Ja se kalpea mies huiskutteli päätänsä, ja hänen silmänsä säteilivät.
Ja hän osoitti Kjeldiä ja huusi:
"Ah, tuossa on koira, jonka taivaallinen isä lähetti maailmaan
haukkumaan!"
* * * * *
Vaikutettuaan kaksikymmentä vuotta siellä pohjoisessa, matkusti
Johannes Kjeld etelään. Se tapahtui etupäässä hänen vaimonsa ja pikku
tyttärensä tähden: Gunvor alkoi tulla aivan kummalliseksi, kun hän
oli siellä yksin, ilman samanikäisiä puhelu- ja leikkitovereja.
Kjeld pääsi papiksi erääsen rantakaupunkiin lähelle pääkaupunkia.
Siellä hän näki toisellaista kansaa. Hän tapasi pienen
kaupunki-seurakunnan. Hän sanoi itse saarnattuansa siellä ensi
kertaa: "Näille ihmisille minun on sangen vaikeaa olla mitään. Minä
kaipaan pohjoista seurakuntaani. Minä muistan niin monta heistä.
Muistan, miten puhelin heille... Muistan verkkaiset pään-nyökkäykset,
ja muistan, kuinka he tekivät minulle kysymyksiä, joita elämä oli
tuonut heidän sieluunsa. Ja millaiset syvät lapsensilmät heillä
monilla oli."
* * * * *
Johannes Kjeld kuuli muitten pappien puhuvan. Hän ihmetteli
mielessään, miten vähän hän ymmärsi heidän sanan-julistustaan. Hän ei
monesti muistanut sanaakaan heidän saarnoistansa. Ei ollut sanoissa
yhdistävän ajatuksen alkuakaan... "Noo", hän rauhoitteli itseään, "he
kai puhuvat niinkuin luulevat asian vaativan. Ja seurakunta ei kai
mitään menetä, vaikka heitä kuunteleekin."
"Mutta ihmiset menettävät", hän jatkoi. "Jos joku ihminen, joka
elämässään on kohdannut outoja merkkejä ja suuria seikkoja -- jos
sellainen ihminen haluaa puhella Jumalalle ja tuntea yhteytensä
elämän ja luonnon eriskummallisuuden kanssa, -- mikä näitten saarnain
lause ravitsee häntä? Mitä hyötyä hänellä on näistä sirostetuista ja
virallisista oletuksista ja muistutuksista ja rukouksista?"
Mitä häneen itseensä tuli, vaikutti tämä hänen seurakuntansa
sen, että hänestä tuntui kuin olisi hänen oma sananjulistuksensa
laimennut. Hän ei löytänyt sanoja, joita halusi käyttää. Sanat, jotka
hän löysi, eivät ilmaisseet oikealla tavalla hänen ajatustaan.
Mutta eräs seikka askaroitti häntä ja kiihdytti häntä jonkin aikaa.
Taistelu kaupungin yhtä virkahenkilöä, poliisimestari Ribeä vastaan.
Tämä poliisimestari oli pitkät ajat ollut halvan kansan pelkona.
Jos jossakin oli jotain touhua: jos tuli lakko telakalla, tai oli
kansanjuhlat, tai Amerikan laiva lähti: aina lähetti poliisimestari
"oikean kätensä" toimeen, ja väistämättä tuotiin joku tai montakin
putkaan. Tuo poliisimestarin "oikea käsi" oli poliisipalvelija Rejer
Maeland, kutsuttu myös "Lasisilmä-käärmeeksi". Hän oli saanut sen
nimen suurista silmälaseistaan, jotka hän oli vielä säilyttänyt
siltä ajalta, jolloin hän kuljeksi kolportöörinä. "Lasisilmä-käärme"
oli aina ja alinomaa liikkeellä, ja hänellä oli aina voitonpsalmit
kainalossa. Jos mistä oli viety leipä tai takki tai taalarin kolikko:
kyllä "Lasisilmä" nuuski ilmi varkaan. Ja jos "retku ei tahtonut
tunnustaa", niin kyllä "käärmeellä" oli siihenkin neuvonsa. Hän
nimittäin antoi hänen "köllöttää holossa ja miettiä päänsä puhki."
