Eräänä päivänä tuli Kjeld perhehuoneesen ja näki, että Gunvor istui
ikkunan ääressä silmät punaisina, niinkuin olisi itkenyt. Isä kyseli
häneltä, ja sai vihdoin viimeinkin tietää, että Gunvorille olivat
pahoja koulussa. "Mitä ne on sinulle tehneet, Gunvor?" Ei, Gunvor oli
luvannut äidille, ettei hän kerro. Kjeld meni keittiöön, jossa rouva
Kjeld askaroi... "Sinun pitää antaa Gunvorin kertoa minulle totuus,
Emma", sanoi hän, "minä en tarvitse sääliä, tiedä se; mutta Gunvoria
meidän täytyy suojella raakuutta vastaan." "Minä olisin kyllä puhunut
sinulle siitä", vastasi rouva Kjeld. Hän meni sisään Gunvorin luo ja
sanoi rauhallisesti: "Kerro nyt isälle kaikki, Gunvor".
Ja Gunvor kertoi opettajattaresta, joka oli ollut hänelle paha,
kun hän ei osannut piplianhistoriaansa. "Eipä vainkaan, sinä et
tietystikään luule tarvitsevasi Jumalan sanaa!" sanoi opettajatar.
Silloin painoi Gunvor päänsä alas, sillä hän huomasi, että luokka
kuunteli hiljaa ja kaikki katselivat häntä...
Ja välitunnilla oli kaksi tyttöä huutanut hänen takanaan:
"Vapaa-ajattelijan likka!"... ja toinen heistä oli vielä Petra, jonka
kanssa he olivat olleet hyviä ystäviä...
"Sinä et mene enää kouluun", sanoi Kjeld hiljaa. Hän oli hyvin kalpea
ja hänen oli vaikea puhua. "Isä luettaa sinua tästä alkaen."
Hän nousi ja meni ulos. Rouva Kjeld näki, että hän suitsusi
vihastusta. Rouva meni jäljestä: "Kjeld!" huusi hän, "elä nyt sure
tätä niin kovin!" Kjeld kääntyi: "Ooh, ihmiset!" mutisi hän, "sekä
suuret että pienet... nyt heidät tunnen."
Jo samana päivänä alkoi Kjeld luettaa Gunvoria. Hän ihastui ja
hämmästyi huomatessaan, miten älykäs ja nopsa hän oli. Hän opetti
tyttärelleen maantietoa ja historiaa. Raamatunhistoriaakin, mutta
ensimäisiltä lehdiltä... Kun he olivat lukeneet, lähtivät he pienelle
kävelylle tuttua tietä pitkin...
Tästälähin opetti Johannes Kjeld joka päivä Gunvoria, ja lukemisen
jälkeen he aina kävelivät yhdessä... Se oli sellainen iso, reipas
tyttö, tuo Gunvor, ja hän puheli koko ajan ja kyseli isältään kaiken
maailman asioita. Ja isä vastasi kaikkeen, hän seurasi tarkkaavasti
hänen silmiensä tähystelyä. Hän arvasi aina, mitä Gunvor tarkoitti.
Vähitellen lyhenivät isän ja tyttären luku-tunnit ja kävely-ajat
pitenivät. Kjeld piti tuosta kävelystä tyttärensä kanssa. Ilta ehti,
ja sen hillitty valo oli kuin silmä, joka levollisesti sulkeutui
yön tullen. He kulkivat hiljallensa, usein aina "Rinkilään" asti,
joka oli kahden vanhan puun ympärille rakennettu penkki kauniilla
näköala-paikalla. Kjeld vastasi Gunvorille ja ajatteli monesti itse
samalla aikaa. Melkein koko ajan puheli pikku tyttönen isälleen. Hän
ihmetteli kaikkea ja tahtoi tietää syitä, ja isä vastasi. Kehkeytyvä
sielu puhui valveilla olevalle ja taistelevalle. Hänen lapselliset
kysymyksensä, jotka koskivat kaikkea, mitä hän näki, kuulostivat niin
raikkailta ja eläviltä. Usein ne tuntuivat aivan salaperäisiltä. Ne
kiilsivät kuin kastetta. Ne olivat niin tiedottomia ja puhtaita, nuo
kysymykset, kuin kukkanen, joka aikaisen aamun sarastaessa aukeaa.
