Pappeinkokous pidettiin piispantalon salissa, jota muuten harvoin
käytettiin. Sitä oli lämmitetty aamusta alkaen, mutta vielä nyt --
kello kävi jo viidettä illalla -- siellä hohkui kylmää katosta ja
seinistä.
Papit alkoivat kokoontua. Ensimäinen heistä hieroi käsiänsä; eräs
nuori pastori avasi uuninluukun ja heitti pari vankkaa halkoa uuniin.
Tuli tohisi ja rätisi. Ja tuo liekkien ääni ja iloisen tulen hohde
pani salin tuntumaan lämpöisemmältä.
Ja se tulikin vähitellen lämpöisemmäksi; suuri uuni teki tehtävänsä,
ja elävät, hengittävät ihmiset, joita sinne tuli, auttoivat osaltaan.
Ja heitä tuli yhä enemmän. Kello soi vähän väliä. Se oli tuollainen
vanhanaikainen kello, se hätyytti koko taloa...
Salissa liikkuvain pappien parvesta kuului hillittyä puhelua.
Silloin tällöin naurua, joka ei ollut hyvin kovaäänistä. Joku
pappi, joka halusi ilmaista ajatustaan useammille, puuttui
puheesen paussin-ajoilla. Monten pappien on kerrassa vaikea puhua
yksinkertaisesti, heidän täytyy julistaa ja saarnata. Se on
saarnastuolissa totuttu tapa.
Piispa otti tulijat vastaan, siinä puuhassa meni häneltä melkoisesti
aikaa. Kun ei ketään sattunut tulemaan, pysähtyi hän jonkin
pappisryhmän luo ja sanoi hänkin sanansa. Ja silloin monet vaikenivat
ja kuuntelivat tarkkaavasti. Piispa Frederik Cato lausui sanansa
painavasti. Ja hän muokkasi sanottavansa siihen sopivaan muotoon kuin
piti. Ja aina hän lausui ne ultimatumin äänellä. Ikäänkuin odottaen,
ettei kukaan vastaa eikä ryhdy inttämään.
Hänen päänsä oli merkillinen, tuon Cato piispan, viisas ja terävä.
Näki heti, että hän oli mahdikas kirkon herra. Muut papit kuuntelivat
häntä nöyrällä arvonannolla. He katselivat häntä hänestä ylpeillen,
ehkäpä hieman epäluuloisestikin. He eivät aina olleet varmat, miten
hän heitä arvosteli. Hän oli heistä monessa suhteessa kaukana. Hänen
taipumuksensa tämän maailman makuisuuksiin, hänen hieno makunsa,
hänen sattuvat huomautuksensa ajan ilmiöistä, hänen tuttavuutensa
kuulujen vapaa-ajattelijain ja kieltäjien kanssa, hänen monipuolinen
lukeneisuutensa ja varmat ajatuksensa, -- hän, hän oli mainio
esiintyväksi kirkonmieheksi; mutta hän ei ollut aivan heikäläisensä,
ja he eivät rakastaneet häntä.
Hän oli äärimmäiseen saakka ortodoksi, mutta hän uskoi vain
valtiokirkon puoltajana. Hänen uskonsa ei ollut lapsen, vaan
velvollisuutensa täyttävän soturin. Hän kun nyt oli kerran vannonut
uskollisuuden valan lipullensa, niin hän aikoi varjella sitä kaikilta
vaaroilta.
Cato piispa oli, eikä niin vähääkään, korkea-kirkollinen esteetikko.
Hän puolsi raamattua, ja hän ihaili sitä samalla. Hän suhtautui
siihen kuin johonkin hyvin arvokkaaseen koruun. Hän vihasi niitä,
jotka tahtoivat sovelluttaa raamattua maallikkojen käytettäväksi.
Hän vaati intohimoisesti ja kiivaasti, että ihmisten, jotka sitä
lähestyivät, oli oltava nöyrät sydämestä ja aivan alistuttava suurten
mysterioiden eteen. Ja kirkon dogmeja hän rakasti niiden selvän
lujuuden vuoksi, niiden taipumattomuuden ja mahdin vuoksi.
