Nuorisoa on vaihtelevaa ja moninaista. Katsokaa sitä sen monissa
muodoissa. Kas, tuossa tulee voitokas nuorukainen: hän näkee ihanan
tiensä avoinna, hän ryntää suoraan kaikkiin elämänihanuuksiin, hän
keinuu kuin prinsessa elämästä autuaana kultavaunuissaan, häntä
palvelevat kaikki, häntä ymmärtävät, kadehtivat kaikki. "Sellaisen
sen nuoren pitää olla", sanovat vanhukset...
Mutta kas tuolta tulee pettynyt nuorukainen. Hän näki, että hänen
kaikki tiensä oli tukettu, siksi hän etsii syrjäteitä, siksi käy
yksinään ja vaieten. Häntä ei palvele kukaan, häntä pilkkaa moni.
"Miksi hän ei ole iloinen ja laulele?" sanovat vanhat, "kun me oltiin
nuoria, niin me oltiin iloisia. Maailma taantuu yhä."
Tuolta tulee uusia joukkoja, jotkut riemuitsevat, jotkut taistelevat,
surevat, toiset hiipivät kumarassa toisten perästä, jo äidin kohdusta
onnettomuuksien leimaamina.
Ja yhä tulee laumaa. Toiset tavoittelevat yhtä, toiset toista. Jotkut
tahtovat tulla rikkaiksi, toiset halaavat rakkautta, toiset kunniaa.
Mutta useimmat eivät tahdo omistaa mitään erikoisesti; he tahtovat
elämän kaikkineen mitä siinä uskovat olevan.
Mutta tunnetkos, miten nuo parvet elävät. Sekä helvetin että taivaan
lapset. Tunnetko, miten heidän verensä on levoton. Rakasta heidän
elämäänsä kaikissa sen muodoissa; sillä se värähtelee ja taistelee.
Rakasta tuota kuohuvaa kultavaunujen prinsessaa -- rakasta myöskin
noita mykkiä ja kumarapäitä. Elämänpalo ja nuoruuden into antaa
kumpikin heille annettavansa: remuavan riemun ja vaikenevan tuskan.
Väkeväin ihmisten nuoruudenliekki palaa kauan. Hapset saattavat
harmeta, mutta silmä kiiluu yhä värähtelevästä sielusta. Mutta
viimein ottaa ikä osansa. Ja ihminen asettuu hiljaa paikoilleen, ja
levähtää. Mutta illan kylmetessä ympärillä he ajattelevat moninaista.
Ja moni mennyt muuttaa väriään. Moni, joka oli liian kalpea,
punertuu, ja moni haalistuu.
Ja hän näkee auringon nousevan ja laskevan. Hän näkee talvet ja kesät
ja keväät ja syksyt. Hän näkee kukkien kuihtuvan, minkä hän on nähnyt
lukemattomia kertoja, ja hän näkee tuttujen kuolevan. Hän näkee
nousevan uusia polvia, jotka ovat hänelle vieraita. Ja vihdoin hän
seisoo yksin ja katselee ympärilleen, ja hänestä tuntuu, että itse
päiväkin on kylmempi kuin oli silloin, kun hän oli nuori.
* * * * *
Sillä hiljaisella kadulla, jonka varrella rouva Kjeld asui, kuului
joskus ohiajavain rattaiden räminää, tai jokin nuori, hilpeä ääni,
joka nauroi ja jutteli niin remakasti, että se ikäänkuin keskeytti
hetkiseksi hiljaisuutta. Ja etehisen viereisessä huoneessa joskus
vielä juttelivat ja nauroivat Gunvorin ystävättäret...
Niin, he nauroivat ja elivät, kun taas rouva Kjeldin kamarissa oli
hiljaisuus. Siellä ikäänkuin päivä alkoi laskeutua. Rouva Kjeld istui
suuressa nojatuolissaan. Hän istui useimmiten yksinään. Hänellä
oli tavallisesti ompelus käsissä, tai hän neuloi. Neula pisti
pistoksen toisensa jälkeen, tahi kerä pyöri lakkaamatta kokospähkinän
kuoressa...
