(Äänettömyys).
IRJA. Mikset sinäkin ota naista itsellesi?
ORVO. Minä katselen sinua -- ja onhan sitä siinäkin.
IRJA (nauraen). No, katsele sitten! Enkä minä soisikaan sinun tuovan
ketään tänne.
ORVO (merkityksellä). Sitä et tarvitse peljätä.
IRJA. Kuinka te olettekin niin erilaiset -- Tuukka ja sinä?
ORVO. Minä olen äitini luontoinen.
IRJA (ajatellen). Se onkin totta, se.
ORVO. Ja Tuukka taas on tullut isäänsä.
Näetkös, kerran heimoni retkeili kauas suurta jokea myöten, suolaisten
vetten toiselle rannalle ja ryösteli itselleen orjia sen puolen
kansalta. Mutta retkeilijät pelkäsivät meriläisten kostoa. Ja niin he
päättivät uhrata Hiidelle orjista parhaan. Uhriksi valittiin ihanin
tyttö, ja se oli sitten kuristettava, olkiin käärittävä ja roviolla
poltettava, jotta Hiisi kääntäisi pois vierasten vainon.
Äitini-isä, Ilja, oli silloinen tietäjä, ja häneltä rukoili tuo
orjatyttö henkeään. Ilja huomasi, että tyttö oli kaunis ja vikkelä kuin
ketun pentu -- sillä sellaisia ovat kaikki vieraan kansan tytöt. Mutta
samaan aikaan oli Hiisi joutunut Iljan vihoihin, se kun oli tappanut
Iljalta pukin samana päivänä. Ja niinpä ottikin Ilja kuolleen pukin,
kääri sen olkiin, laittoi vuorelle rovion ja illan tullen poltti
pukkinsa roviolla. Ja kansa katseli kokkoa ja arveli mielissään: "Siinä
se nyt palaa tuo takavetten kaunotar kultaisine kutrineen ja sinisine
silmineen." -- Mutta Ilja otti orjatytön luoksensa ja salasi hänet
ihmisiltä.
Äitini on saman orjan tytär, ja siksipä hän ei olekaan heimomme
kaltainen, enkä minä liioin. Mutta Tuukka on tullut isäänsä, ja
ainoastaan vihapäissään hänessä kuohahtaa äitinsä sappi.
IRJA. Olipa se omituinen satu. Ja pitikö Ilja kauankin tyttöä luonaan?
ORVO. Piti kuin pitikin. Vihdoin hän selitti Hiiden lähettäneen tytön
takaisin, koska se muka oli hänestä liian lempeä ja hyvä. (Miltei
katkerasti). Vaan tiedätkö, mitä kansa siitä tarinoi?
IRJA. No mitä?
ORVO. Että Hiisi kuitenkin hyväili tyttöä tarpeeksi kauan, ja siksi
onkin äitini isänsä tytär --.
IRJA. Hyi, kuinka olet ilkeä! Hyi!
ORVO. Minäkö? Olenhan vain äitini poika.
IRJA (heittää kiven luhdin seinään). Nyt en viitsi enää kuunnella
sinua. -- Hiljaa! Äiti nousee ylös. Tästä täytyy rientää laskemaan
lampaita.
ORVO (nauraa). Niin, riennä kaikin mokomin. Muuten nousee aika jyräkkä.
ELKKA (tulee pirtistä). Niin, enkö sitä arvannut? Lampaat määkyvät
nälissään. Niin, niin, vanha ruokkijanne tulee. Hän kyllä joutaa
teitäkin hoitamaan, raukat.
IRJA. Ei, ei! Kyllä minä menen, äiti.
ELKKA. Sinä? Pysy poissa. Minun karjani ei kaipaa karjalan naikkosia.
Irstaista sukua ja kummallisia tapoja tuolla Louhijärven kulmalla, kun
nuorikot supattavat päiväkaudet poikain kaulassa.
ORVO (pilkallisesti). No, no, äiti! Vastahan nyt on aamu käsissä.
ELKKA (äkeissään). Niin, tietäähän tuon! Hän on nyt talon kultalintu,
jota kaikki kilvan hyväilevät. Mutta minä en ole siihen tottunut. Minun
nuoruudessani täytyi tehdä työtä. Voi minua kurjaa, kun vielä
vanhoillani jouduin orjaksi toisen taloon!
ORVO. Niin, se oli tosi sana. Irjahan täällä nyt emäntänä heiluu.
ELKKA (myrkyllisesti). Voi minua kurjaa, jonka täytyy katsella, kuinka
poikaani petetään.
ORVO (hieman suuttuen). Ettes jo häpeä, äiti! Varmaan olet noussut
nurin päin vuoteestasi, kun noin suotta kiukuttelet. (Merkityksellä).