Piispa puhui tänä iltana enemmän kuin tavallisesti. Useimmat papit
tiesivät syyn. Aivan häntä vastapäätä seisoi kirkkoherra Peder
Praegel. Ja oli tunnettu asia, että he, piispa ja pastori Praegel,
olivat katkeria vihamiehiä. He olivatkin hyvin erilaisia.
Pastori Praegel oli suositun saarnamiehen tyyppi. Mukavuuteen
valmiin paljoston mies, tasaisen katraan, joka pohjaltansa on hyvin
tyytyväinen maailmaan. Hän oli niiden pappi, jotka ovat kristittyjä
sen vuoksi, että _sellaisiahan_ ovat kaikki oikeat ihmiset, ja
siksi, että, samea "haudantakaisen" pelko sanoo heidän järjellensä:
onhan tuo "iankaikkinen elämä" varsin vakava asia; ei siitä vaan saa
olla aivan tietääkseenkään olematta.
Tuollaisen väen, jolla ei ole mielen raskautusta, ei sielun
järistyksiä, oiva ystävä oli pastori Praegel. Hän sovitteli heidän
sielujensa asiat niin että heidän käsityksensä tulivat vielä
parempaan järjestykseen ja heidän "haudantakainen" pelkonsa haipui.
Hän oli heidän lohdutuksensa ja suuri mukavuus-välineensä.
Jos pastori Praegelin luo olisi tullut joku elämän haavoittama, joku,
joka värisee vaikeain ja syväin onnettomuuksien runtomana, -- niin
pastori Praegelin sanat olisivat tuntuneet hänestä lorulta. Mutta
käytännöllisille syntisille hän oli hyvinkin mukaisa mies. Hän osasi
antaa anteeksi monta syntiä ja karkeutta: Tulkaa minun tyköni ja
kuulkaa ilosanomaa, rakkaat ystäväiseni! Jumala on hyvä, ja _tässä_
on hänen armonsa, ja tässä on pikkusen vapaamielisyyttä, ja tässä
voimme taivuttaa vähän ankaran profeetan värsyjä, ja tässä saa olla
pikkusen tiedettä... tulkaa tänne ja kuulkaa, mitä kirjoitettu on,
että Jumalan valtakunta ei ole tästä maailmasta... mutta elkää
säikähtäkö, vaikka se nyt sittenkin pikkusen on tästä maailmasta.
Pastori Praegel ihaili itseään rohkeana kuri-mestarina, ja monet
pitivätkin häntä tosiaan rohkeana. Hänen rohkeutensa oli kuitenkin
lähemmin nähtynä hyvin viisasta. Pastori karttoi nimittäin visusti
kurittamasta ketään, joka mukavuutta haluavain joukossa oli pystyvä
ja mahtava. Entisaikain parantajat sanoivat totuuden kuninkaille
ja maailman mahtaville, ja heidät poltettiin roviolla. Pastori
Praegel ei lähentänyt hiuskarvaansakaan vaaraan. Sillä hän valitsi
uhreiksensa ne, joiden kurittaminen oli kunnon ihmisistä mielellistä.
Tai valitsi onnettomia ja puolustuskyvyttömiä. Niin, pastori Praegel
oli niinkin rohkea, että hän ahdisteli vainajia.
Jos, lyhyesti sanoen, kaupungin uteliaisuus ja soimaushalu oli
nousussa, niin voitiin mennä kirkkoon ja kohdata siellä täydellisesti
oma rakas itsensä. Pastori Praegelin saarnoissa esitettiin
tapahtuma runsaasti. Ei mainittu opetusta, mikä siitä oli otettava,
ei sen esimerkkiä, vaan nimet, ja uusiin, vielä tuntemattomiin
seikkoihin viittailtiin. Juttu lasketeltiin jälleen uutena ja monten
kielilakkarien hengeltä löyhkävänä.
Siellä salissa istui muita pappeja, monet heistä puhuivat. Tuolta
kuului paljon sanoja, enimmäkseen pyöreitä, sileitä sanoja; täältä
synnin-päästävä ääni, jollaisella on tavallisesti jonkinlaista
yhteyttä "pyhä"-sanan kanssa, tuolta loitompaa paljon kuiskuttelevia
sanoja, jotka aprikoivat ja seuloivat. Ja täältä eräs tyytyväinen,
lihava ääni, jonkun pappis-gemyytlisen, joka mielellään pysytteleikse
varjossa, mutta kuitenkin silloin tällöin sallii suulleen leppoisan
vannomuksen.
