IRJA. Mitä? Sano suoraan vaan.
ELKKA. Sinä näytät olevan tyynellä mielellä. Niin, Tuukka katuu sitä,
että hän anasti sinut Orvolta.
IRJA (vilkkaasti). Ja nyt hän tahtoisi antaa minut hänelle.
ELKKA. Niin, Orvo saa oman pirttinsä vuorelle.
IRJA. Ja ottaa minut mukaansa?
ELKKA. Ottaa kyllä, kun hän vain tietäisi, rakastatko sinä häntä.
IRJA. Ja nyt Tuukka tahtoo, että minä sanoisin sen Orvolle.
ELKKA. Niin -- Orvo ujostelee. Me naiset saamme usein ottaa ensi
askeleen.
IRJA (avomielisestä). Ja kaiken tämän on Tuukka sanonut sinulle?
ELKKA. Niin.
IRJA (kiihkeästi). Kaiken tämän?
ELKKA (empien). Niin -- kaikki tyyni.
IRJA. Miksi hän ei sanonut sitä minulle itselleni?
ELKKA. Tuukka -- pelkää -- ja siksi hän valehtelee sinulle.
IRJA (hypähtää). Ha, ha, ha! Sinä kavala ilves! Sinä vaanit ja väijyt,
hyökätäksesi niskaani puremaan minua. Mutta minäpä houkuttelinkin sinut
satimeen. Sinä ilkeä Louhi! Luulit kai, että minä tyhjentäisin sydämeni
sinulle. (Ylenkatseellisesti). Mene, anoppi, miniäsi on sinua
viekkaampi. Kehrää paremmin! Puno ansasi hienommasta langasta, sillä
nyt sodin sinua vastaan elämän ja kuoleman kaupalla.
ORVO (tulee jousineen ja nuolineen). No, mitä nyt taas?
IRJA. Äitisi täällä kärkkyy päälleni.
ORVO. Mitäpä uutta siinä on?