Gunvorilla oli paitsi Toraa pari muuta ystävätärtä... Kehenkään
heistä hän ei ollut _niin_ ihastunut; mutta hyviä ystäviä he silti
olivat. Heidän nimensä: Janna Vik ja Eli Fjelde.
Janna Vik oli siivo ja viisas tyttö. Hän ei ollut suinkaan kaunis.
Ehkäpä olisi menetellyt, jos olisi hiukan ymmärtänyt turhamaisuuden
taidetta, mutta sitä ei Janna Vik ymmärtänyt rahtuakaan. Siksi
törrötti hänen punainen tukkansa aina irtotupsuissa ja hame roikkui
hänen kulmikkaalla ruumiillansa niin että kaikki hänen vankat
nikamansa pönköttivät. Ja hattu oli sangen usein aivan viistossa tuon
peljätyksen yläpäässä, jonka nimi oli Janna Vik.
Hän ei ollut ainoastaan siivo ja viisas tuo Janna. Hän oli
luonteeltaan ihailtavan totinen ja reilu. Hän ei vehkeillyt koskaan.
Hänen puhetapansa oli yhtä suorasukaista kuin hänen ulkomuotonsa
-- joskus häikäilemättömämpää. Hän ei pistänyt koskaan sormiansa
peitteeksi, hän ei koskaan kulkenut kiertoteitä. Hän puheli kaikesta
auringon alla. Ensin Gunvor ihan peljästyi kuunnellessaan häntä.
Mutta vähitellen hän tottui kaikkiin Jannan omituisuuksiin. Janna kun
kerran oli sellainen -- ja hän oli pohjaltaan hyvin hyvä.
Janna hautoi levottomassa päässään monia aikeita. Hän tahtoi olla
"jotenkin omaa itseään!" kuten hän paukautti. Hänen äitinsä,
köyhän yli-opettajan leski, "hyvin vanhankansan nainen", oli kovin
huolissaan tyttärensä kasvavista tuumista. Hän puolsi ankarasti
katsantokantaansa, että naisen tarkoitus on olla miehen vaimona.
"Haha", nauroi silloin Janna, "olisitpa siis tehnyt minusta siltä
varalta hiukan suloisemman, äiti... (pää vinossa): ah, hiukan
suloisemman... kun aikeesi oli, että miehelle joutuisin. Luuletko,
että kukaan minua kosii, kun olen niin morski? Katsoppas minua: onko
minun sopivaa olla ihanasti rakastunut kosintakohtauksessa: Ah,
miten ihanaa on rakastaa!" Ja kun Janna riutuvan hehkuvasti huokasi
nuo sanat, pudisti hän punaista tukkaansa hurjassa kiihkossa ja
kietoi käsivartensa ristiin niin että arkipuvun saumat ratisivat. Ja
sitten hän nauroi hilpein silmin, koko kuipelo-kasvoillaan.
Janna tahtoi olla "jotenkin itseään", ja hän pääsi siihen onneen.
Hän hankki kaikenmoisia töitä. Hän uursi ja puursi ja antoi
päivä-opetusta yhtäällä, iltatunteja toisaalla. Hän opetti saksaa,
maantiedettä, historiaa, jopa voimisteluakin. Joskus ei hän ehtinyt
syömään päivällistäkään. Otti vain pari voileipää ja pullon maitoa
eväiksensä ja söi lyhyellä välitunnilla.
Mutta kun hän noista monista päivänsä tunneista pääsi, niin
saattoivat nuo iloiset silmät kyllä näyttää väsyneiltä, ja hänen
päänsä painui hartiain väliin niin että näytti joskus siltä kuin
reima Janna olisi ollut kyyryselkäinen.
Toinen noista, Eli Fjelde, oli pieni, sävyisä tallukka, joka ihaili
ystäviänsä. Muuta hän ei tehnytkään, mikäli sitä kukaan huomasi.
Hän ihaili Gunvoria ja myönteli aina kirkkaasti hymyillen mitä Gunvor
sanoikin. Hän ihaili Jannaa ja taputti käsiänsä, kun Janna oli oikein
huikea. Ja hän ihaili Toraakin, ja hänen katseensa Toran tullessa
seuraan oli iloitsevaa jumaloimista.
Hän ei koskaan muistanut itseään. Kun joku puhui hänestä muille
tai hänelle itsellensä, niin hän vastaili vähän. Ja jos vielä
innokkaammin puhuttiin samasta asiasta, vetäytyi hän ikäänkuin
itseensä eikä ymmärtänyt tuon taivaallista. Hän oli niin
hassunkurinen. Janna piti hänestä kovin. Nuo kaksi tyttöä, jotka
ulkoa päättäen olivat niin erilaisia, olivat hyvin paljon yhdessä.
"Minä olen ainoa, joka tunnen oikein Eliä", sanoi Janna kerran
Gunvorille. Ja Gunvor huomasi, että Eli oli ainoa ihminen, jota Janna
ei koskaan pistellyt.
Gunvor tapasi usein Jannaa ja Eliä. He asuivat kumpikin Gunvorin
puolla kaupunkia. Mutta, kuten sanottu: Tora oli aina hänelle numero
1, ja vaikka hän asui aivan kaupungin vastaisessa päässä, kävi hän
tapaamassa häntä useammin kuin noita toisia.
Mutta useinkaan ei Gunvor saanut Toraa kävelylle, sillä Tora
harjoitteli lujasti musiikkia. Tahi hän sai hänet ulos, jopa
kotiinsakin, mutta Tora hyräili ja lauloi koko matkan ja soitteli
pianoa Gunvorinkin luona. Hän oli lyhyesti sanoen tavannut Toran
"ahkeralla tuulella". Niin, nyt kun on puhuttu niin paljon Jannan
aherruksista, niin sopii Torankin ahkeruudesta kertoa. Hänen
"ahkeruutensa" ei ole sopiva sana; paremminkin on sanottava: hänen
työ-hurjistelunsa. Hänen nuori, kuohuva kiihkonsa lauluun ja sävelten
suloiseen juopumukseen. Niin, kun musiikki läheni Toraa, valtasi
se hänet kokonaan. Hän eli pelkästään siitä. Hän muuttui ihan
toisellaiseksi kuin muulloin. Suupielet värähtelivät hermostuneesti,
hän hyräili kiihkoissaan säkeitä, jotka hänestä olivat erikoisen
kauniita. Ja kun hän lauloi aiheita, joita hän ajatteli, jäykistyivät
hänen kasvonsa ja hänen silmiinsä tuli kaukainen ilme. Ja silloin
saattoi puhelias Jannakin tulla hiljaiseksi, ja hän katseli pehmyttä,
hienostunutta pianon ääressä istujaa, ja iloiset silmänsä alkoivat
tuijottaa, ja menepä ja arvaa, mitä Janna silloin ajatteli! Ja mitä
Gunvor ja Eli ajattelivat! Ja itse Tora oli heistä kaikista loitolla.
Joskus leikki huolettomasti näppäimillä, joskus imeytyivät hänen
sormensa syvälle valkeaan norsunluuhun ja vetivät niistä salattuja
sointuja. Ja hänen hieno päänsä keinahteli hiljaa, ja hänen punainen
suunsa levitti laulua kuin kukkainen tuoksuansa.