HANKA. Luista tiehesi!
IRJA (juoksee itkien ovelle). Minä huudan Ennun avukseni! Hän kyllä
riistää kullat sinulta.
HANKA (peloissaan). Ei, ei! Älä huuda Ennua!
IRJA (paiskaa äkisti oven auki). Ennu! Ennu hoi! (Ennu tulee). Ennu,
rakas Ennu, ota pois vitjat isältä! Ne ovat minun. Ei, ei! Ne eivät ole
minun. Minä olen saanut ne.
HANKA (pistää käädyt kaulaansa. Ottaa halon käteensä). Jos vaan tulet,
niin paiskaan sinua halolla päähän.
ENNU. Ken on antanut sinulle vitjat?
IRJA. Ne antoi --. Sitä en tohdi sanoa.
ENNU. Joku poika?
IRJA. Niin. Hyvä Ennu, anna ne minulle!
ENNU. Isä, anna tänne vitjat!
HANKA (huutaa). En ikinäni! Hoi, auttakaa! auttakaa!
ENNU (ottaa vitjat häneltä). Huuda mitä huudat! Vitjat tänne!
(Tarkastelee vitjoja). Katsos kummaa! Onko Usu antanut nämä sinulle?
IRJA (pyytäen vitjoja). Eikä. Anna ne minulle!
ENNU (miettien). Kenellä täällä olisi tällaisia kaluja?
IRJA. Älä kysele, Ennu! Jos olet vaiti, niin Lyylikki saa ne lainata
täksi illaksi.
ENNU (paiskaa vitjat ylenkatseellisesti lattiaan). Tää ei ole Karjalan
kultaa! Mitä lie pähkäläisten romua!
IRJA (sieppaa vitjat lattialta, ennenkuin Hanka ehtii niihin käsiksi).
ENNU (jalkaa polkien). Anna vitjain olla! Ei yksikään Karjalan tyttö
huoli hämäläisten kullasta. Anna lelut isälle.
HANKA (kiihkeästi). Niin, niin, anna ne minulle!
IRJA (paljastaa puukkonsa). Niitä ei ota kukaan minulta. Laske ulos,
Ennu!
HANKA. Älä laske häntä.
IRJA (hurjasti). Lasketko taikka isken puukolla!
ENNU (hämmästyen). Mikä sinua riivaa?
IRJA. Vitjat ovat minun!
ENNU (ottaa hänestä kiinni). Metsäsiat eivät ikinä rehentele Karjalan
tyttöjen sulhasina.