Piispa Cato meni ylimmälle paikalle pitkän pöydän päähän, ja papit
sijoittuivat kahden puolen pöytää.
Piispa Cato rukoili lyhyen rukouksen, että Jumala antaisi henkensä
valistaa palvelijoitaan. Sitten hän istuutui. Hän järjesteli joitakin
papereja, joita oli hänen edessään, ja otti käsille erään paperin,
jonka kaikki näkivät kirjeeksi... tiettävästi tuo pappispiireissä
mainittu kirje Saaralle.
Piispa lausui:
"Ennenkuin ryhdymme kokouksen yleiseen osaan, tahtoisin minä
mielelläni keskustella pappieni kanssa siitä valitettavasta seikasta,
joka viime aikana on tehnyt meitä levottomiksi. Minä tarkoitan
pastori Alf Varren kirjettä sille meille tuntemattomalle naiselle,
jota kirjeessä nimitetään Saaraksi. Minulle on tämän kirjeen
lähettänyt 'eräs virkaintoinen mies', kuten hän merkitsee nimensä.
Minä en muuten pidä senlaatuisista salaamisista. Mutta minä en voi
antaa tämän tärkeän asian levätä. Sitä vähemmin, koska pastori
Varre on tunnustanut kirjoittaneensa tämän kirjeen, kuitenkaan
haluamatta lisätä lähempiä selvityksiä, kuka mainittu nainen on,
tahi minkälaatuista hänen ja tuon naisen tuttavuus on. Hän on
sentään selittänyt kantavansa seuraukset ja viittaa kaikenkaikessa
kirjeesen. Ja kirje osoittaa, sen pahempi, että jokin suuressa määrin
paheksuttava suhde on ollut olemassa."
Piispa Cato vaikeni hetkiseksi. "Jos jollakulla teistä", jatkoi hän
painolla, "olisi jotakin erikoista huomauttamista, joka kohdistuisi
kirjeen joko kirjoittajaa puolustavaan tai syyttävään suuntaan,
pyydän häntä ilmaisemaan mielipiteensä. -- Ettei kohtia luetusta
unhoittuisi, luen minä kirjeen kolmessa osassa, pysähtyen lukiessani
pääasiallisissa kohdissa. -- Meidän onnettoman virkaveljemme kirje
kuuluu seuraavasti:
"Saara!
Minä kirjoitan tänäänkin sinulle. Minun täytyy alinomaa sanoa
sinulle, miten minä rakastan sinua! Minä olen löytänyt elämäni
sinussa. Minun syvä haluni onneen -- kuinka se ottaa sinua, ja
kuinka se kuitenkin iäti isoaa sinua. Sinä olet antanut maan
minulle. Kun sinä kuljet, niin minä tahtoisin polvistua maahan
ja suudella jokaista jalkasi jälkeä, olipa tuo jälki tomussa tai
savessa. Sinun näkösi on kuin asuisi sinussa koko kaikkeuden
kiehtomus, ja sinun silmistäsi loistaa ikuinen taivas. Sinun
näkösi on kuin kuluttaisi sinua syleilyssään autuus, ja kuin se
autuus olisi maailman loimuava elämä.
-- Miten sinä olet kaunis, miten sinä olet ihana, oi minun
armaani hekumassa."
Herra piispa!
Hyvät herrat!
Kaksi pappia oli noussut pystyyn, pastori Brasen ja pastori Praegel.
Piispa antoi pastori Brasenille puhevuoron. Tämä alkoi purkaa:
"Varsinkin viimeinen lause osoittaa, että mies, joka on kirjoittanut
tämän kirjeen, on huorintekijä, joka juoksee porton syliin."
Piispa Cato huusi ankarasti:
"Pysähtykää! Tämä värssy on otettu korkeasta veisusta! On hyvin
suuresti moitittavaa käyttää sitä syntiselle naiselle kirjoitetussa
kirjeessä. Mutta herra pastori Brasenin sanat ovat sopimattomia. Minä
luulin, että herra pastori Brasen osasi raamatun paremmin."
