Sinä vuonna tuli Gunvorille merkkitapaus. Hän rakastui ensi kerran.
Se tunne ei kasvanut seurustelusta ja puhelusta. Se syntyi yhtäkkiä.
Se valtasi hänet vavistuksella.
Se tapahtui eräänä kesäpäivänä, ja vähän aavisti hän aamulla,
millaista hänen illalla olisi.
Tora Pharo kävi noutamassa häntä sinä päivänä ulos, ja he kävelivät
kierroksensa kuten tavallisesti. Tora puheli paljon lähestyvistä
häistään. Michael oli nyt erittäin hyvissä väleissä isän ja äidin
kanssa. Isä oli kyllä totinen eikä oikein iloinen; mutta se johtui
kai liiasta rasittumisesta. Hän sanoi aina: "Niin, niin -- pitäkää
vain oikein paljon toisistanne, niin kyllä kaikki onnistuu."
Tora puhui paljon muutakin. Hän puhui myötäjäisvaatetuksista. Siitä
tuli kaunis, mutta kuitenkaan niin kaunis kuin hän oli toivonut.
Ah, hän oli muun muassa haaveillut hienoja liinaisia, joissa oli
pitsit, hyvin paljon pitsejä, ja kaksi kaunista aamupukua hän olisi
tahtonut... hän oli ne melkein jo tilannut... paksua, englantilaista
raaka-silkkiä... mutta niitä hän ei saanut... hän sai vain
kohtalaista kiinalaista... Ei, isä oli hyvin säästäväinen...
Ystävättäret kävelivät yhä. He tulivat viimein satamaan asti. He
katselivat laivoja... arvailivat, minne nuo suuret laivat olivat
lähdössä...
Aurinko paahtoi meren läheisyydestä huolimatta. Terva juoksi ja
tipahteli pitkin pienten, mustain jaalojen kupeita, jotka olivat
laiturissa.
He kääntyivät, aikoivat palata kotiin. Eräs nuori mies seisoi
kadun kulmassa. Kirkkaassa päiväpaisteessa. Hän oli koko pitkä,
mutta varsinkin harteva. Hänen silmänsä olivat tiukat ja kiilsivät
valoisasti. Hän tirkisteli vasten päivää. Piirteet voimakkaat ja
kauniit. Musta, hieno, sakea tukka. Hän tervehti Toraa, joka hymyili
kuin tuttavalle ainakin: "Hyvää päivää".
Kun he menivät ohitse, katsoi nuori mies Gunvoriin. Hän katsoi
rauhallisesti, tahtoipa Gunvor tai ei. Ja Gunvor tunsi, tietämättä
syytä, että miehessä oli mahti, joka hänet valtasi.
"Kuka se oli?"
"Se oli eräs Michaelin ystäviä, Einar Henning... juristi."
Vähän ajan päästä sanoi Gunvor vitkastellen:
"Sinä puhut usein, että se ja se on kaunis. Minä en melkein koskaan
välitä niistä kauniista. Tuo oli kaunis, kuuletkos."
"Niinkö arvelet? Kyllä, onhan hän koko aistikas." Gunvor ei puhellut
juuri enää tällä kävelyllä. Mutta vielä pari kertaa hän mainitsi
tuota miestä, jonka he olivat nähneet.
Tora katsoi viimein häneen hymyillen.
"Mutta Gunvor! Sinähän taidat olla rakastunut."
Gunvor vastasi rauhallisesti:
"Minä en oikein tiedä, mitä rakastuminen on, Tora. Muuten minä
luulen, että jos minä keneen voisin rakastua, niin hän se olisi. Niin
uskon."
Tora nauroi kummastellen:
"Jaha... no täytyy tunnustaa... sepäs kävi joutuin! Jospa jo pidät
Einar Henningistä."
Mutta Gunvor ei viimein ottanut siitä puhuakseen:
"Oh, Tora, mitä me tässä loruamme. Minä en todentotta virka enää
Einar Henningin nimeä."
Tora Pharo ei kuitenkaan hellittänyt:
"Oh, Gunvor, tällä kertaa minä en vaan luota sinuun."
"No, jos sitten sanon häntä vain 'siksi', niin oletko tyytyväinen?
Niin luulet minun puhuvan Michaelista..."
He nauroivat molemmat, ja alkoivat pian puhella muusta.
-- Mutta minkäpä Gunvor sille voi? Joka päivä kulki hän nyt sitä
katua, jolla hän Toran kanssa sinä päivänä oli nähnyt 'sen'.
Gunvor ei häntä nyt tavannut. Hän istahti puistikkoon ja tähysteli
päiväpaisteisen kadun toiselle puolelle. Paljon kulki kävelijöitä;
mutta se ei tullut.
