Hän heräsi siitä levosta, jota oli saanut luku-kammiossaan,
kuullessaan pappien kokouksesta, joka piakkoin pidettiin
naapuri-kaupungissa. Jokin ääni kajahti heti hänessä: "Siellä minä
puhun suuni puhtaaksi!"
Siellä pidettäisiin useita esitelmiä. Muun muassa oli piispa Cato
luvannut pitää: "Mooseksen lain historiallisesta asemasta." Ja
tunnettu pappi, Peder Praegel, aikoi herättää keskustelun aineesta:
"Tiede ja raamatun-tulkinta."
Mutta ennen näitä ohjelma-numeroja aikoi piispa Cato esittää
papeillensa erään kirjeen, jonka muudan nuori pappi, Alf Varre, oli
kirjoittanut Saara-nimiselle naiselle, ja hän aikoi kuulustella
heidän mielipidettänsä, mihin toimenpiteihin tässä asiassa olisi
ryhdyttävä. Naista, jolle kirje oli lähetetty, tuota Saaraa, ei
kukaan tuntenut. Tehtiin johtopäätöksiä monenlaisia, mutta varmaa ei
voitu sanoa. Ja pastori Varre ei halunnut ilmoittaa.
Hän kuului olevan jäykkä ja ihmisiä arasteleva olento, tuo pastori
Varre. Sitä kummallisempaa, että se kirje oli hellä ja hehkuva kuin
hymni -- vaikka vain maallisen rakkauden hymni.
"Kirje Saaralle." Johannes Kjeld oli viime aikoina kuullut puhuttavan
tuosta kirjeestä. Hän oli puhellut siitä erään lähikaupungin
papin kanssa, joka oli piispa Caton läheisiä ystäviä. Tuo ystävä
oli kuullut piispalta yksityisiä kirjeen lauselmia, jotka olivat
hyvin paheksuttavia. Hän toisti niitä Kjeldille ja sanoi niitä
"epäsiveellisiksi ja maallista onnea huokuviksi." Johannes Kjeld
vastasi: "Minusta tuo arvostelu ei ole mitenkään sopiva. Se onni,
josta nuo sanat puhuvat, ovat tosiansa raskasmielistä onnea." "Kyllä
hänestä langetetaan kovat tuomiot", sanoi toinen pappi. "Sellaiset
miehet kuin Praegel ja Brasen kuuluvat tulevan kokoukseen. Ne ovat
virkaintoisia. Ne panevat toimeen nopsan päätöksen pastori Varren
jutussa." Kjeld vastasi: "Praegelille ja Brasenille olisi itsellensä
terveellistä, kun kerrankin pantaisiin toimeen nopsa päätös heihin
itseensä nähden. He ovat nyt jo niin monta Herran vuotta tuominneet
ja suomineet kaikkea, mikä heidän eteensä osui. Aina vain tuomita
ja kehoitella! Ehkäpä meidän pappien sopisi ajatella, eikö meidän
sielumme kuivu tuossa ainaisessa tuomitsemisessa?" "Te tietystikin
tulette kokoukseen, Kjeld?" kysyi pappi vältellen. "Kyllä, minä
tulen", vastasi Kjeld vakaasti ja hiljaa.
He erosivat kohta sitten, ja Kjeld meni kotiin. Sinä iltana ei hän
istunut luku-kammiossaan, vaan perhehuoneessa, jutellen vaimonsa ja
tyttärensä kanssa. Tyttö istui koko ajan hänen sylissään. Joskus
veti hän hymyillen Gunvoria pitkästä, keltaisesta palmikosta, ja
tyttö nauroi ja vanutti häntä parrasta ja tukasta. Kjeld oli sinä
iltana tavattoman vilkas ja innokas. Mutta välistä tuli lauselma,
joka ilmaisi, että hänen ajatuksensa askaroivat muualla. Kun he
esimerkiksi juttelivat jotain hyvin arkipäiväistä, huudahti Kjeld
yhtäkkiä innokkaasti:
"Merkillinen asia. Kun kantaa kauan yksinänsä ajatuksiaan, niin
tulee ikäänkuin lauhkeaksi. Oi, elkää uskoko sitä liiaksi! Antaa
kipenen tulla. Oh, kyllä vielä näkyy, että hiljaisuudessa on koottu
räjähdysainetta."