Tuukka rakastaa kulta-kyyhkystään, ja jos sinä rupeat sen sulkia
nykimään, niin saat pian Tuukasta vastuksesi.
ELKKA (jyrkästi). Tuukka rakastaa äitiään.
ORVO. Ja vaimoaan!
ELKKA. Hänellä sijansa ja minulla myös.
ORVO. Pysy sitten paikallasi, äläkä tuppaudu toisen tilalle.
ELKKA. Minä pysyn siinä, johon olen tottunut, enkä väisty tuumaakaan.
ORVO. Pysy! Pysy! Mutta älä vain väliin tungettele, Irja on nyt
lähempänä Tuukkaa kuin sinä.
ELKKA (huutaa). Ei ikinä!
TUUKKA (tulee, syleilee Irjaa, ojentaa Eikalle kätensä ja nyökäyttää
hyvänhuomenen Orvolle). Hyvää huomenta! Kylläpä te olette virkkuja
tänään. Ihana aamu. (Irjalle). Tuopas minulle aamumaitoa, kultaseni!
Etkö laulanut äsken, pikku peippo?
ELKKA. Hyväile sinä vain lapsukaista. Kyllähän minä maidon lypsän.
TUUKKA. Ei, äiti, -- ei enää! Tästä puolin tahdon Irjalta aamumaitoni.
IRJA (iloisesti). Sinä olet hyvä, Tuukka. (Menee veräjästä pihattoon).
ORVO (ilkeästi). Älä huoli hyväillä vaimoasi! -- Äiti sitä kadehtii.
TUUKKA (nauraen). Eikö mitä! Äiti kyllä tietää, että oma kulta on aina
oma kulta. Hän saa nyt lellitellä sinua.
ELKKA. Tuukka!
TUUKKA. Älä suutu! Panitko sen pahaksesi?
ELKKA. En.
TUUKKA. Mihin sinä menet?
ELKKA. Menenpähän vanhaan pirttiin noutamaan hiiren loukkua. Tänne on
kulkenut hiiriä viime aikoina.
ORVO. Niin, niitä näkyy juosta vilistävän pitkin nurkkia.
ELKKA. Elleivät vain olisi kotikärppiä! (Menee pois vihoissaan).
TUUKKA. Mitä hän tarkoitti? Hän oli vihoissaan.
ORVO (katselee välinpitämättömästi pilviä). Ainahan äiti on vihoissaan.
TUUKKA. Orvo, sinä et saa ärsyttää häntä! Äiti harrastaa meidän
kaikkien parasta.
(Äänettömyys).
ORVO (samoin kuin ennen). Rakastatko Irjaa?
TUUKKA. Kuinka niin?
ORVO. Pitäisit vain silmällä, ettei äiti ärsytä häntä.
TUUKKA. Ei Irja ole puhunut siitä sanaakaan.
ORVO (vihellellen). Ehkäpä ei. Ole kuitenkin varoillasi!
TUUKKA. Enkä minäkään ole huomannut mitään.
ORVO (kiihkeästi). Et, sinä et huomaa mitään. Ja se juuri onkin muorin
tarkoitus. Mutta minä --
TUUKKA. Sinä olet aina tyly äitiä kohtaan.
ORVO. Kyllä kai! Mutta äidillä onkin kaksi nahkaa, toinen karvainen ja
toinen sileä.
TUUKKA (närkästyen). Äiti on vanha. Mutta sitä sinä et huomaa. -- Onko
sinulla liikoja jousen kaaria?
ORVO. On kyllä.
TUUKKA. En tiedä, mikä lempo on jouseni noitunut. Se on veltto ja
höllä. Tulehan pirttiin katsomaan!
ORVO. Se on kai karaistava. (Tuukka menee pirttiin).
ORVO (yksin). Nyt on äiti saanut mielityötä itselleen: kartata mustia
villoja sukkalangaksi Tuukalle. Mutta muorilla on huonot silmät. Minä
sekoitan villat vielä kertaalleen. (Menee pirttiin).
IRJA (tulee, maito-astia kädessä, kävelee hiljalleen näyttämön ylitse,
ettei maitoa läikkyisi maahan.).
ELKKA (vanhan pirtin ovella). Ennen ei poikani tarvinnut pyytää
aamumaitoaan.
IRJA (menee edelleen vastaamatta).
ELKKA. Älä läikytä maitoa! Pesitkö edes astian puhtaaksi?
IRJA (menee yhä edelleen).
ELKKA. Etkö viitsi edes vastata? Mene takaisin ja aukaise kujaveräjä!
Aiotko tappaa karjan nälkään?
IRJA (menee edelleen, läikäyttää maitoa).
