Kjeldit muuttivat pois siitä paikasta, jossa he olivat asuneet. He
vuokrasivat pari huokeata huonetta laitakaupungilla. Oli jäljellä
vähän säästörahoja, muutamia tarpeettomia huonekaluja he möivät He
viettivät hiljaista elämää.
Kjeldin kummastukseksi pyysi kaupungin tyttökoulun johtajatar, neiti
Baume, häntä kouluunsa opettamaan historiaa ja äidinkieltä. Hän ei
tuntenut neiti Baumea, hän tiesi vain, että hän oli monessa suhteessa
omituinen, oli vanha ja miehekäs, ja sitkeä, kun sai jonkun ajatuksen
päähänsä.
Hän suostui ilolla tarjoukseen ja ryhtyi opetustoimeensa.
Ensimäisistä opetustunneistaan alkaen hän oli toimekas ja innokas.
Hän oli huomaavinaan, että oppilaat kuuntelivat tarkkaavasti häntä.
Tuollaiset nuoret tytöt, miten ne saattoivatkaan katsella häntä
hartaasti ja kysellä... Tätä väärin-ymmärtämystä, jonka esineenä hän
nyt oli, -- ooh, sitä ei varmaan kestäisi kauan! Ihmiset oppisivat
tuntemaan, mitä hän tarkoitti ja tahtoi. He oppisivat tuntemaan,
ettei hän ollut sitä lajia, että ajatteli vain itseänsä. Eikä
myöskään mikään piru eikä "kyklooppi", joksi piispa Cato oli sanonut
häntä... kuten hän sittemmin oli kuullut.
Mutta jo muutaman päivän päästä näki rouva Kjeld, ettei hän ollut
niin toivehikas enää. Rouva Kjeld ei udellut häneltä syitä; mutta
hän huomasi monista hänen puheistansa, että koulun opettajat olivat
hänelle vihamielisiä. "Sitä ei sinun pitäisi hämmästyä", sanoi rouva.
"En minä hämmästykään", vastasi hän. "Mutta ihmiset ovat sittenkin
ehkä hidasälyisempiä ja pahempia kuin tiesin."
Eräänä iltana meni Johannes Kjeld aikaisin levolle. Hän oli hyvin
väsynyt sinä iltana. Kun rouva Kjeld vähän aikaa sen jälkeen meni
nukkumaan, huomasi hän neljä viisi kirjelappua, jotka olivat
makuuhuoneen lattialla. Hän otti ne maasta ja katseli niitä. Mitäs
kirjeitä nämä olivat? Hän ei tuntenut niitä ennestään... Yhtäkkiä
hän ymmärsi. Ne olivat kai pudonneet Kjeldin taskusta, kun hän oli
tarkastellut miehensä vaatteita.
Kirjeet olivat nimettömiä. Eräs lähettäjä kutsui itseänsä
"huolestuneeksi Kristuksen ystäväksi." Toinen "uskovaiseksi
kristityksi." Kaikki he olivat yhtämieltä siitä, että Kjeld oli
epäkristillinen ja epäuskoinen. Kaikki ne olivat kirjoitetut
väärennetyllä käsi-alalla. "Kas niin, miten nuo kirjaimet
valehtelevat", ajatteli rouva Kjeld; "kas, miten raukkamaisesti ja
häijysti ne ovat kirjoitetut! Hyi, miten innoittavaa!"
Erääsen kirjeeseen hänen huomionsa erityisesti kiintyi. Siinä
sanottiin: "Te hävitätte neiti Baumen koulun. Siitä on alinomaa
eronnut oppilaita sitten kun te ryhdyitte toimeenne. Te tunnette
neiti Baumen; kun hän on kerran sanonut sanansa, niin hän sen
pitää. Toivomme nyt nähdä, aiotteko käyttää hyväksenne hänen
luotettavuuttaan tuhotaksenne hänen elämänsä työn."
Rouva Kjeld luki kaikki nuo kirjeet, ja illan hiljaisuudessa hän
tunsi tuskan lähestyvän itseänsä ja valtaavan hänet. Tuo tuska teki
olon niin hiljaiseksi. Ainoastaan sydän hänen rinnassaan tykytti...
Hän tunsi olevansa niin yksin... Hyljätyiksi tuleminen uhkasi heitä
kauhuillaan. Ihmiset eivät tahtoisi enää olla heidän parissaan... he
väistyisivät heidän edestänsä. Eikä se rajoittuisi ainoastaan häneen
ja Kjeldiin. Se hylkäys kohdistuisi laajemmalta, heidän lapsiinsa...
Gunvorista tulisi sellaisen miehen tytär, joka ei ollut sellainen
kuin muut; hänestä tulisi ehkä olento, joka on muukalainen maan
päällä.
Jo nyt tuo hylkäystuomio oli huomattavissa. Kun rouva Kjeld tahtoi
olla rehellinen, niin oli häntä solvattu, monellakin tavalla.
