Sen rauhallisuuden ja sävyisyyden alla, joka oli Gunvorin
ulkomuodossa, sykki hehkuva toivo. Hänen harmaissa silmissään oli
muutakin kuin tuo uneksiva katse, joka oli painunut ajattelemaan
_isää_, joka oli kuollut, ja ihmettelemään hänen pyhää sieluaan.
Niissä oli myös kirkkaampia päivänsäteitä, jotka pilkahtelivat
halukkaasti kaikkeen siihen maailmassa, johon ihmiset pyrkivät. Hänen
sylinsä oli avoinna sille, jonka hän valitsisi, hänen raskas tukkansa
lainehti pitkin ruumis-olennon niskaa ja selkää, hänen jalkansa
astelivat lujasti maan kamaralla. Hän tuli päivä päivältä yhä enemmän
naiseksi.
Toran kauneus ja onni vaikutti paljon siihen. Ystävättären rakkaus,
hänen laulunsa, pehmoinen tuoksui joka häntä ympäröi, hänen silmänsä,
jotka tuikkivat ja kimalsivat kuumasti, hänen suunsa, joka puhui
haltioituneita sanoja, kaikki lumosi Gunvorin sielua.
Tora oli palannut Gunvorin luo, hän ei voinut elää ilman häntä. Ensi
aikoina sen jälkeen, jolloin hän oli tavannut Michael Holmin, oli hän
ollut kuuro ja sokea! kaikille muille paitsi hänelle -- hänet oli
kuin temmattu! toisiin ilmoihin.
Mutta nyt ei Toraa enää häikäissyt. Rakkaudesta oli tullut hänelle
säteilevä arkipäivä. Ja tuossa pitkässä, valoisassa hohteessa hän
tarvitsi jotakuta, joka kuunteli häntä, hänellä täytyi olla joku,
jonka kanssa hän voi sielunsa pohjia myöten puhua siitä elämästä,
joka aina ja lakkaamatta poltti häntä, elämästä, joka sai hänet
kiihkeästi hengittämään, elämästä, jonka hän tunsi niin voimakkaasti,
että usein luuli henkensä lähtevän.
Gunvor kuunteli Toran sanoja; kun he olivat kävelyllä, kun he
istuivat kahden joko hänen tai Toran luona, kun he kävivät Toran
vanhempien kotona "Huvila Takatalossa..." Yksin päivällispöydässäkin
Tora saattoi innostua. Hän kilisti Gunvorin kanssa ja kuiskasi
hänelle: "Michaelin malja!" niin oudosti hymyillen, että ukko Pharo
aavisti jotain: "Noo, mitäs salahankkeita teillä on?" Silloin saattoi
Gunvor kuiskata jälleen: "Kuules, isää, hän ei ole tuhmimpia. Hän
arvaa varmastikin jotain... No, pianpa saa tietää" -- --
Gunvor kuunteli aina hartaasti Toraa. Silloinkin, kun Tora ei oikein
puhunutkaan, vaan hyräili hiljaa tai vain hymyili. Tora oli lumonnut
hänet.
Ja kuitenkin... joskus valtasi Gunvorin selittämätön tunne. Toran
elämä, rikas ja onnellinen, ikäänkuin loukkasi jotenkin Gunvoria. Se
ei ollut suinkaan kaunaa eikä kateutta. Se oli paremminkin elämän
ja ilon arastelua, se heräsi hänessä joskus ja veti hänet loitos
kaikesta riemusta ja toi kaipuun ja varjon kaipauksen. Kaipuun
ehkä pieneen, hiljaiseen kaupunkiin, juuri illan tullen... teille,
joka johti penkille vanhain puitten alle... jossa yksinäinen mies
istui pikku tyttöineen, joka kyseli kaikellaista... Jokin sana tuon
parin puhelusta saattoi kaikua hänen korvissaan; pikku tytön harras
kysely ja miehen kärsivälliset vastaukset... Ja kun Gunvor nyt
kuunteli menneiden aikain sanoja, niin usein kulki hänen sielussansa
tuskallinen surun ja vaivan kaipaus, ja viivähti siinä -- kunnes se
haipui.
Merkillistä; se haipui jälkeä jättämättä, ilmaisematta, mistä se
tuli, minne katosi.
Ja kohta senjälkeen hän taas rakasti Tora Pharoa, tuota tyttöä,
joka aina jutteli ilosta, jota tunsi. Niin hänestä oli ihana nähdä
yksin Toran huuliakin, jotka janosivat suudelmia, ja hänen valkeita
käsiään, jotka halusivat kietoutua Michael Holmin kaulaan.
Ja juuri äskeisten selittämättömän surun hetkien jälkeen tunsi Gunvor
rajatonta elämän janoa. Hän halasi iloa, suurempaa kuin oli kellään,
koko maailmassa.