Joskus kädet väsyivät. Silloin hän nousi ylös ja katsasti kukkia.
Siinä ne olivat, hänen lemmikkinsä, joita hän aina oli ymmärtänyt. Ne
olivat niin hiljaa ja kasvoivat rauhallisesti ja turvassa. Jokainen
vuoden aika antoi omansa. Kevät, kesä ja syksy. Ja talvella nukkuivat
kukkaissipulit kääreissään odotellen kevättä.
-- Kun päivä vaipui ja hämärä tuli, ei lamppua heti sytytetty. Mutta
nyt heräsi muistojen pimeällä hetkellä hiljainen kamari jälleen
eloon. Rouva Kjeld istahti pianon ääreen ja soitti ja lauloi. Vanha
klaveeri heräsi. Ja sävelet purkausivat vanhasta rinnasta, joka pian
oli laulamisen unhoittava. Ja laulut, joita ei kukaan enää tuntenut,
nousivat kuin pitkästä unesta ja hypähtivät esille, peloissaan
ja kummastellen. Nuo kaksi ääntä, klaveerin ja vanhan rouvan,
yhdistyivät kuin merkilliseksi tanssiksi; mutta tuo pari oli nyt
kuihtunut, ja silkki oli haalistunut, ja ruusut olivat kelmeät:
Ah, ruusupensas tuoksuaa,
on armain kesäkuu...
Ja silloin tällöin tuntui, kuin he olisivat tavoittaneet toisiaan
kädestä; mutta värisevät sormet hamusivat harhaan, ja he tanssivat
suurella vaivalla tanssin loppuun.
Mut' elomme on haihtuvaa
ja veri seisahtuu.
Joskus tuli Gunvor sisään ja istahti kuuntelemaan kunnes äiti
lopetti. Hän tunsi nuo äidin pienet laulut. Hän oli kuullut niitä
niin monet vuodet. Kerran aikoinaan, hyvin kauan sitten, oli hänen
äitinsä laulanut suuriakin lauluja; mutta nyt ei ollut jäljellä muuta
kuin nämä hyräilevät säkeet vain -- ja ne heikkonivat vuosi vuodelta.
Kun rouva Kjeld lopetti, meni Gunvor hänen luokseen ja suuteli häntä:
"Kiitos laulusta, äiti."
Ja rouva Kjeld nosti silmänsä kuten heräten:
"Sinäkö se, Gunvor?... Minä en kuullut sinun tuloasi."
"Sinähän lauloit, äiti. Niin hartaasti. Ettet kuullut ihan mitään."
Mutta rouva Kjeld ei sallinut siihen koskettaa.
"Hartaasti? Niin, mikä ties!... Mutta nyt on jo pimeä... pannaanpa
lamppuun tulta, Gunvor."
Gunvor veti uutimet ikkunan eteen ja sytytti lampun. Ja kamari tuli
vielä hiljaisemmaksi kuin päivällä; sillä tuo kellervä lamppu,
jonka sydäntä ei koskaan väännetty kovin korkealle, verhosi vanhat
mahonkiset huonekalut ja pikku korut puolihämärään.
Ja lampun ääressä istuivat äiti ja tytär keskenään puhellen.,
Gunvor kertoi äidilleen, mitä nyt oli kokenut. Hän kertoi Torasta
ja Jannasta ja Elistä. Hän kertoi Toran kihlauksesta, ja rouva
Kjeld nyökkäsi tuontuostakin päätään kuten ilmaisten, että kyllä
hän ymmärsi, mitä kuuli. Hänhän oli nähnyt monesti Tora Pharon ja
puhellut hänen kanssaan; ja mitä hän hänestä tiesi: Tora oli ainakin
kaunis, kelpo tyttö. Kun rouva Kjeld nyt kuuli, miten rohkeasti Tora
oli sanonut isälleen, niin rouva Kjeld nyökkäsi: "Kappas, kappas!
miten tarmokkaalta hän tuntuu." Ja kun hän nyt kuuli Jannan arvelut,
lausui hän ainoastaan: "Oh, sellainen loru ei auta!... kun tyttö nyt
kerran on häneen rakastunut... Janna saa heittää järkeilynsä."
