Hänen paras ystävänsä oli Tora Pharo, tuo pitkä, komea Tora,
tehtailijan tytär Takatalosta, joka oli muutamia peninkulmia
kaupungista vuonolle päin. Tora Pharo oli pääkaupungissa
opiskelemassa musiikkia. Hän asui komeasti, pukeutui komeasti,
tuhlasi yleensä kovasti rahaa, oli oikeastaan hyvin hemmoiteltu,
mutta silti reipas. Ääni hurmaavan ihana, sekä puhuessa että
laulaessa. Niin kalpea ja aistikas... Lyhyesti: Gunvor oli häneen
suorastaan rakastunut. Hän hymyili riemusta, kun ovikello soi ja
hän kuuli Toran äänen. Ja kun hän puolestaan meni Toran luokse --
hän iloitsi, hän kaipasi hengittää ystävättärensä huoneen ilmaa.
Sellaisen huoneen! Tora oli itse niin hieno ja ikäänkuin tuoksukas,
ja vaikka hänen huoneensa oli hotelli-huone, -- Tora Pharo asui siinä
ja hän oli lyönyt siihen oman olemuksensa leiman. Sulouden tuoksukas
pilvi leijaili kamarin ilmassa ja omituista mukavuuden tunnetta se
henki. Emäntäkin antoi omat huonekalunsa tuolle rikkaalle tytölle,
Pharothan maksoivat aina heti, eivätkä koskaan tinkineet laskuja. Ja
Tora itse taas oli tuonut sinne maalauksiaan ja silkki-tyynyjään...
Niinpä he istuivatkin siellä puhellen usein tuntikausia, poltellen
pari luvatonta sigarrettia ja maistaen lasin viiniä tahi pisaran
kultaista likööriä. Tai he lähtivät ajelemaan, taikka pistäysivät
kahvilaan syömään leivoksia ja katselemaan ohi-kulkijoita, -- tahi
teattereihin, konsertteihin -- ellei sattunut kyläilypaikkoja.
Yhdessä he menivät sinnekin; kumpikaan ei mielellään, ellei toinenkin
tullut.
Tora oli pelkkää elämää, elämää, aina kaksi, kolme vuorokautta
perätysten. Mutta kun tuli päiviä, jolloin ei mikään häntä
viekoitellut, niin hän oli untelo. Mahdottoman untelo. Mitenkä hän
jaksoikaan maata! Gunvor meni usein hänen luokseen aamulla, jolloin
oli itse jo ollut jalkeilla pari kolme tuntia. Hän tuli Toran
huoneesen, ja siellä olivat paksut uutimet vielä ikkunain edessä,
joku päivänsäde vain välkehti vaasseissa pöydällä ja kuihtuvissa
ruusuissa. Ja joku säde leikitsi vuoteen pitseissä, joissa Tora
nukkui eikä herännyt. Gunvor istahti joskus siihen häntä katsomaan.
Mitenkä hänen kasvonsa, joita uhkea tukka ympäröi, näyttivät joskus
suuttuneilta kuin pienen ärsytetyn tyttösen, hupaisa nyrpistys
suupielessä, huulet tötteröllä. Miten ne sitten tulivat vakaviksi,
kunnes hymykin niille pilkahti... ja sitten ne taas olivat niin
laiskat ja uniset. Siinä rupesi Gunvoria usein itseäänkin nukuttamaan.
Kunnes Tora viimeinkin kohottihe ja katsoi ystäväänsä, joka melkein
loikoi sohvalla.
"Jokos tulit, Gunvor? Joko olet ollut kauan?"
"Oh, pikkuisen. Kyllä sinä jaksat maata, Tora... kuin karhu."
Tora venyttelihe ja haukoitteli. "Niinpä... niin!... kuin karhu
pesässä... niin!"... Hän vääntelehti harmissaan. "Mitäs minä nyt
jalkeilla toimittaisin... eihän tässä ole mitään tekemistä."
"Kuules, mitä tehdään, Tora?"
"No?"
"Lähtään laivalla käymään kylpylässä. Kylvetään ja syödään siellä
päivällinen... istutaan hetkinen... siellä on hyvää soittoa, ja ehkä
tavataan tuttuja."
"Kylpylään... niin, se oli mainio keksintö... oikein pulikoida...
Vesi on varmaan hurmaavaa... ja tulee niin hyvä ruokahalu... ah,
se oli hyvä keksintö, Gunvor!" Ja nyt tuli uninen Tora rajattoman
reippaaksi ja virkuksi. Hän keikahti pois sängystä, sivalsi uutimet
ikkunain edestä ja sanoi: "Jumaliste, miten kaunis ilma!" Hän puheli
yhtä mittaa, katseli Gunvoriin ja kyseli häneltä minkä mitäkin,
hän palmikoi tukkansa notkein, valkein sormin, ja valmistui tuossa
tuokiossa.
"Soitonopettajatar odottakoon tänään, minun on mahdoton mennä hänen
luokseen tällaisella ilmalla."
Gunvoria nauratti hänen intonsa. "_Tällaisella ilmalla_, sanot?
Luulisi tuulevan ja satavan kaatamalla."
"Oh", vastasi Tora, "silloinhan voisikin mennä soittamaan, mutta
nyt... nyt minä tahdon ennen kaikkea uida... Hyppäisin veteen vaikka
heti."