Sydänkesä. Hankasen pirtti. Kaikki ränstynyttä, rutivanhaa ja huonoa.
Hanka, köyryselkä, laiha, ontuva ukko, istuu puupölkyllä vuoteen
vieressä, heiluskellen edes takaisin.
HANKA (puhuen itsekseen) Usulla on kolme kultasormusta: kaksi pientä ja
yksi suuri, näin suuri, ja ne kaksi pientä. Kullat näin omin silmin,
kun hän sai ne. Viisi lammasta! Neljä olisin jo maksanut. Ei, ei! Kyllä
minun täytyy sittenkin saada nuo välkkyvät kullat! Minä koetan saada ne
neljästä lampaasta. Ah! Jospa vain tietäisin, mihin hän on ne kätkenyt.
Jospa voisin varastaa ne! (Hypähtää ja katsoo peloissaan oveen päin).
Mitä jos joku löytäisi minun kultani! (Muuttaa levotonna pölkyn
lähemmäksi vuodetta. Huutaa). Ken siellä?
VAINA (tulee pilkallisesti). Joko taas pelkäsitte?
HANKA. Vai niin! Sinäkö siellä vain olitkin. Sinä et saa noin
vaivihkaa hiipiä sisään.
VAINA. Joko taasen tähystit, ovatko hiiret jyrsineet kultiasi?
HANKA. Suus kiinni! -- Ajoitko jo karjan ha'asta?
VAINA (nureissaan). En. Nälkäänhän se nääntyy kuivalla kankaalla.
HANKA. Kyllä elukat aina ruokansa etsivät. Syökööt lehtiä ja varpuja!
Ja saavat ne kupunsa täyteen sammalistakin.
VAINA. Karja kuolla kutjahtaa talvella, jos ei se kesästä kostu.
HANKA. Luuletko, että minä syötän kuiviin itseni? Tästä koituu kaunis
syksy. Haka on vielä kertaalleen niitettävä.
VAINA. Ja mitä teette tuolla heinän paljoudella? Ennestäänkin on monen
vuoden rehut syömättä.
HANKA (heiluskellen edestakaisin). Eteenpäin elävän mieli, ja kukapa
tietää tulevat tuiskut. Minä voin köyhtyä, joutua keppikerjäläiseksi
-- vielä köyhemmäksi kuin olen.
VAINA (ivallisesti). Niin, ole vaan varoillasi, ettei Hiisi kaappaa
omaansa takaisin. Kyllä kaikki tietävät, että sinä kuolet köyhääkin
köyhempänä. Sinun ruumiistasi tulee viheliäisin raato koko Louhijärven
perukalla.
HANKA. Kitas kiinni, kuotus! Sinä kuolet ennen minua.
VAINA. Mitä vielä! Kyllä minä saan syljeskellä sinun haaskallesi.
HANKA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Pitävätkö ihmiset minua köyhänä?
VAINA. Eikö mitä! He vain uhkaavat tulla tänne sian tappajaisille.
Hankasen vanha karju, näet, tonkii iän kaiken kultakasojaan, eikä aio
koskaan manalle mennä.
HANKA. Vaiti sinä, Lapin imisä! Ne, sen vietävät, valehtelevat. Minulla
ei ole mitään, ja jos olisikin jotain, niin sen kyllä sinä ja lapset
hotkitte suuhunne.
VAINA. Me emme sinua kuiviin syö. Mutta sen tekevät ne Lapin pennut,
jotka ryöstit pois heimostaan ja myit pitkin maailmaa. Niitten nälkää
ei mikään sammuta, ja ne jäytävät sinua luihin saakka.
HANKA. Kitas kiinni, Lapin narttu! Liikuttaako se sinua, naarassusi!
VAINA. Pentuni ulvovat minua ja minä heitä, kunnes sinä nielet omat
kultasi ja tuskissasi kiemuroit Louhijärven pohjaan.
HANKA. Sinut minä sinne syöksen!
