Pappila oli peräisin vanhoilta ajoilta. Päärakennuksessa oli suuret,
matalat huoneet, joissa oli sopukoita ja kulmauksia, ja pienet
ikkunat hämärsivät kamareja varhain. Lähellä pappilaa oli kirkko. Se
oli pohjoisten tunturiseutujen vanhimpia. Mutta vanhin ja omituisin
oli tapuli; se oli niin korkea ja huomattava, että sanottiin sen
kirkkaalla ilmalla näkyvän tasaisen nummen yli kauas merelle ja niin
ollen tekevän merimerkin virkaa. Muinoin sitä oli muka käytettykin
majakkana. Joku harras pappi oli omalla kustannuksellaan asettanut
torniin suuren traani-lyhdyn, joka loisti ja paistoi paremmin kuin
muut lyhdyt, opastaen laivoja, jotka muuten olisivat voineet eksyä
yön pimeydessä.
Kun siellä nyt seisoi, niin oli sieltä laaja näköala. Näki kaarevan
vuonon, joka sinisen kalpeana johti merta kohti ja haipui utuun ja
valoon. Mutta jos antoi katseensa vapaammin liikkua, näki suuren
puolipyörön taivasta ja merta.
"Kuka teillä on pappina?" kysyivät vieraat, jotka joskus sattuivat
purjehtimaan saaren ohitse.
"Johannes Kjeld", vastattiin.
"Onko se hyvä pappi?" kysyttiin.
"Oo, se on koko pappi", kuului vastaus.
Vastaus ei olisi ollut noin varma alussa, jolloin Kjeld tuli
seurakuntaan. Jos kuka silloin kysyi millainen oli pappi, vastattiin
vältellen. Mutta aika vieri, ja maine levisi hiljalleen Johannes
Kjeldistä: "Se on viisas... Se ymmärtää joka asian... Se puhuu kyllä
ihmisille, mutta taivaallinen Isä istuu loitolla kuunnellen."
Nuo meren ja vuonojen ja vuorten miehet ja naiset tulivat joka pyhä
soutaen tahi kävellen peninkulmien päästä kuuntelemaan Johannes
Kjeldiä. Ja he istuivat ja kuuntelivat ja miettivät hänen sanojansa,
ja usein saattoivat heidän kasvonsa, kun he istuivat joko pää kenossa
kuunnellen tai kumarassa miettien, ikäänkuin kirkastua ilosta, ja
heidän veisto-vankat piirteensä saattoivat tulla niin herkiksi, ja he
kääntyivät vierustoverinsa puoleen ja nyökkäsivät päätään, ikäänkuin
ne sanat, joita nyt heille puhuttiin, olisivat selvittäneet taas
heille jonkin asian, jota he eivät ennen ymmärtäneet.
Johannes Kjeldin saarnat olivat aivan erikoista lajiansa. Joskus
ne uhkuivat hehkua ja levottomia näkyjä, mutta joskus ne avasivat
tien loitommalle ja näyttivät valon pilkettä ja juhlan loistetta.
Niissä puhuttiin hyvin usein sieluntaistelujen suuruudesta ja
kärsimyksen pyhyydestä. Ne eivät oikeastaan kääntyneet itsekästen
uskovaisten, vaan raskautettujen ja halaavain sielujen puoleen.
Kirjainta ei näissä saarnoissa huomannut; mutta sanan huomasi, ja
tälle sanalle oli rakennettu taivaallinen kangastus, joka kuitenkin
aina kohosi maan muhevasta mullasta. Ne rankaisivat ainoastaan yhtä
ihmisten synneistä, sitä raihnaa, joka raiskaa sielun: hyvinvointia,
ahdasmielisyyttä, julkeutta.
"Mutta", sanoi eräs pappi, joka oli matkalla sitä kautta ja oli
kuullut Kjeldin saarnan, "onko jokapäiväinen hyvinvointi sitten
paheena moitittava?"
Kjeld vastasi:
"Väitän, että se tekee ihmisestä tyhjän. Ihminen, joka voi hyvin,
saattaa olla järkevä, älykäs, hyvä, mutta hänen sielunsa kuihtuu.
Ihmisen sielun tulee palaa joka päivä."
"Mutta niilläkin ihmisillä, joilla on hyvä olo, on joskus
vastahakoisuuksia tässä maailmassa."
Kjeld vastasi:
"Olkoonpa heillä vastahakoisuutensa, muutenhan he tulisivat aivan
tuhmiksi mukavuudesta ja hyvinvoinnista... jota he melkein aina
muuten ovatkin... Ja sitäpaitsi: onhan niin monta ystävällistä pappia
heille, hyvine hyvinvointineen ja helppotajuisine vastuksineen."
