Pastori Brasen huusi kiivaasti: "Mikä minua enimmän järkyttää tässä
kirjeessä, on pastori Varren katumuksen puute. Eräs arvoisa virkaveli
vaatii häneltä katumusta ja parannusta. Mutta mitä näemme, kun luemme
tätä kirjettä? Huikentelevaisen mielen, joka ei pienimmässäkään
määrässä tunne katumusta syntikuormansa tähden. Hän tohtii vielä
mennä pilkkaamaan, että hänen hekumallinen rakkautensa on saattanut
hänet lähemmäksi ihmisiä. Niin, lähemmäksi niitä, jotka ovat määrätyt
helvetin tuleen ja kidutukseen, kaikkia epäsiveellisiä rakkareita,
vaarallisia ja kapinoivia koiria. Niille saattaa pastori Varre puhua.
Saakoot muut olla rauhassa hänen kieleltänsä."
Piispa nosti kärsimättömästi päätänsä. Hänen silmäinsä väliin
ilmestyi joitakuita ryppyjä.
"Minun täytyy vaatia herra pastori Brasenia käyttämään toisellaista
puhetapaa täällä," sanoi hän lujasti, "senlaatuisia sanoja, joita
pastori Brasen äsken käytti, ei nyt tarvita. Asia on liian vakava."
Pastori Brasen vastasi: "Minä painan mielelläni esimieheni
herra piispan oikaisun sydämeeni. Kuitenkin uskallan esittää
puolustuksekseni, että rohkean Lutheruksen ajoilta saakka ovat monet
kristillisyyden sotilaat käyttäneet kovia sanoja, kun jokin seikka
oli suuresti moitittavaa."
Hetken hiljaisuus.
"Herra piispa!" kuului ääni kauempaa pöydän alapäästä.
Piispa Cato nosti päätänsä. Hän näytti tulevan entistä
tarkkaavaisemmaksi.
"Pastori Johannes Kjeldillä on puhevuoro!"
Monet kääntyivät Kjeldiä katsomaan. Hän seisoi hetkisen hiljaa, kuten
selvittäytyen. Viimein hän korotti äänensä:
"Herra piispa! Minä olen näinä hetkinä täällä istuessani ajatellut
paljon. Minä kuuntelin, kirjeen loppuun. Minä ymmärrän, että pastori
Varren on vallannut syvä ja surumielinen intohimo. Minä tunnen,
että vaikea pulma on edessä. Kirje ei ole kevytmielinen. Siinä on
yksinäisen sielun raskautuksen leima.
"Onko pastori Varre mitään rikkonut? On helppo vastata myöntäen ja
tuomita. Mutta se ihminen on kova, joka ei voi tuntea, että hänen
sanoissansa on hehku, ja niistä puhuu sydämen ääretön avuttomuus,
jonka pitäisi vaatimuksena vaikuttaa, että meidän häpäisymme vaikenee.
"Kovia sanoja ja tuomiota, jotka leikkaavat kuin veitset, pitäisi
käyttää vain sydämiä kohtaan, joissa ilmenee raakuus ja kylmyys.
Mutta, herra piispa, minä olin kerran läsnä kokouksessa, jossa
erään papin julma itsekylläisyys ja tuomitsemishalu tuli puheeksi.
Puolustettiin häntä. Puhuttiin hänen 'innostansa', häntä ei missään
suhteessa ahdistettu niinkuin pastori Varrea tänään. Ja kuitenkin oli
hän vikapää sata kertaa inhoittavampaan. Ja häntä ei toisien joukosta
karkoitettu. Hän istuu yhä täällä joukossamme, yhtä rohkeana kuin
ennen. Pastori Brasen."
Pastori Brasen oli terästänyt silmiänsä ja kuunnellut näitä viimeisiä
sanoja. Nyt kun hänen nimensä mainittiin, heittäytyi hän rajusti
selkänojaan ja tuijotti kuin halvattuna Kjeldiin.
Piispa Cato keskeytti: "Tuo herra pastori Kjeldin koskettama asia ei
kuulu esilläolevaan kysymykseen. Se tuntuu minusta sitäpaitsi liian
vanhalta kosketeltavaksi enää tässä."