ELKKA. Etkö kuullut, mitä sanoin? Älä läikytä maitoa, hompsa!
IRJA (rukoillen). Anna minun kulkea rauhassa, anoppi!
ELKKA. Aukaise ensin veräjä, hötys!
IRJA (kiihkeästi). En! Ensin vien maidon. Palattuani aukaisen. (Menee
pirttiin).
ELKKA (yksin). Kas sitä! Hän näyttää koteutuvan täällä! Kohta kai hän
sylkee minua vasten silmiä! Ja mikä hän sitten on olevinaan? Tuukan
syli-kissa -- muutaman yön ratoksi. -- Ja nyt tuo etana jo tahrii
lattiani. E-ei! Sinä taikka minä! Kas siihen ahjoon lietson tulta!
IRJA (tulee takaisin, avaa veräjän, kutsuu lampaita).
ORVO (tulee heti jäljestä, kuuntelee heidän huomaamattaan.).
ELKKA (tuuppaa Irjan pois veräjältä). Mene tiehesi! Kyllä minä itsekin
lasken lampaani.
IRJA. Mitä olen tehnyt sinulle, kun minua näin kiusaat?
ELKKA. Minä hoidan itse karjani, enkä kaipaa sinun apuasi.
IRJA (koettaen hillitä itseään). Kyllä minä koetan tehdä mieliksesi.
ELKKA. Vai niin! Koetitko äskenkin?
IRJA. Sinä kiusaat minua yhtenään. Sitä en jaksa kärsiä.
ELKKA. Mutta minäpä jaksan, minä, enkä usko emännyyttä kaikkien
kuotusten käsiin.
IRJA. Opeta minua!
ELKKA (nauraa ivallisesti). Käskee orjaa opettaa!
IRJA (kiivaasti). Orjaa?
ELKKA. Niin, mieron orjaa, Karjalan ryöstö-naista, Tuukan
lehtolemmikkiä --
IRJA (ylevästi). Sinä olit Tonnin vaimo ja minä olen Tuukan.
ELKKA. Ha, ha, ha! Tänne raastettu naikkonen poikani ratoksi.
(Pistelevästi). Mutta siitä ilosta tulee vielä nolo loppu, kunhan ensin
pyrstösulkasi pudota repsahtavat.
TUUKKA (tulee sisään).
ORVO. No, äiti! Mikset jatka samaa vauhtia?
ELKKA (huomaa Orvon). Minä sanoin jo sanottavani.
ORVO. Saisihan tuota Tuukkakin katsella, kuinka sinä opetat miniätäsi.
ELKKA. Hänen ei tarvitse nähdä kaikkea kurjuutta. On sitä jo siinäkin,
että minä sen huomaan. (Menee jälleen vanhaan pirttiin).
TUUKKA. Mitä tuo taas oli? Miksi itket, Irja?
IRJA (puoleksi uhoitellen). Minun on vaikea oppia kaikkia anopin
temppuja.
TUUKKA. Äiti on vanha -- sinun täytyy.
IRJA (kuin ennen). Saahan tuota koettaa.
ORVO (suuttuen). En minä vaan jättäisi vaimoani äidin kiusattavaksi.
(Menee luhtiin).
TUUKKA. Minua alkaa suututtaa tämä rettelö. Orvon täytyy muuttaa
pois --
IRJA. Orvon? Eihän toki? Silloin minun tulee niin -- minä tarkoitin
-- silloin sinun tulee niin ikävä.
TUUKKA. Ehkäpä kyllä. Mutta olethan sinä luonani.
IRJA (sydämellisesti). Ja lupaatko sinä rakastaa minua?
TUUKKA. Kultalintuseni! -- Mene nyt auttamaan äitiä!
IRJA (hyväillen häntä). Tule sinä kanssani!
TUUKKA (nauraen). Miksi?
IRJA. Näetkös -- minä -- pelkään niin kovin.
TUUKKA. Pelkäät?
IRJA. Niin, sinun -- sinun suurta härkääsi.
TUUKKA (syleillen häntä). Lapsi raukka! Pysyttele sinä vain äidin
turvissa!
IRJA. Suutele minua!
TUUKKA (ihastuen). Rakas pikku peipposeni!
IRJA (syleilee häntä). Ja rakastatko sinä minua alati?
TUUKKA (hyväilee ja suutelee häntä).
IRJA. Nyt en pelkää enää mitään. (Menee reippaasti veräjästä.).
TUUKKA (yksin). Mitä tuo taas oli olevinaan? Naiset ovat kuin kissan
poikaset. Karvat nousevat pystyyn, ellei heitä alati silittele ja
mairittele. -- Niin, niin, Irja on hieman lapsekas ja äiti -- --.
