Kjeld alkoi saada rauhaa. Gunvor tuotti hänen sielullensa paljon
askaretta. Kjeld ei kiristänyt hänen sieluansa vierailla ja opituilla
käsitteillä eikä tiedoilla. Hän antoi hänen herääväin ajatustensa
hiljalleen ja luonnollisesti omistaa itselleen sen, mitä ne näkivät
ja etsivät.
Gunvor oli hänen rauhansa, kukkaisensa, vihreä nurmennukkansa.
Mutta hänen sielussaan toimi muitakin voimia. Yksinäisten Jumala
antoi hänelle muuta, minkä hyväksi vaikuttaa. Hän kuuli usein
kaukaisten äänten kutsuntaa. Ne eivät kaikuneet päivän touhua, hetken
puuhia. Hän kuunteli muuta, joka ilmaisi hänelle itsensä.
Nuo äänet kutsuivat häntä usein ihmisten luo, joiden harhautuneet
sielut kulkivat kumman kummallisia polkuja. Hän sai tietää seikkoja,
joita hän ei ollut osannut kuvitellakaan. Jotka usein aivan
mykistivät hänet. Hän sai tietää outoja rikkomuksia, suuria pulmia.
Hän seisoi usein kuin syvyyden partaalla, jossa usvat väikkyivät
ja onnettomuutta ennustavat tähdet heiastelivat. Hänet noudettiin
joskus kuolinvuoteen ääreen, missä hänelle kuiskattiin: "Ymmärrätkös
_sitä_, Johannes Kjeld? Minä pyysin sinua tänne, että sinä saisit
kuunnella, mitä sanon. Minä en tahtonut muita kaupungin pappeja. Ne
eivät ymmärtäisi, mistä tässä on kysymys... ne kysyisivät ainoastaan,
kadunko minä... kadunko tätä pimeää elämätä, jota en voi selittää.
Minä, joka aina olen halannut valkeuden onnea... Ymmärrätkö minua,
Johannes Kjeld? Minä katselin sinun kasvojasi ja silmiäsi ennen, kun
tapasin sinua. Minusta tuntui, kuin olisin tuntenut sinut. Käsitätkö
minua? Voitko opastaa minua nyt? Ja tahdotko pitää kädestäni, kun
minun pian on kuoltava?"
Mutta kun kuoleva puhui elämästänsä, saattoi yht'äkkiä valo pilkahtaa
noista usvista, valo, joka häikäisi kuin salama ja aukaisi tien
pitkän matkan päähän. Ja Kjeld oli näkevinään pilkahduksen Jumalaakin
siellä. Ja hän ummisti silmänsä ja kumarsi päänsä, ja hän polvistui
maahan ja puhui kuolevalle, ja hänen äänessään kajahti voitto. Ja
hän piti kuolevan kättä kädessänsä, kunnes viimeinen taistelu oli
taisteltu.