Johannes Kjeld kumarsi ikäänkuin ilmaistakseen, että hän oli kuullut
piispan sanat. Hän jatkoi:
"Herra piispa! Pyytäisin saada puhua hetkisen. Minä tahtoisin
osoittaa, että se tapa, jolla me papit suhtaudumme näihin kahteen
asiaan, pastori Braseniin ja pastori Varreniin, on kuvaavaa, kuinka
me käsitämme hengellisen kutsumuksemme. Minä pyydän teitä hartaasti,
herra piispa Cato, antamaan minun puhua. Minulla on tärkeätä
kerrottavaa itsestäni.
"Seikka, etten minä puhunut sillä kertaa, johtui siitä, että minä olin
vielä silloin outo ja perehtymätön monessa asiassa, joka sittemmin
on herättänyt minussa karvautta. Minähän olin monta vuotta ollut
pappina autiossa pohjolan perukassa. Minä elin siellä ihmisistä
erossa. Monet pulmat ajatteluttivat minua. Kohtalon oikut. Minä olin
siellä syrjäseuduilla lähempänä hiljaisuutta. Ihmisiä minä kohtasin
monesti yksitellen. He elivät ainaisessa taistelussa myrskyä ja
puutetta vastaan. He olivat ikäänkuin maailman laidalla. Äänettömyys
tuli mieliin. He eivät olleet niin nenäkkäitä ja hääriviä kuin nämä
kaupungin ihmiset. He toimittivat usein suuria, kun joku joutui
hengenvaaraan, tai kun joku heidän lähimmäisistään oli onnettomampi
kuin muut."
Johannes Kjeld vaikeni hetkiseksi, kuten viime sanojaan punniten.
Pastori Praegel tokaisi:
"Herra piispa! Minä tahtoisin vain huomauttaa, että pastori Kjeldin
olisi ollut pysyttävä siellä perukassa. Kun ei näet täällä viihdy.
Minä tiedän sen. Mutta minkätähden hän sitten tänne tuli?"
Kjeld vastasi piispa Caton puoleen kääntyneenä:
"Minä tahdoin tavata ihmisiä, herra piispa. Minä tahdoin heittää
yksinäisyyden aprikoimiset ja todistaa ihmisille. Miksi en heille
todistaisi? Ennenkuin menin sinne pohjoiseen, olin minä elänyt
maailmassa. Minä olin tuntenut pyyteitten ilveilyn, minä olin nähnyt
ihmisten vaivaloisen kulun maan päällä. Minä olin tuntenut tuskan
ja hetkellisen ilon. Minä olin, puusta katsoen, ollut vain kadulla
ja kamarissani; mutta oikeastaan minä olin ollut meren äärimmällä
rantamalla ja nähnyt pilkahduksen tuntematonta. Minä olin kohdannut
ainoan totisen Jumalan: yksinäisten Jumalan.
"Minä tunsin, että minulla oli jotain sanottavaa ihmisille. Minä
tulin sydän intoa palaen, ajatukset askarrellen kaikessa, mitä
elämäni oli minulle opettanut... Ja minä osuin heti noihin koviin
särmiin, puutuneihin sääntöihin, arvottomiin tuomioihin, kerta
kaikkiaan määrättyihin ihanteisiin. Ja kaikki, mikä minussa oli ollut
yltäkylläistä, ehtyi."
Eräs pappisääni keskeytti: "Herra piispa! Pitääkö pastori Kjeldiä
vielä kuunnella. Mitä hän puhuu, ei kuulu ollenkaan tähän asiaan."
Piispa Cato vastasi terävästi: "Pastori Kjeldiä pitää kuunnella.
Tämä asia kuuluu meihin mitä suurimmassa määrässä. Pastori Kjeld on
valtiokirkkomme pappi. Minä kuuntelen, mitä hänellä on sanottavaa...
voidakseni sitten menetellä määräysten mukaan."
Johannes Kjeld jatkoi -- hänen kasvonsa näyttivät teräviltä ja
kalseilta hänen siinä seistessään:
"Sitä Jumalaa, jota minä etsin, Jumalaa, joka tuskan-ymmärtävästi
käsittää kaikkea pyrkivää, kaikkea rukoilevaa, Jumalaa, jonka
hengessä ja luonnossa kaikella inhimillisellä on sijansa, sitä ei
tunneta tässä valtiokirkossa. Mutta _se_ Jumala tunnetaan täällä,
joka vaatii pikkumaisinta nuuskimista, kiihkeätä yksityisten
heikkouksien vaanimista, armotonta tuomiohalua tai keveää pakinata,
joka muuttaa pyhän raamatun kuvaraamatuksi. Tahi joka vaatii
käytännöllistä kulkua matalimman hyvinvoipaisuuden rinnalla.