Mutta sitten hän viikon kuluttua kulki aivan toista katua. Ja
yhtäkkiä se tulee vastaan. Tulee iloisena ja varmana, ei aavista
Gunvorista mitään. Katsoo tiukasti häneen, sillä sellainen hänen
katseensa on.
Ja jälleen kuohahtaa Gunvor, ja hänen sielunsa kirkastuu ja hänen
huulensa avautuvat kiihkeästi, ja hän haluaa huutaa riemusta.
Gunvor kulkee tietään. Hän ei ehdi paljoa ajatella. Ajatukset tulevat
palasittain kuin ihanassa houreessa.
Mutta Tora Pharo puhui sitten harvoin Einar Henningistä, ja aina hän
sanoi häntä vain "siksi". Mutta kun hän mainitsee hänestä, hymyilee
hän tuskin huomattavasti. Sillä tuo nuori nainen on kuin naiset
useimmiten: hän on suudellut satasen kertaa ja rakastanut monta
päivää, ja siksi hän on ylpeä ja tahtoo olla Gunvorin neuvonantaja,
joka on rakkaudessa niin nuori ja kokematon.
Mutta kerran iltapuolla heidän erotessaan sanoi Tora:
"Tule luokseni huomisiltana, Gunvor... kello 8. Meille tulee muutamia
ystäviäni... ja Michaelkin." Ja hän lisäsi: "Ota se kaunein pukusi.
Koetaan oikein juhlia."
"Sinähän tiedät, ettei minulla ole parempaa kuin se vihreä, Tora."
"Se somistaakin sinua erinomaisesti. No niin, sinä tulet."
"Kello 8. Kyllä, kiitokset. Tulen mielelläni. Hyvästi, Tora."
"Hyvästi, Gunvor."
He jo erosivat; mutta yhtäkkiä juoksi Tora Gunvorin perästä. Ja hän
hymyili ja nauroi ja katseli suurin, onnellisin silmin ystäväänsä:
"No saat sen kuulla, niin sinulla on jotain iloa jo etukäteen. Hänkin
tulee, Gunvor kultaseni. Niin juuri, 'se'. Hyvästi, hyvästi...
Tervetuloa siis!"
Gunvor jäi seisomaan. Tora juoksi pois, pysähtyi ja viittasi
hymyillen hänelle ennenkuin katosi.
-- Se ei tuntenut Gunvoria, joka luuli aina häntä tuoksi
maltilliseksi ja rauhalliseksi tytöksi, jonka puhe oli vain "kyllä"
ja "ei", -- eikä muuta.
Sinä iltana Toran luona -- hymy vavahteli ja silmät kimalsivat.
Hän tunsi itse, ettei hän ollut tavallisensa. Kunhan ei vaan muut
huomaisi. Torasta ei hätää; mutta nuo muut.
Aurinko laski. Koko luode paistoi. Ensin väkevän keltaisena --
sitten punaisena kuin sakea tuli -- ja sitten ruosteenpunaisena...
riutui. Gunvorin täytyi katsella päivän laskua. Hänen sielunsa kuohui
tunteista. Ah, Jumala, hän rakasti tuota miestä. Rakasti häntä Hänen
täytyi vähän väliä hillitä itseään: hänen täytyi olla rauhallinen.
Muuten ne _varmaan_ huomaisivat.
He puhelivat kauan yhdessä, hän ja Einar Henning, Einarin lähistöllä
hän istui mielellään. Hänet täytti Einarin läsnäolo. Kun Einar
hänelle vain puheli, se oli jo liikaa. Gunvor näki, miten Einar
riutui ja Gunvor antoi hänen riutua. He puhelivat koko illan yhdessä.
Viimein näki Gunvor toisten nousevan mennäkseen. Hänenkin täytyi
lähteä. Tora suuteli häntä hymyillen, kun hän poistui.
Vanha Maija ei sinä iltana noutanut häntä Toran luota. Nuoret
tyttöset ovat ovelia, kun niikseen tulee. Einar Henning saattoi hänet
kotiin, ja nuo tyhjät, pitkät kadut muuttuivat iloisiksi ja liiankin
lyhyiksi.
Nyt alkoi tuo nuori leikki näille nuorille. Kevyt nauru ja juttelu
kaiken maailman asioista. Ei sanalla ilmaistu, mitä he tunsivat.
Mutta he tiesivät sen kumpikin.
Saisko hän tulla tapaamaan neiti Kjeldiä huomenna.
Kyllä, hän tulkoon!