Ja kun hän oli kotvan istunut ja tehnyt parannusta "holossa",
jossa oli pimeää ja jäätävän kylmää ja jossa kestittiin nälällä
ja haukkumasanoilla ja salaisella "löylyllä", niin voipa kyllä
käydä niin, että "lellikki tunnusti". Niin, tosinhan voi sattua,
että hän tunnusti sellaista, jota hän ei ollut koskaan tehnyt.
Kerran huomattiin tämä ihme kahdennenkymmenennen kerran: että se
tutkintopaikka oli eriskummallinen oikeuden pesä, että viatonta
taas oli pidetty kiinni niin kauan, että hänet melkein oltiin
unhoittaa. Se oli pian selvää kaikista. Mutta poliisimestari ei
peljännyt, ja "Lasisilmä-käärme" kuljeksi turvallisena kuin ennenkin.
Mutta seuraavana sunnuntaina piti Johannes Kjeld saarnan, jossa
hän kiivaasti ahdisti tuota miestä, "jonka oli pidettävä huolta
turvattomista, mutta joka päinvastoin otti avuttomat raakuutensa
uhriksi". Poliisimestari katkeroitui ja nosti suuren melun asiasta.
Mutta tämä johti vain siihen, että hänen menettelynsä tutkittiin
tarkemmin, ja tutkimuksen tulos oli se, että hänet eroitettiin tuosta
virasta ja sijoitettiin hyvään tullikasöörin toimeen, jossa hän kyllä
lihoi lisää, mutta köyhälistöä kiusaamatta.
Pastori Kjeldin suosio yleisön joukossa ei kasvanut tämän asian
tähden. Kaupungin rikkaat pitivät poliisimestari Ribestä, koska
hän pohjaltansa oli reilu mies. Ja eräs lähetyssaarnaaja, jolle
poliisimestari oli antanut luvan pitää hartauskokouksen torilla,
valitteli puheissaan sitä, ettei pastori Kjeld muistanut, että
esivaltaa on toteltava. Ja silloin nyökkäsi moni köyhä päätään ja
sanoi toiselle, että saarnaaja oli tosiaan oikeassa, ja että pastori
Kjeld taitaa kuin taitaakin olla mies, jota ei paljon kannata
kuunnella.
Erästä toistakin seikkaa, joka tapahtui kohta sittemmin, moitittiin
ja paheksuttiin suuresti. Kjeld kulki kerran erään toisen papin
kanssa. Kadun kulmassa seisoi surkea, köyhä akka. Kjeld antoi
hänelle pari killinkiä; mutta kohta sitten se toinen pappi huomautti
poliisille tuosta akasta. Hyvin korealla ja saivartelevalla tavalla
ja haikealla hartaudella pappi selitti, ettei lain mukaan eukolla
toden totta ollut oikeutta seisoskella kadulla kerjäämässä -- poliisi
ottaisi nyt heti hänet huostaansa! Poliisi oli hyvin halukas ja aikoi
juuri käydä mummon kimppuun, kun Kjeld seisautti hänet: "Antakaa
sen olla. Minä annoin sille, kun itse halusin." Poliisi ei tiennyt
mitä tehdä. Toinen pappi hymyili: "No antaa hänen sitten olla, kun
virkaveli pyytää hänen puolestansa."
He jatkoivat kävelyänsä. Johannes Kjeld oli kalpea levottomuudesta.
"Minä en pyydä hänen puolestaan. Minä vain ihmettelen, ettei teidän
sydämeenne koske kipeästi, kun näette tuollaisia poloisia. Minä
ihmettelen, että te haluatte lisätä kiviä köyhän raukan kuormaan."
Vähän päästä hän seisattui: "Voitte mennä. Sellaisen kanssa minä en
halua kulkea."
Asiasta levisi tieto, ja monista oli Kjeld tavallansa oikeassa,
estäessään viemästä putkaan tuota vanhaa raukkaa. Mutta olihan
hulluutta käyttäytyä toista pappia kohtaan niinkuin hän teki. Mutta
se toinen pappi oli hyvin suosittu. Ehkäpä Kjeld kadehti hänen suurta
menestystään!
Johannes Kjeld oleksi paljon kotonansa ja lueskeli. Hän tutki muun
muassa muinaisen kirkon historiaa. Hän tutkiskeli myöskin alkavan
keskiajan legendoja. Hän näki niin syvää inhimillisyyttä monissa
niissä. Ja millaista eloa niissä oli, mitä värejä, mitä rakkautta,
suurta ja loppumatonta uskoa.