Tuukkalassa. Talo on rauniona. Ruumiita kasoittain tanterella.
Kuolleiden joukossa Tuukka, Orvo, Ennu y.m. Yö.
(Äänettömyys).
ELKKA (tulee, kulkee kuolleiden keskellä, kunnes löytää Orvon ja Tuukan
ruumiit. Istuu Tuukan jalkain juureen, huojuskellen edes takaisin ja
laulaen kuolinvirttä, Kirkas tulen kajastus valaisee silloin tällöin
näyttämöä). (Laulaa):
Läntehen jo laski päivä,
Pähkän päivä, Tuukan tähti,
Pimeys Hämehen peitti,
Iki-yö pimitti ilman.
Hiiden heimo hirmulainen,
Verikoira karjalainen
Orjaksi Hämehen hääti,
Miehet miekkahan upotti,
Pilloi piiat, riistat ryösti,
Pirtit poltteli poroksi.
Oi Hämehen onnettuutta,
Hävitystä Tonnin heimon!
Voi, voi Tuukan turmiota,
Kaunokaiseni katoa!
Voi, voi vaivaista emoa,
Heimon murhe hartioilla.
Silmät itkuhun sulavi,
Suru syömen halkaisevi.
IRJA (tulee, kulkee ruumiilta ruumiille. Seisahtuu hetkeksi Ennun,
sitten Orvon ruumiin luo, jää vihdoin, surusta vavisten, Tuukan
viereen, heittäytyen hänen ruumiinsa ylitse. Elkka kohottautuu
verkalleen, suoristautuu ja vetäytyy askeleen taapäin, katsellen Irjaa
säihkyvin silmin).
ELKKA. Myöhään tulit sinä, Tuukan vaimo!
IRJA (huomaa Elkan, huudahtaa). Sinäkö? -- He sitoivat minut
vangikseen. Nyt vasta pääsin irti --.
ELKKA. Lähde takaisin! Olethan vielä nuori. Häme on hävitetty!
Riemuitse! Sinä olet vapaa. Ryöstäjäsi on kostettu!
IRJA. Älä pilkkaa kurjaa!
ELKKA. Mene matkoihisi! Mitä teetkään täällä? -- Sinä olet Karjalan
heimoa, ja minä vihaan sinua!
IRJA. Anoppi!
ELKKA. Minä olen Hämeen naarassusi. Sinä riistit minulta penikkani ja
tapoit ne.
IRJA. Minäkö?
ELKKA. Niin, sinä!
IRJA (peittää käsin kasvonsa). Oi, minäkö?
ELKKA. Miksi et repinyt silmiä päästäsi, kun poikani näki sinut?
IRJA. Oi, mua kurjaa! Miksi äitini synnytti minut?
ELKKA. Miksi et purrut huuliasi rikki, kun poikani suuteli sinua!
IRJA (vääntelee käsiään).
Parempi mun oisi ollut,
Parempi poloisen raukan
Syntymättä, kasvamatta
Näille päiville pahoille,
Ilmoille ilottomille.
Oi tapahtuuko tää kaikki minun tähteni?
ELKKA. Niin, juuri sinun! Miksi en minä kuristanut sinua silloin heti,
kun Tuukka toi sinut morsiamenaan meille? Ole kirottu sinä, kansani
turma!
IRJA (pitelee sydänalaansa). Oi, auta! Älä kiroa minua! Muuten kuolee
Tuukan lapsi sydämeni alla.
ELKKA (huudahtaa). Irja! Oletko raskaana Tuukalle?
IRJA. Oi olen.
ELKKA (juoksee hänen luokseen, tempaisee hänet raivokkaasti syliinsä).
Tule, lapseni, tule! Karjalaiset hakevat sinua. Paetkaamme vuorille!
Haa! Me kasvatamme sinun lapsestasi sukumme kostajan. Haa. Tuukalla on
poika! (Ottaa kovasti kiinni Irjan kädestä ja pudistaa sitä kajastusta
kohti). Niin, varo itseäsi, Louhen heimo! Tuukka elää vielä. Ja kerran
kostetaan Hämeen häväistys! Tule!
(Korpit koikkuvat.)
IRJA. Ei, ei. Haudatkaamme ruumiit. Korpit jo kokoontuvat.
ELKKA. Rientäkäämme. Nyt ovat elossa olevat kalliimmat kuin kuolleet!