VAINA. Niin, tulenhan sinne minäkin katsomaan, kuinka ravut kaivavat
silmät päästäsi. Sitten riistän kullat suolistasi ja viskelen ne pitkin
rantoja, jotta korpit saavat leluja poikasilleen..
HANKA. Itse minä revin silmät päästäsi, jos et jo lakkaa rääkymästä,
tuonen kaarne! Lapset ovat kai vesillä vielä?
VAINA. Vasta näkyivät kiskovan ruuhta maalle.
HANKA. Joko jo? Pitihän heidän vaania verkkoja, etteivät saukot saa
kaloja syödä.
VAINA. Onhan täällä kasoittain kalaa aina niiltä ajoilta, jolloin minut
tähän kotapahaan raahattiin. Vai aiotko pitää koko kyläkunnan hiiret
kapakalassa?
HANKA. Lemmon hiiret! Ja miksi et pure niitä kuoliaaksi, ilveskissa?
Vai pitäisi minun sen vuoksi antaa kalojen takertua naapurini
pyydyksiin?
VAINA. Kyllä niitä sittenkin mennä puikkelehtii sinun verkkojesi
lävitse. Usu saa viljalta kalaa.
HANKA. Saako hän enemmän kuin me?
VAINA. Saapa saatenki. Hän pieksää orjia, jos ei ruuhi ole lastissa. Ja
sitä varten orjat varastavat.
HAINKA. Luuletko heidän varastavan minun verkoistani?
VAINA. Nehän ovat lähinnä.
HANKA. Ennu ja Irja saavat vahtia verkkoja.
VAINA (virittää tulta takkaan). Pieksisit sinäkin heitä, niin ehkä
vartioisivat valppaammin.
HANKA. Voi minua poloista! Koko kylä minua varastaa ja nylkee -- ja
lisäksi vielä sinä ja lapset! Kai ne laiskurit taaskin mankuvat ruokaa!
VAINA. Sinä et kai soisi ruokaa muille kuin itsellesi?
HANKA. Tänään en syö muruakaan. Täytyyhän edes itse säästää, kun kaikki
muut ahmivat ja tuhlaavat.
VAINA. Niin, säästäkää, säästäkää! Kuoltuanne Ennu laahaa ruumiinne
kuoppaan ja kullastanne hän sulattaa rintasoljen Lyylille.
HANKA. Minä kaivan hautani itse ja paneudun valmiiksi siihen. Ennun ei
tarvitse muuta kuin heittää mullat ruumiilleni.
VAINA. Niin teki Hatukkakin. Mutta ensin ruumista käänneltiin ja pään
altapa keksittiinkin kaksi kourallista kultaa. Ja niin kullat maalle
heitettiin ja ruumis multaan peitettiin.
HANKA. Akkain loruja! Kuka nyt kultia hautaansa kuljettaisi?
VAINA. Vannomatta paras! Kun katsoo, niin tietää.
(Äänettömyys)
HANKA. Luuletko minun kuolevan piankin?
VAINA. Luulen. Sinä et elä talven yli.
HANKA. Suus kiinni, Lapin haaska! Minä myyn sinut, pohjan peikko!
VAINA (ylväällä vihalla). Kyllä myisit, jos voisit. Mutta sen verran
ihmiset sentään pitävät Hankasen saidasta, ettei kukaan minua häneltä
osta. Täytyyhän jonkun kiduttaa sinua vanhoillasi ja muistuttaa
mieleesi niitä aikoja, jolloin sinä vielä olit nuori ja väkevä,
voimakas ja mahtava. Sinä väijyit kuin ilvessusi heimoani, ryöstit
lapsiamme, myit orjiksi Sameksen tyttäriä ja keräsit kultaa kansani
kyyneleistä. Minä voisin varastaa aarteesi, jos tahtoisin. Vaan sitäpä
en tahdo. Saanhan minä kuoltuasikin siepata siitä osani. Nyt on riemuni
katsella, kuinka kulta polttaa sormiasi. Niin, niin. Kun hiisi hyväilee,
niin hän jättää vihlovat haavat jälkeensä. Hän kärventää luitasi yötä
ja päivää, ja minä lietson tulta, ett'ei se hetkeksikään sammu. Niin
Hanka, sinä et saa rauhaa lapsiltani, ennenkuin makaat kuopassasi
kylmänä ja ilkialastonna.
