Koulussa oleminen ei kuitenkaan käynyt päinsä.
Johannes Kjeld kiitti neiti Baumea luottamuksesta ja luopui
tunneistansa. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi neiti Baumekin
pohjaltaan ajatellut, että hän oli käsittämätön mies, mutta onneton,
joten häntä piti auttaa. Kjeld oli sitäpaitsi saanut varmasti kuulla
puhuttavan, että hän hävitti koulun mainetta, jolla oli hyvä,
kristillinen kaiku.
Hän ajatteli jo oman koulunsa perustamisesta; mutta hänellä ei ollut
varoja moiseen, ja hän tiesi, että se muidenkin vastusten tähden
olisi mahdotonta...
Hän huomasi, miten arkoja ihmiset olivat. Joku kyllä myönsi hänen
olevan oikeassa jossakin suhteessa; mutta sitä he toki eivät
tohtineet lausua julki. Kaikki pysyttelivät varovasti kuoressaan ja
varjelivat omaansa: asemaansa, kolikoitaan, arvoaan. He pelkäsivät
uskaltaa mitään, jos he olivat toista mieltä kuin muut. Ja mitä oli
usko ja vakaumus noille? He tunnustivat tosin sitä kirkossaan, mutta
oikeastaan heillä ja uskolla, vakaumuksella ei ollut mitään yhteistä.
Hän oli joskus masennuksissa. Tuntui kuin olisivat ne voimat, jotka
hänellä oli ja joita hän ei saanut käyttää, purkautuneet häneen
itseensä, sisäänpäin, ja lyöneet hänen sielunsa pitkäksi aikaa
raskasmieliseksi. Hän sanoi eräänä iltana:
"Minä olen kuin huuhkaja. Minä olen piillyt pimeässä ja uneksinut
ihmisistä. Minä en oikeastaan tuntenut heitä. Voin palata pimeyteen
ja miettiä jälleen."
Mutta vähän ajan päästä hän kuiskasi:
"Mutta on jotakin... jotakin siinä, jota tunnen. Minä tiedän, että
minä en ole erehtynyt."
Hän painui jälleen kirjoihinsa. Ja ajatuksiinsa. Hiljaisina öinä,
luettuaan kunnes uupui, tai kun ajatukset tulivat tukaliksi, hän
avasi ikkunan ja katseli taivaan tähtiä. Hänestä tuntui siltä, että
hänellä oli oikeus tähtiä katsella. Ne kiersivät siellä hiljaista
kiertoaan. Nuo liekehtivät auringot, yksinäinen, rauhallinen
planeetta, ehkäpä punainen Merkurius tai suuri Jupiter...
Tuolla aivan alhaalla Sirius, Kointähti, jota keskiajan viisaat
pelkäsivät... josta olivat kuulevinaan hämäriä, epä-inhimillisiä
huutoja. Ja halki taivaan veti linnunrata miljoonia kaukaisia utujaan
ja auringoitaan lukemattomine, näkymättömine planeetteineen ja
kuineen... Koko säteilevä ikuisuus...