Pastori Brasen oli tavallista suuremman huomion esineenä. Hän
oli tunnettu kirkon pappien kaikkein ankarimpina. Monet olivat
hänen ankaruutensa näytteet. Hänen tunnetuimpia puheitaan oli
eräs hautapuhe merellä hukkuneille kalastajille. He olivat olleet
suruttomia, sanoi Brasen, he olivat kuolemansa edellisenä päivänä
tanssineet ja laulaneet maallisia lauluja. Ikuinen rangaistus odotti
nyt heitä heidän syntiensä tähden, ei auttanut sanoa muuta kuin että
he ovat nyt helvetissä. Pastori Brasen arveli myöskin, että Jumala
oli uhrannut heidät helvetin piinaan sitä varten, että elävät vielä
tietäisivät etsiä pelastusta.
Monet, jotka kuulivat tämän puheen, tulivat murheellisiksi ja
suuttuivatkin. Useat lehdet mainitsivat siitä. Pari pappia
esitti vastakkaisen käsityksensä; mutta pastori Brasenilla ja
hänen hengenheimolaisillaan oli valmiit sanat vastaukseksi ja he
vahvistivat painavilla syillä, että noiden vainajien ikuinen piina
oli varma.
Pastori Brasen oli virkaintoinen niin teoissa kuin sanoissakin.
Mitäpä hän oli tehnyt esimerkiksi "siivotakseen taloansa", kuten hän
sittemmin tekoaan kutsui. Hän oli siihen aikaan ollut maan-pappina.
Pappilan piika tunnusti eräänä iltana rajusti itkien, että hän oli
raskaana. Tämä piikainen oli hyvin kaunis, ja hän oli usein ollut
pastori Brasenista epämieluisa maailmallisen muotonsa ja syntisen
naurunsa tähden. Kun hän siis nyt ilmaisi, että hän oli elänyt lihan
himossa, valtasi pastori Brasenin suuri vihastus. Hän kuritti tyttöä
ensin oivasti kepillä ja ajoi sitten hänet talosta.
Oli ilta ja sydän-talvi. Piika ei tohtinut mennä minnekään. Papin
pakinat ja käytös olivat kauhistaneet hänet suunniltaan. Jotkut
näkivät hänen maleksivan tiellä yöllä. Seuraavana aamuna nähtiin
hänet jälleen, lähellä pappilaa. Hän näytti ikäänkuin puhelevan
itsekseen, hän tuijotteli silmillään ja hymyili hassahtavasti. Siinä
kävi niin, että hän meni metsään ja eksyi sinne. Parin päivän päästä
hänet löydettiin sieltä paleltuneena pakkaseen.
Siitä syntyi juttua melkoisesti, -- toiset puolsivat Brasenia, toiset
moittivat. Mutta yleensä nousi hänen maineensa synnin leppymättömänä
vihollisena. Hän itse sanoi vain: "Minun velvollisuuteni on siivota
taloni..."
Mutta tuoltapa tulla tessutti eräs hyvin mukaisan näköinen mies:
Olivarius, "ukko Olivarius", tuo lempeä, lauhkea, ei häirinnyt
ketään, ei peloitellut ketään, puhui väkinäisesti helvetistä,
mieluummin taivaasta, jossa oli kauniita kartanoita ja helmi-portteja
ja siivekkäitä enkeleitä, ja jossa autuaat lauloivat kauniita
kiitosveisuja ja huusivat: Halleluja! Hän oli hyvin mukava noudattaa
sairasvuoteen ääreen. Hän istui ja pakinoitsi kuolevan kanssa kuin
lapsen kanssa, jolle kerrotaan kauniita kaskuja, jutteli Jeesuksesta,
joka oli kiltti eikä suinkaan kohtuuton... "Oi ei, kyllä Sinä pääset
sinne", sanoi hän joskus, "ja pyytänetpä silloin Jeesusta olemaan
hyvä Olivarius raiskalle, kun hänen lähtönsä hetki tulee."