"Mutta rakas virkaveli", väitti toinen, "täytyyhän meidän nauttia
rauhaa Kristuksessa. Kristushan on sovittanut meidän syntimme. Hän on
antanut meille rauhan veressään."
Kjeld vastasi:
"Kristus vihasi unteloja. Hänen verellänsä hyssytellään nyt sieluja
makaamaan. Hänen kirkkonsa ovat täynnä ihmis-katraita, jotka tuskin
uskovat papin evankeliumia, jotka häpeäisivät tunnustaa Kristusta
palavasti, mutta kuitenkin käyvät asiallisesti kirkossa; ne ovat
täynnä ihmis-katraita, jotka eivät koskaan ole tunteneet syvää
värähdystä sielussaan. Katso noita Kristuksen seurakuntia. Mitä
yhteistä on näillä unisilla ja ristiinnaulituilla."
"Heillä on kuitenkin raihnaudessaan se lohdutus, että Kristus on
kärsinyt meidän syntiemme tähden. Että hän otti meidän ristimme
kantaaksensa."
"Voi tuota velttoa mukavuutta! Kristus ei ottanut meidän kuormaamme
kantaakseen, sillä tavalla kuin te luulette. Hän huusi: '_Kukin_
ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Elköönkä seisko untelona,
toivoen, että minun olisi kannettava risti hänen puolestaan!'
Ei, on ryhdyttävä itse taisteluun, vaikkapa joutuisi häpeään ja
kuolemaankin. Juuri siinä taistelussa, joka yksin taistellaan, on
puhdistus."
* * * * *
Kjeldillä oli sisämaassa ja ulapan autioilla saarilla kirkkoja ja
rukoushuoneita, joissa hänen oli käytävä. Usein oli sangen vaikea
matkustaa sinne, syksyllä, kun myrsky möyrysi ja meri teuhasi valkean
ja mustan kirjavana saarten välissä. Mutta hän meni sinne mielellään,
ja hän oli varma, että siellä häntä odotti pieni lauma ihmisiä, jotka
eivät tahtoneet luopua toivostansa, että heidän pappinsa kyllä tulee.
Ja sitten he näkivät Kjeldin. Tuolla hän tuli tietä pitkin ylämäkeen!
Ja he nousivat kaikki paikaltansa ja tulivat häntä vastaan.
Yksinäisyys oli kalvanut heitä kauan, mutta nyt se unohdettiin,
heidän elämäänsä olivat vaivat ja taistelut rasittaneet, mutta nyt he
saisivat virvoitusta. Ja heidän silmiinsä tuli kuten nälän kiilto, ja
heidän suunsa vääntyivät kuin itkuiseen hymyyn.
Ja kirkossa he asettuivat hänen ympärilleen. Ja kun myrsky pauhasi
merellä ja kiiti autiomaiden ylitse ja raskautetut ihmiset kaipasivat
siinä istuessaan lepoa, kulkivat Johannes Kjeldin sanat kuin suhina
yli päitten:
"Jos tuskaa tunnet, niin iloitse! Jos sinua kohtaa suuri hätä ja
sielun vaiva, niin iloitse vielä enemmän. Sinä kokoat latoon suurta
tuonpuoleista varten. Sinun sielusi silmiä valmistetaan sietämään
monten aurinkojen loistoa. Oletko nähnyt tyhjät elovankkurit, jotka
kokoavat tyhjiä tähkiä -- niin palaa tyytyväinen sielu kotiinsa
maallisen elon jälkeen, vaikka hän näyttäisi itsestään ja muista
kuinka hyvältä ja jalolta. Mutta jos olet nähnyt raskaat vankkurit,
jotka hytkyvät viljaa, minkä tähkät kimaltavat kuin kirkkain kulta
-- sellaisena palaat sinä kotiin, kaipaava ja surun sortama sielu,
ja sanomaton sulo on palkkasi. Niin on varmaan. Mitäpä muuta varten
nämä monet huokauksemme? Mitä varten kipeät ja mielipuolet? He
ovat suurimmat ja saavat maistaa kymmenkertaista iloa. Sielu, joka
janoaa elämää ja valoa, jota särjetään ja kidutetaan varjossa, se
synnyttää rukouksen, joka kimmahtaa korkeimman keskustaan. Silloin
on saavutettu huippu, jonne kaikki elävä kaipaa. Iloitkaa, te
raskautetut sielut!"
Silloin nousi joskus joku kalvas mies penkiltänsä kirkossa ja huusi:
"Me iloitaan! Meidän sielun pohjassa polttaa! Meidän tuskamme sisus
paistaa kuin päivä!"