Rouva Kjeld ei enää paljoa välittänyt Jannasta. Nuoren tytön
"järkeily" oli hänestä huomattavasti vastenmielistä. Joskus oli
Gunvor alkanut jutella, että ollappa "sellainen kuin Janna", -- siitä
rouva Kjeld tuskin piti. Janna piti silloin tällöin luonaan pieniä
kokouksia, joissa pohdittiin "ajankysymyksiä". Rouva Kjeld ei pitänyt
siitäkään, että Gunvor kävi niissä kokouksissa. Siksi sanoikin rouva
Kjeld aina, kun Gunvor lähti tapaamaan Jannaa ja hänen ystäviään:
"No, mitähän tärkeää asiaa sitä nyt tänä iltana pohditaan?" Kerran
nauratti Gunvoria: "Sinä olet tullut niin kummalliseksi, äiti. Sinun
mielestäsi minun pitäisi vain käydä siellä, jossa pidetään hauskaa."
Rouva Kjeld vaikeni hetkisen, sitten hän vastasi: "Oi, minä vain
tahtoisin, että sinä olisit nuori, Gunvor. Rakkaani, ole nuori ja
iloinen, ja näe kaikki kaunis ja tunne juhlaa."
"Mutta sinä, äiti sinulla ei kai ollut aina kovinkaan hupaista isän
kanssa. Sinun oli kai monesti hyvinkin vaivaloista. Oletko unohtanut,
että valitsit juuri sen?"
Siihen ei rouva Kjeld enää mitään vastannut.
* * * * *
Vanhuus, hiljaisuus, -- kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset niin
taistelevat ja vaivautuvat?
Kun rouva Kjeld tuli ikä-naiseksi, kaipasi hän rauhaa, muistellakseen
ja ajatellakseen. Siksi tunsi hän hiljaisuuden läheisyydessään kuin
suuren, valkean taulun, johon hänen muistonsa piirsi kuvia. Mutta nuo
kuvat, joita hänen muistonsa nyt piirteli, olivat hyvin kauan sitten
menneiltä ajoilta. Ja kuvat ilmenivät kauniimpina ja valoisampina
kuin ne aikoinaan ehkä olivat hänestä olleet.
Hilpeitä kuvia tuli esiin, hohtaen hetkisen ilmi elävinä, -- ja
katsoivat jälleen kiireesti. Toiset tulivat ilmi kalpeina ja
liikuttivat häntä kuin puolin kuiskattu sävel, jonka ääniä on vaikea
eroittaa.
Hän muisti lapsuutensa ja aikaisimman nuoruutensa. Hän muisti hyvän
ja hyvinvoivan lapsuudenkotinsa, hän muisti kepsuttelunsa kaduilla
ja taloissa. Hän oli kohdannut tämän maailman lapsia, iloisia ja
suruttomia, helposti nauravia ja pian kyynelensä kuivaavia. Hän
kuuli heidän ääntensä kaiun, noiden vanhain, ystävällisten herrain,
nuorten miesten: "Päivää. Emma neiti, tuletteko varmasti kylälle
tänä iltana?"... "Päivää, Emma neiti! miten te kukoistatte tänään..."
Ne olivat iloista väkeä, kelpo väkeä, ja toivoivat hänelle hyvää...
Ja kai joku nuori, virkku mies ajatteli sellaistakin, että Emma
Farnerista tulisi hieno emäntä mukavaan kotiin.
Ja itse hän ajatteli ennenkaikkea matkaansa ulkomaille, lauluaan,
jota tuhannet ihmiset kiehtoutuisivat kuuntelemaan...