Pastori Brasen ei antanut itseänsä ällistyttää. Hän puhui jonkun
sanan: että korkeaveisuhan muka on ihana runoelma Kristuksesta ja
seurakunnasta. Ja sitten hän otti lähtökohdan etempää kirjeestä.
"Ainakin _sen_ on pastori Varre kirjoittanut?" tunnusteli hän ensin,
ja jatkoi rauhallisemmin, kun ei kukaan väittänyt vastaan: "sen on
totisesti pastori Varre kirjoittanut epäsiveellisestä mielestänsä!
Mutta kun hän kirjoitti sen, niin eikö mahtanut hän tuntea käärmeen
kaluavan sieluansa. Eikö mahtanut hän tuntea liekkien nuoleskelevan
ruumistansa? Mahtaako kenessäkään epäilystä herätä, ettei tämä mies
olisi hekuman temppeli. Voi meitä kaikkia tässä, jos me suvaitsemme
häntä keskuudessamme! Voi niitä ihmisiä, jotka saastutettaisiin
sanoilla, jotka lähtisivät hänen suustansa. Ei, totisesti... minun
nenääni tuo se kirje pahan hajun... luonnollisesti, jos sitä
korkeaveisun värssyä ei oteta lukuun."
Piispa istui päätään käteen nojaten pastori Brasenin puhuessa. Kun
hän lopetti, silmäili piispa joukkoon "Herra pastori Praegelillä on
puhevuoro", sanoi hän hiljaa.
"Lähemmin harkittuani minä luovun puhevuorosta, herra piispa. Minä
olen kirjoittanut kappaleita muistiin. Mutta minä haluan odottaa ja
ilmaista ajatukseni vasta kun olen kuullut kirjeen kokonaan."
Vielä kaksi pappia pyysi puhevuoroa. Toinen heistä toivoi pastori
Varren eroittamista virasta "sans phrases", kuten ranskalainen sanoo.
Mihin kirjeen kohtaan hän silmäsikin, vilisi siinä synnillisiä
ajatuksia kuin matoja ruumiissa. Missä sitä ei sanottu selvään,
niissä paikoin ne "piilivät ja vaanivat kuin villipedot saalistansa."
-- Toinen pappi oli sovinnollisempi. Mutta hän vaati pastori Varrelta
selitystä, että hän, pastori Varre, muka katuu ja rukoilee sydämensä
pohjasta anteeksiantamusta herralta.
Piispa Cato kuunteli. Hän ei näyttänyt paljon kiinnittävän huomiota
mihinkään sanottuun. Kun toinen pappi lopetti, jatkoi piispa kirjettä:
"Ja kuinka sinä olet tehnyt minut viisaaksi, Saara. Ennen --
kuinka minä olin kova, kuinka minä olin ymmärtämätön monessa.
Nyt minusta tuntuu siltä kuin käsittäisin kaikki. Minä ymmärrän
kaikkien ihmisten kaipuun. Minä ymmärrän palavan himon, minä
ymmärrän ilon, joka lieskahtaa kuin tuli, minä ymmärrän puutteen
ja surun, joka painuu sisäänpäin ja tekee mielen sairaaksi.
Saara, sinä olet antanut minulle ilon ja surun. Sinä olet
kietonut tummia ruusuja eloni ympärille. Ne ruusut loistavat
punaisina: silloin liikuttaa minua ilo; ja ne mustuvat: silloin
minä tunnen surun.
Ah, Saara, pian saapuu suvi. Kun maa kukoistaa, minä kaipaan
sinua. Ja minä olen kaipaava syksyn lehtien karisemista
herätäkseni jälleen ja nähdäkseni, että sinä tulet luokseni."
"Herra piispa!"
Ukko Olivarius oli noussut. Piispa Cato nyökkäsi: "Herra kirkkoherra
Olivariuksella on puhevuoro!"
Ukko Olivarius ryiskeli hetkisen ja alkoi:
"Rakas piispa Cato ja rakkaat virkaveljeni!