Ja Gunvor nukkui yönsä sikeässä unessa ja heräsi onnellisena. Ja
päivä paistoi, ja kesääkin oli loputtomasti tänä vuonna. Ja hän meni
Einar Henningiä kohtaamaan. Ja kas, tuolta hän tuli vaaleissaan. Ja
tänään hänellä oli vielä napinlävessä punainen ruusu... olipa hän
vielä herttainen narri, vaikka oli jo virkamies ja kahdenkolmatta
vanha herra... On, hän tiesi kyllä, että punainen ruusu sopi hänen
mustan tukkansa väriin ja kasvojensa ruskeuteen ja päivettyneesen
tummuuteen.
Nyt alkoivat he kävellä. Ilman päämäärää, vain keväiseen luontoon.
He samosivat mäkiä kuin linnut, kuin poikaset, ja ajattelematta
päivällisaikaa ja muita porvari-huolia. "Mutta arvaattekos, että
kello on kolme, ja että me ollaan täällä ihan sydänmaassa, neiti
Kjeld?"
No, ei auttanut peljästyä. Ja hauskaahan oli syödä suolattua lihaa ja
juoda piimää talonpoikain pirteissä. Kerran iltapäivällä he tapasivat
toisiansa Gunvorin kulmalla, eräällä vanhankaupungin hiljaisella
kadulla ja he istuivat puiden alla ja kävelivät pitkin teitä, -- ja
ennenkuin aavistivatkaan, yllätti heidät harmaa hämy.
Ilta tuli.
Mutta sinä iltapäivänä oli Gunvor kuullut pojan sanovan, miten paljon
Einar piti hänestä. Ja hän oli tuntenut Einarin käden vyötäröllänsä,
ja hän oli tuntenut hänen huulensa huuliaan vasten, ja Gunvor oli
kylpenyt, kiitänyt onnessaan kuin kala meressä, kuin lintu ilmassa,
hän oli kotiutunut suureen, puhtaasen onneen, hän oli hekumoinut
siinä nuorekkaasti ja ahnaasti.
Kun hän sinä iltana nousi pimeitä kiertoportaita, näyttivät portaat
pimeässä hupaisilta, ja porraskäytävän puolipyöreästä ikkunasta hän
katseli pienelle pihalle, ja sekin oli soma, valkeine kissoineen,
joka tietysti aina istui siellä.
Rouva Kjeld työskenteli yhä lampun ääressä. Hän joi nyt teetä ja
puhalteli keittiön hiilipesään, kun Gunvor tuli.
Ja kun Gunvor nyt oli niin onnellinen, niin kävi hänen yhtäkkiä
sääli äitiä. Äitihän istui täällä, yksin ja vanhana, kun Gunvor
liehui ulkosalla ja oli onnellinen! Hän meni nyt äidin luo ja kietoi
kätensä hänen kaulaansa: "Odotitko jo minua, äiti?"... "Oh, odotin
hetkisen... no, sinä olet tänään niin kovin kiltti äidillesi."
"Mutta olenhan aina, äiti." "Kyllä, olethan, siinä minulla ei
ole nurkumista." Gunvor suuteli äitiänsä otsalle ja silmiin: "Oi
ei, kyllä sinulla on nurkumista vähin, äiti... etenkin nyt viime
aikoina"... "Hm, niinkö mielestäsi?... Oh, tietystihän tahdon, että
olet ulkosalla, ja että sinulla on hauskaa, Gunvor kulta... joten
olen vain hyvilläni, kun olet poissa... Minä niin luotan sinuun...
ja", hän hymyili... "enkä hän minä nyt vielä ole sentään tullut niin
pieneksi... Sinä muistat sen: 'kun minä olen pieni ja sinä olet
suuri'. Sitten sinä kyllä vaalit minua." "Sen teen... ja siihen
on niin pitkältä, pitkältä... ja nyt minä vielä olen sinun pikku
tyttösi, äiti. Minä tahdon kertoa sinulle... Niin, minulle on tullut
sellaista viime aikoina." Viime sanat hän lausui hiljaa. Rouva Kjeld
loi silmänsä häneen. Ne olivat tarkkaavaiset. Hän silitteli Gunvorin
päätä ja sanoi lujalla äänellä:
"Mikä sinulle on tullut, Gunvor?" Ja sikäli kuin ajatus hänet
valtasi, hän tuli yhä tarkkaavammaksi. Hän unohti teen. Hän antoi
hiilten sammua, hän tuli ikäänkuin suuremmaksi ja suoremmaksi, ja
äidillisen holhoovasti hän talutti Gunvorin sohvalle ja pyysi häntä
istumaan viereensä.
Gunvor kertoi, ja rouva Kjeld kuunteli kauan ja vaieten. Vihdoin
hän nousi ylös ja veti tyttärensä rintaansa vasten ja suuteli häntä
hellästi, -- ja kaunis puna syttyi hänen poskipäihinsä.