Katseella, käytöksellä _ne_, joiden tuttu hän oli ollut...
Mutta sen _hän_ kyllä kestäisi, ja Kjeld kestäisi sen...
Mutta Gunvor, joka oli vielä lapsi, -- pitikö hänenkin kärsiä
loukkauksia?... Hän oli äskettäin puhunut äidilleen kahdesta
ystävättärestään, jotka olivat olleet pahoja hänelle. Jotka
olivat sanoneet, etteivät he tahdo olla hänen seurassaan enää,
sentähden että hän oli pastori Kjeldin tytär, sellaisen kauhean
vapaa-ajattelijan... Rouva Kjeld oli silloin ottanut Gunvorin
kahden kesken puheilleen: "Rakas Gunvor, lupaa tehdä niinkuin minä
pyydän... elä puhu tästä isälle. Ja jos joku vielä sanoo jotakin
sellaista, niin tule aina kertomaan minulle... elä sano _milloinkaan_
sellaista isälle. Ole kiltti ja iloinen, kun olet hänen seurassaan...
olethan?... niin sinä teet hänetkin iloiseksi."
Sillä kertaa oli rouva Kjeld ajatellut: "se asettuu siitä kyllä,
kaikki kyllä paranee..." Nyt istui hän tässä nämä kirjeet kädessä.
Hän katseli vielä kerran noita kieroja, valheellisia kirjaimia...
moinen kauna, moinen salattu kataluus kauhisti häntä...
Vihdoin hän meni vuoteesen; mutta hän ei saanut unta. Hän luuli
Kjeldin varmasti nukkuvan. Siksi hän ei ollut varuillansa. Hän
huokasi raskaasti muutaman kerran, vaikeasti kuten ainakin ihminen,
joka kaipaa lepoa. Silloin hän kuuli yhtäkkiä Kjeldin sanovan: "Etkö
saa unta, Emma?" Hän vastasi: "Minä, kyllä, mutta minä luulin, että
sinä nukuit." "Minä heräsin juuri. Minä kuulin sinun huokaavan.
Pelkäätkö sinä, Emma?" "Minä luulen, että niitä on, jotka ovat
sinulle pahoja, Kjeld."
He vaikenivat kumpikin hetkisen. Kunnes Kjeld sanoi:
"Niin, onhan niitä, jotka ovat minulle pahoja. Ja nyt minä olen
peloissani, Emma. En itseni tähden, vaan sinun ja Gunvorin."
Hän lisäsi:
"Miehen, joka aikoo uskaltaa jotakin, pitäisi olla yksin."
"Me pysymme sinun luonasi, Kjeld. Ja pian tulevat muutkin sinun
luoksesi."
"Ne eivät tule. Minä huomaan, että he kokoutuvat minua vastaan...
Kun minä olisin edes yhtynyt johonkin puolueesen. Tai jos minulla
olisi jonkinlaista seurakuntaa. Minulla ei ole ja tuskin saan.
Useimpain pyrkimykset ovat minulle vieraat. He ovat omalla tavallaan
onnellisia. Minä en voi heille antaa mitään."
Kjeld vaikeni vähäksi aikaa, mutta jatkoi sitten:
"Kuuleppas, Emma... Minulle tulee usein niin ikävä sinne kotiin,
pohjolaan. Se väki tuntisi minut kyllä. Vaikken minä olekaan
pappi. Hetki vain, ja he tuntisivat minut kuin ennenkin. -- Minä
kaipaan lepoa; siellä niiden ihmisten parissa. Ja minä kaipaan sen
seudun luontoa. Merta, -- kun se alkoi meuruta. Usein tuli myrsky
sellaisella voimalla, että minä kauhistuin ilmain avaruutta. Oletko
seissut tähti-yössä, kun myrsky raivoaa. Myrsky ei ole peloittava,
kun taivas on sakeassa pilvessä, se on kauheampi taivaan ollessa
tähdessä. Siinä huimaa! Sinä pelkäät tähtien syöksyvän räiskinällä
maahan, ja koko maailman palavan... -- Mutta katsos tätä seutua! Mikä
ero! Tämä ihmiskultuuri ei ole jaksanut tehdä kuin kaupunki-pahaisen,
kun jo yksinäisyyden juhla katoaa sieluista, kun jo ihmiset
tulevat pieniksi ja pöyhkiksi... vaikka pitäisi, tulla suuriksi
ja hiljaisiksi. -- Minulla ei ole tosiaan mitään sanomista näille
monille. Mutta minä luulen, että minulla on jotakin harvoille. Minä
muistan sen kirkko raukan siellä pohjolassa. Monta kertaa minä näin
silmä-parin tuijottavan itseeni... kauko-näköisen silmä-parin. Ja
usein minä olin puhuessani kuulevinani kalpeain huulten mutinaa. --
... Mutta nyt minä en enää puhu, Emma. Minä häiritsen sinun untasi.
Koeta nyt levätä... koeta nyt nukkua."