"Niin, hm, niin!... Pastori Varre on ollut ajattelematon, ja sehän
on aivan paikallaan, että me papit olemme ankaria itsellemme. Mutta
huomattava nyt on: Me emme voi päättää ollenkaan varmaan, onko hän
rakastanut Saaraa lihallisesti... hän on kyllä syleillyt häntä, ja
sellaista; mutta..."
Pastori Brasenin ääni kajahti: "Hän on, herra piispa... ja
sitäpaitsi: joka ainoastaan katsoo naiseen..."
Pastori Olivarius huojutteli päätänsä:
"Tosin, tosin, rakas Brasen! Hän on kyllä harjoittanut haureutta,
niin... Mutta ettehän tiedä, Brasen, josko tämä Saara on naitu
nainen. Minä paremminkin luulisin päinvastaista. Niin, niin,
minä toivon, että Varre selviää. Ja eräs seikka on myöskin
otettava huomioon: Tämä juttu ei ole herättänyt mitään pahennusta
seurakunnassa. Sitä tuskin tunnetaan. Minä ehdottaisin, että meidän
esimiehemme ja rakastettava piispamme sanoisi pastori Varrelle: ole
hyvä ja kihlaa Saara ja nai hänet. Ja jos hän voi sen tehdä Jumalan
ja ihmisten edessä, niin me emme häntä tuomitse. Ja he he, --
ajattelenpa, että hän silloin pian lakkaa kirjoittelemasta hänelle
tuollaista... He, niin, nyt ukko Olivarius taas vähän laskee leikkiä,
niin, niin, Jumala meitä vaan armossaan avittakoon, Amen."
Pari nuorta pappia ei voinut olla vetämättä suutansa hymyyn
kuullessaan ukko Olivariuksen ehdotuksen, että pastori Varren oli
kihlattava Saara ja naitava. Mutta leikki loppui, kun pastori
Praegelin ääni kajahti:
"Herra piispa, saanko minä pyytää puhevuoroa jo nyt? (Piispa
nyökkäsi). Minun mielestäni monet merkit viittaavat siihen
suuntaan, että Saara on naitu vaimo. Minä tahdon vain huomauttaa
tuosta rivistä: pian saapuu suvi, ja minä kaipaan sinua ja näen
sinut jälleen syksyllä. Suunnilleen niin siinä lukee... Mutta se
osoittaa, minun mielestäni, vielä, että tuo nainen on varakkaan
miehen vaimo. Hän oleksii oletettavasti kesällä maalla ja tulee
takaisin vasta syksypuolla... Mutta se moraalinen velttous, jota
pastori Varren kirje todistaa, osoittaa, että ajan kiero henki
on tarttunut häneen. Hänelläkin on kirjeestä päättäen kaikki
edellytykset sekaantuakseen ajan epäsiveelliseen joukkoon, jossa
kevytmielisyys ja välinpitämättömyys kukoistaa. Joiden ajan
moraalin-löyhtymisen merkkien joukossa avioero nostaa päätänsä
kuin myrkkysieni myrkyllisestä maaperästä. Hänen kevytmielistä ja
kuhertelevaa rakkauden huokailuansa ei sovi kuunnella täällä. Pois
hän joukostamme, herra piispa, ja kuta pikemmin, sen parempi."
Piispa Cato katseli joukkoon. Kukaan ei halunnut enää puhua, siltä
näytti.
"Sitten tulee se kolmas ja viimeinen osa", sanoi hän, "ja se kuuluu:
"Mutta nyt, kun minä tunnen sinut, kun minä rakastan sinua,
Saara: luuletko sinä, että minulla on kiusaa siitä, että minä
julistan Kristuksen oppia? Siksi että minä valmistan ihmisiä
elämään ja kuolemaan... Oi ei, minä olen jo ennen sanonut: minä
en ole koskaan ollut lähempänä ihmisiä kuin nyt, ja koskaan minä
en ole tuntenut sitä, jota nyt: että elämä on pyhää. Sinä olet
lietsonut rakkaudellasi minuun haltioitumisen tulen, joka leiskuu
korkeammalle taivasta kohti kuin entisen elämäni kaipuu, ja joka
nyt polttaa minun lihani eikä koskaan sammu."