Nuo puoli-avoimet huulet vetivät kysyessään niin keveästi henkeä...
Kjeld vastasi kaikkiin noihin kysymyksiin, samalla itse ajatellen. Se
lapsellinen pakina ei häntä häirinnyt. Se muistutti luontoa hänestä.
Se sulausi hänen hartauteensa.
"Minä tiedän vähän sinun olennostasi, Jumala", ajatteli hän. "Pikku
Gunvorin mielestä minä olen viisas ja suuri. Hän tahtoo ylentäytyä
minun puoleeni... Ja minä tahdon ylentäytyä sinun puoleesi ja
tavoittaa sinua... -- Nyt on olentoni niin tyyni, minä ymmärrän
niin paljon. Kun minä pidän Gunvorin hentoa kättä kädessäni, niin
tunnen rajatonta hellyyttä! Kaikki maan päällä on vaivattua, kaikki
taistelee, kaikki rukoilee. Raateleva villipetokin anelee sinulta
ruokaa poikasilleen. Tahi lilja, joka ylenee syvyydestä ja mudasta
aurinkoa kohti. Oi sinua, maailman suurta rukousta! Kaiken elollisen
hurjasta auringon- ja elämänpyyteestä aina raskautetun sielun
kirkastuksenkaipuusen saakka."
* * * * *
Kun he pääsivät "Rinkilään", eivät he suinkaan aina heti kääntyneet
takaisin kotiin. Ei, monesti he istuivat siellä melkoisen kauan.
Gunvor istui silloin tavallisesti rauhallisesti isänsä rinnalla
ja katseli maisemaa. Sieltä tuli joskus saaren takaa laiva lyhdyt
loistaen, tai kaukana ulapalla sytytettiin majakka, ja siellä
se sitten vilkutteli... sellaiset nähtävät ansaitsivat kyllä
kyselemistä...
Mutta yhtä useinkaan ei Gunvor pysynyt rauhassa penkillä. Hän
juoksenteli siinä lähistöllä töyryn alla, jossa oli ennen ollut
suomaata. Jos ei ilta ollut kovin pimeä, oli siellä paljon hänellä
näkemistä. Siellä oli pitkiä, polttavia viholaisia, ja ohdakkeita,
joissa oli punaiset kukat, ja suuria yöperhoja liitelemässä
viholaisissa ja kukissa. Ja jos hän käänsi jonkun ison kiven, joita
siellä oli, niin sen alla vilisi satajalkaisia ja pistiäisiä. Silloin
hän huusi ja pyysi isää tulemaan katsomaan. Ja Kjeld tuli. Ja kerran
hänen täytyi tulla minkä kerkisi, sillä kiven alla oli mahdottoman
suuri, vaalea kastemato. Ja siitä piti hänen jutella Gunvorille...
missä se asui, ja mikä se oli olentoansa.
* * * * *
Joskus oli Gunvor surullinen. Silloin kun joku hänen koulu-ystäviänsä
kulki nyrjöttäen hänen ohitsensa, tahi kun hän itse oli kulkenut
koulun aita-viertä ja kuullut ystävätärtensä huutavan ja nauravan ja
ilakoivan välitunnilla.
Mutta yleensä hän oli iloinen. Miksipä hän ei olisi ollut? Hän oli
niin nuori, ja hänen terve ruumiinsa kehittyi ja varttui. Hänen
verensä oli niin voimakasta ja punaista. Se juoksi niin vilkkaasti
suonissa. Ja mieli oli niin nuori. Se ei voinut olla alakuloinen.
Kyyneleet, joita hän joskus itki, kuivuivat niin pian. Miksipä hän
oikeastaan itki? Kas, tuossahan istui kissa kynnyksellä, ja tuollahan
kasvoivat puut kuin kasvoivatkin. Ja isä ja äiti olivat hänen. Ja
tänä iltana lähdetään "Rinkilään"... niin, tänä iltana lähtee äitikin
mukaan.
Isä ja äiti -- hän tuki heitä kirkkaalla mielellään. Hänen reippaat
askeleensa, hänen raikas äänensä kaiuttelivat kotia. Kun he näkivät
hänen kasvonsa, hänen olemuksensa, kun he kuulivat hänen naurunsa ja
hänen sanainsa hälinän -- tuntui kuin he olisivat nauttineet maan
povesta kumpuavan lähteen vettä, puhdasta ja kirkasta ja valheetonta.