(Rähinää taustalla). Mitä nyt on tekeillä?
(Joukko hämäläisiä tulee rähisten, kuljettaen kahta karjalaista).
ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Tuukka! Näetkös -- kaksi vesimyyrää!
TOINEN HÄMÄLÄINEN. He räpäköivät tuolla lahdessa.
KOLMAS HÄMÄLÄINEN. Ja kiskoivat ruuhensa Tuukkalan telakoille.
TOINEN HÄMÄLÄINEN. Mitä teemme heille?
ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Myyrillekö?
TOINEN HÄMÄLÄINEN. Hakataan heiltä hännät poikki.
KOLMAS HÄMÄLÄINEN. Ja heitetään ruhot tunkiolle.
TOINEN HÄMÄLÄINEN. Niin saamme nähdä, kuinka he tonkia mylläävät.
TUUKKA (jyrkästi). Antakaa heidän olla! Mitä tahdotte?
ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Niin, ota heistä selko. Vaieta jurrottavat,
senkin Karjalan vesimyyrät.
TOINEN HÄMÄLÄINEN. Varokaa! Jahka ensin nipistän heitä hännästä, niin
ehkä nuo vielä vikisevätkin.
TUUKKA (ankarasti). Antakaa heidän olla, sanon minä! Väistykää syrjään!
(Karjalaisille). Millä asialla kuljette?
ENSIMMÄINEN KARJALAINEN (vakaasti ja ivallisesti). Ratoksemme vain.
Onpahan lystiä kuunnella Pähkän puolen metsäsikain röhkinää.
HÄMÄLÄISET. Nutista hänet hengiltä!
TUUKKA (hämäläisille). Hiljaa! (Karjalaisille). Tuotteko minulle
sanomia Louhijärveltä?
KARJALAINEN (ylpeästi). Oletko sinä Tuukka, tuo hämäläinen
immen-ryöstäjä?
ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Tapa hänet, Tuukka!
TUUKKA (verkalleen, osoittaen Irjaa, joka on tullut sisään keskustelun
aikana). Minä tempasin tytön mukaani kuin haukka, iskiessään
varpusparveen.
KARJALAINEN. Ja pirstasit venheemme, kun pelkäsit Usun kostoa.
TUUKKA. Tahdoin vain viettää rauhassa hääni. Siinä kaikki. Tulkoon Usu
tänne ja valitkoon itselleen uuden venheen!
KARJALAINEN. Lauson Usu käskee sanoa sinulle, että hän on aprikoinut
asiata aina tähän saakka. Mutta nyt hän nousee sotajalalle, polttaa
talosi ja uhraa Hiidelle heimosi. Ja sinut itsesi hän merkitsee
orjakseen!
(Melua).
TUUKKA (hämäläisille). Hiljaa! (Karjalaisille). Minä olen valmis
vastarintaan. Jatka!
KARJALAINEN. Mutta Louhijärven käräjissä arveltiin, että rauha on
sentään sotaa somempi. Ja jos sinä maksat sakkoa sata lammasta ja
lähetät Usulle kaksi kertaa saman määrän sekä omin käsin peset
puhtaiksi Usun pieksut, niin lautakunta asettuu välittäjäksenne. Ellet
sitä tee, niin koko Pähkän heimo juurineen hävitetään ja pirttinne
poroksi poltetaan.
TUUKKA (kumeasti). Hyvä. Onko sinulla muuta sanottavaa?
KARJALAINEN. Ei! (Irjalle). Mutta sinusta, Irja, on kerrottu, että
olisit vaihtanut karjalaisen pukusi hämäläisiin riepuihin. Ja siksi
Karjalan tytöt uhkaavat tallata sinut lokaan ja Karjalan pojat aikovat
sitoa sinut kiinni Usun käsikiven kahvaan. Mutta kuitenkin lähettää
Ennu sinulle terveisensä ja sanoo, että Lyylikki itkee sinua.
TUUKKA (tuskin voi hillitä vihaansa). Entä ovatko jo viestisi
loppuneet?
KARJALAINEN. Ovat.
TUUKKA (hammasta purren). Irja, tuo tänne karjalaispukusi!
IRJA (epäröi.).
TUUKKA (kiivaasti). Tuo!
IRJA (menee, tuo hetken perästä hameen.).
TUUKKA (tempaisee hameen Irjalta ja heittää sen karjalaisen jalkoihin).
Kas tuossa! Siinä on Tuukan vastaus Usun orjalle!
IRJA. Tuukka! Anna se takaisin! Se on minulle niin rakas. (Äänettömyys.
Orvolle). Orvo, rukoile sinäkin puolestani. Se on minun tyttöpukuni.
ORVO. Tuukka, anna hame Irjalle!
TUUKKA. En.