Ukko Olivarius söi hyvin mielellään kelpo ruokia; ja lasi, pari totia
teki hänet aivan avomieliseksi. Silloin hän kertoi vanhoja, hauskoja
pappis-juttuja. Olivariuksen pappis-jutut olivat maan-kuuluja.
Niitä oli sekä hienoja että karkeita... usein koko paksuja. Mutta
silloin ukko Olivarius hymyili ja kulautti lasistansa: "Niin, niin...
Sanokaapa, mitä sanotte... sellaista se vain oli, meidän vanhain
päivinä, niin... silloin meillä oli niin hupaisata... niin, minä
arvelen, että maailma kulkee takaperin -- niinpä niin, jaa!"
Mutta kas tuolla seisoi nuorten pappien huomattavin, Kay Hansen,
seurapappi, jolla oli kalvaat kasvot, parrattomiksi, sileiksi ajellut
leuat, hän, jota eräs herra, joka usein oli käynyt Parisissa, oli
imartelevasti sanonut "ranskalaiseksi abbéksi". Pastori Hansen
oli hyvin tervetullut hienompiin seuroihin, jossa hänen vapaa
katsomuksensa ja, ei lainkaan huono, seurasievistelynsä olivat
tehneet hänet hyvin suosituksi. Hän oli taiteentuntijakin, ja
vaikka hän aina ankarasti moitti nykyaikaista "julmaa" taidetta,
niin osoitti hän siinäkin suhteessa ennakkoluulottomuuttaan. Sillä
hän ei ollut silti taiteen vihollinen -- eihän toki, pastori Kay
Hansen oli päinvastoin sen vapaamielinen ystävä: olihan hänellä
"kolme sulotarta" pöydälläänkin, jotka naiset, kuten tunnettu, ovat
alastomia.
Oli siellä vielä paljon muitakin pappeja läsnä. Kaikki he olivat
ihmisten oppaita tässä pulmallisessa elämässä. Heillä oli pelkkiä
hyveitä. He olivat rauhallisia ja rikkeettömiä, he olivat
arvossa pidettyjä ja itsetietoisia, he olivat ankaroita, jopa
hellittämättömiä; taikka he olivat kilttejä ja leppoisia, jopa uneen
nukuttavia. He karttoivat tarkoin "ylitsekäymisiä", he käyttivät
kauniita sanoja ja esiintyivät sopivasti, he olivat säntillisiä
ja hyödyllisiä. Heidän saarnansa olivat aivan ankarasti saadun
opin mukaisia ja kestivät reklementeissä säädetyn ajan. Koskaan
he eivät erehtyneet loimuavaan puheesen, joka olisi tohahtanut
seurakuntaan kuin tulenkielet ja painanut ajan unhoon, koskaan ei
uupuneen vaivattuun rukoukseen, joka olisi kuulijoita ihmetyttänyt.
Täällä ei ollut kasvoja, joita tuska ja elo olisivat uurtaneet,
ei silmiä, joista raadeltu sielu olisi kuultanut. Täällä ei ollut
ihmisten airuita, ihmisten, jotka riemuitsevat, jotka nyyhkivät,
rakastavat, rikkovat, taistelevat. Ei myös kasvojen ilmeissä autuuden
toivon hurjaa pilkahdusta, ei suita, joiden huulten käyrissä
piirteissä olisi ollut haltioitumista, ei värähteleviä sanoja, joita
monet kuunteli ja tutkiskeli. Ei levotonta hengenvetoa. Kaikki
kunnianarvoisuuksia, jotka tiesivät, mitä he tiesivät, ja tiesivät
tarpeeksi eivätkä tahtoneet eikä tohtineet tietää enempää, -- monetpa
aivan lapsellisia, hyviä heikkojen sielujen kuulla.
Vielä soi kello; Johannes Kjeld astui sisään.
Piispa oli tavannut hänet jo ennen, ja halusi puhella hänen kanssaan.
Nyt hän meni häntä vastaan ja puristi hänen kättänsä.
Johannes Kjeld oli tarkkaavainen ja kalvas. Hän silmäili
kokoontuneita pappeja ja vastasi huomaavasti kaikkiin kysymyksiin,
joita hänelle tehtiin.