muun
silloin! Hän ei ajattele rikkauttaan, ei kuinka kaunis hän on. Hän
iloitsee kaikesta, kun Michael Holm rakastaa häntä. Ja katso itseäsi!
Sinä olet toista rotua kuin Tora; mutta sinäkin ajattelet minua ennen
muuta. Etkö niin teekin? Niin, sellainen olet, ei auta väitellä
vastaan."
"Mutta itsepä sanoit, ettei kukaan mies välitä Jannasta... joten
onkin parasta, että hän tekee hyödyllistä työtä ja turvaa itsensä."
Einar Henning nykäytti olkapäitään:
"No anna hänen sitten, Jumalan nimessä, turvata itsensä. Kunhan vain
säästää meitä muita mieltäkiinnittäviltä loruiltaan. Niitä minä en
jaksa kuunnella."
"Oi sinua, viisas Einar! Kun hän tulee tänne uudestaan, niin sinä
sanot hänestä samaa kuin ensi kerralla. Puhu suusi puhtaaksi, mitä
ajattelet."
"Luuletko minun haluavan torttuja?" vastasi Einar ja hymyili
hellästi. Ja hiukan huonolla omallatunnolla uhrasi Gunvor Jannan ja
suuteli Einaria monta kertaa ja helli häntä tuhansin kaunein sanoin.