Ja tämän valtiokirkon jumalan poika kärsii ristillä ihmisten
tähden, jotka eivät tunne hänen henkeänsä lainkaan, jotka elelevät
rauhassa ja uskovat, että kristittynä oleminen on kaikkien vaivain
säilyttämistä Kristuksen hartioille ja luikertamista yhä edelleen
hänen ansioillansa. Samalla kun heidän sielujensa paimenet istuvat
kokouksia ja langettavat itsekylläisiä tuomioita ja pohtivat
teoloogisia saivarteluja."
Syvää mutinaa alkoi kuulua monelta taholta. Mutta Johannes Kjeld
huusi:
"Niin, minä sanon sen kuultavasti teille kaikille. Teillä ei ole
mitään läheisyyttä niiden syvien sielujen kanssa, jotka kaipaavat
virvoitusta. Ne kiertävät yksin maailmassa. Teillä ovat ne, jotka
eivät parannusta tarvitse. Nuo välinpitämättömät, nuo sieluttomat,
laskevat. Te puhutte tylsille, unisille, tyytyväisille, omaviisaille!"
Kovempaa mutinaa kuului, sekaantuen huutoihin. Piispan kasvot
olivat uhkaavat, levottomuus eneni, yhä yhtyen huutoihin. Johannes
Kjeld kohotti molemmat nyrkkinsä koholle ja huusi valkein huulin ja
liekehtivin silmin:
"Minä tahdon puhua suuni puhtaaksi! Ja minä vaadin teiltä sen pyhän
kautta, jota te ette tunne, ettette minua keskeytä! Te haluatte
nyt tuomita papin, jota inhimillinen tunne on kalvanut, ja te
tahdotte, että hänen on erottava häpeällä. Mutta miksi olette niin
virkaintoisia täällä, kun annatte karkeimman olla karvankoskematta?
Ihmisten suvaitsemattomuuden, kitsauden, sydämettömyyden, vankilain
pimeyden, esivallan väärinkäytökset, kaiken taudin, joka ilmenee
vallanhimossa, kun suuruudenhullut hallitsijat kiistelevät, kun
sodassa sadat tuhannet miehet uhrataan ja maan muut lapset näkevät
nälkää ja puutetta. Siinä olisi kansalle puhuttavaa sellaisella
rohkealla ruoskijalla kuin pastori Praegel; mutta siihen tuskin
puututaan. Eikä sitä tee _hänkään... hän_, tuo kylmäsydäminen...
pastori Brasen, joka tuomitsi meren ulapalla taistelevat köyhät
kalastajat helvettiin. Joka ajoi vietellyn piikaraukkansa
talvipakkaseen, niin että hän paleltui ja kuoli lapsi rintansa
alla... Intoako? -- Murhaa, korkeasti kunnioitetut herrat! Ensin
sielunmurhaa, ja sitten ruumiin! Mutta se painui siihen: pastori
Brasenin sydämen lämpö ei ole koskaan vietellyt häntä syntiin,
vaan hänen sydämensä kylmyys. Mutta minä huomautan teille, että
täällä rangaistaan sydämen kuumuudessa tehdyt synnit, mutta sydämen
kylmyydessä tehdyt jätetään rauhaan. Niin, minä lisään vielä:
pidä sydämesi kylmänä, ja palkkasi on maailman kunnia, ja kaikki
valtiokirkon palvelijat ovat valmiit ylistämään sinua haudallasi!...
"Siinä oli sanottavani. Minä esitin teille kirjeeni. Ja nyt saatte
tuomita minut!"
Johannes Kjeld asteli verkalleen poikki permannon ulos. Hänen
askeleensa kuuluivat toinen toisensa jälkeen. Ovi aukeni ja sulkeusi
hänen mennessään. Koko ajan oli hiljaista suuressa salissa.
Jo samana iltana haki Kjeld eroa papinvirasta. Se annettiin hänelle
heti.