Ja niin hän oli tavannut Kjeldin. Ja hän oli tempautunut irti
kaikesta. Noista ystävällisistä ihmisistä, heidän suopeudestaan ja
ilostaan, laulustaan ja suuresta maailmasta... hän oli seurannut
Kjeldiä hänen kummalliseen elämäänsä, hänen pimeään kirkkoonsa...
Sillä vaikka he olivat karkoittaneet hänet kaupungin kirkosta, --
kirkossa hän asui, siellä hän oli kotonansa. Mutta siellä oli usein
kolkkoa, autiota aina tähtiin saakka, kaukaisiin, juhlallisiin
tähtiin.
Voihan olla niin, että hän monta kertaa oli toivonut päiväpaistetta
ja kukkia ja keveää iloa ja lempeää kaihoa. Kjeldin luona oli aina
hiljaisuus ja valtava tummuus. Hänen valonsa oli purpuraa; se oli
liian väkevää muiden ihmisten silmille...
Mitä tapahtui hänelle tähän aikaan? Miksi hän ajatteli sellaista nyt?
Merkillistä, hän ei tuntenut entistä itseään enää...
Olihan hän ollut onnellinen Kjeldineen... Niin, olihan hän aina...
Ja nyt hän ei tahtonut mitään tietää, ei mihinkään vastata... Hän
ei tahtonut levottomuutta. Hän tahtoi olla hiljaa. Hän ei tahtonut
pulmia ajatella...
Hän tahtoi vain muistella kauan sitten menneitä päiviä...
Hän tahtoi muistella lapsuuden-kotiaan. Auringonsädettä, joka hiveli
hänen poskeansa, kun hän katseli kadulle vanhanaikaisten ruutujen
läpi, kun ikkunalla neilikat puhkesivat, ja verenpisara riiputti
raskaita kukkiaan, joita kukkakepit tukivat. Ja noita ihania päiviä
puutarhassa hän tahtoi ajatella, jolloin kirsipuista otettiin marjat.
Ja joulupuuta makeisineen, ja monia paketteja ja lahjoja...
Nyt kun lähestyvä vanhuus toi hänelle rauhaa, etsi hänen sielunsa
halukkaasti nuoruuden puhdasta huolettomuutta.
* * * * *
Vanhuus ja hiljaisuus -- kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset
niin paljon taistelevat ja vaivautuvat?
Antakaamme edes sen, jota rakastamme, olla vapaana.
Kun rouva Kjeld katsoi Gunvoriin, toivoi hän pelkästänsä hyvää,
kirkasta päivää. Gunvorin elon ei pitänyt tulla vaikeaksi. Hänen
ei pitänyt joutua vakavan taistelun uhriksi. Olihan rouva Kjeld jo
itsensä uhrannut... Niin, nainen saattaa uhrata itsensä; mutta hänen
lapselleen riittäköön iloa aina.
* * * * *
Antaa päivän mennä. Illan pimeys tuo unen. Silloinpa pikku lapset
nukkuvat punoittavin poskin, äidin kävellessä, vaaliessa heitä, ja
lauhkeasti tuudittaessa ja laulaessa kehtolaulua, että he nukkuisivat
turvallisesti. Kun Gunvor oli pieni, lauloi rouva Kjeld hänelle
erästä laulua, jossa kerrottiin, että nyt kanteli äiti lasta, joka
oli pieni ja vielä voimaton; mutta kerran on hänen kannettava
äitiänsä:
"Kun minä olen pieni, ja sinä olet suuri."
Niin, sinnehän se nyt kallistui. Pian piti Gunvorin olla kiltti
hänelle ja vaalia häntä.
Ja rouva Kjeld tiesi kyllä, että hän sitten, kun tulee sairaaksi,
saattaa rauhassa asettua levolle ja hengähtää pitkän, lujan tyttönsä
turvissa... ihan yhtä levollisesti kuin Gunvor ennen muinoin lepäsi
pienenä hänen sylissään ja nukkui ja hengitti elämää.
Vanhuus ja hiljaisuus -- kaikki kalpenee! kelmenee...