HANKA. Sinä olet Hiiden henki!
VAINA. Niin olenkin -- Lapin noitain nostattama.
HANKA. Lemmon siittämä sikiö!
VAINA. Niin, hornan peikkoinen para! Päivä päivältä, heitto heitolta
minä kaivan kuoppaa kuollaksesi. Ja siihen sinä vihdoinkin vaivut yhtä
köyhänä kuin laukesit äitisi kohdusta. Tähteet kyllä lapsesi korjaavat,
elleivät varasta sinua puti puhtaaksi jo sitä ennen. Tahi kenties
kaikki leimahtaa tuhkakasaksi. (Ottaa kekäleen takasta ja heiluttaa
sitä ilmassa)
HANKA. Senkin hurjimus! Anna tänne kekäle! Poltat vielä koko pirtin!
VAINA (nauraa ja katselee pölkyn kohdalla olevaa rakoa).
HANKA (huutaa). Mitä siinä katselet?
VAINA. Katselen vaan tuota kulunutta rakoa.
HANKA (siirtää pölkyn raon päälle). Pois, hornan henki!
VAINA. Niin, minä menen ja huudan salaisuutesi maailman tiedoksi.
HANKA. Minä tapan sinut!
VAINA. Mutta minäpä makaan kuin kissa yöni. Kaksi kertaa olet jo
hiipinyt päälleni. Vaan minulla on terävät kynnet, ja ne pystyvät
sinunkin nahkaasi. Sen sinä kyllä muistat. Muutatko kätkösi toiseen
paikkaan? -- Ha, ha, ha! Turha vaiva! Anna sen vain olla! En minä
siihen koske. En vielä.
HANKA. Ole vaiti, kielikello, -- suulas harakka!
VAINA (ivaten). Niin, pelkää, pelkää! Minuun ei ole koskaan
luottamista. Siirtele sinä vain kultiasi nurkasta nurkkaan, vapise ja
pelkää! Älä nauti yön lepoa, äläkä päivän rauhaa! Älä ummista uneen
silmääsi, vaan vaani ja vilkuile! Kas noin, noin! Ha, ha, ha! Nyt
kultasi polttaa sinua, ja se tekee sinulle hyvää!
Kenties olenkin jo taas kerrakseen kiusannut sinua. Kuule, kuinka
hiiret nakertavat karsinan alla. Ha, ha, ha! (Menee).
HANKA. Voi, voi, voi! (Salpaa oven, kohottaa lattiahirttä ja tirkistää
sen alle). Ääh, hiiret! (Paneutuu polvilleen). Onkohan siellä hiiren
reikiä? (Ottaa lattian alta nahkarihman kultarenkaineen). Tästä maksoin
kaksi nahkaa, -- olisi siitä kannattanut neljäkin antaa. Tämän sain
vielä helpommalla. Tapoin vain häkään kolme lammassaksaa, jotka
yöpyivät meillä. -- Hi, hi, hi! (Nauraa).
Tämän varastin lemmenlähteestä. Kaikki muut olen saanut Lapin
pennuista. Tuon tuossa Vainan poikanulikasta. Ja tuon kaivoin Hatukan
muorin haudasta. Luulevat kai, että minäkin kätken kultani yhtä
huonosti. Enpäs! -- Ja minä en kuole hevillä. Elän vielä kauan, hyvin,
hyvin kauan! Enkä kuole koskaan!
(Harakka tirkistelee räppänästä ja nauraa räkättää.
Hanka heittää sitä luudalla).
Mene tiehesi, virnakka! Sinä väijyt kultiani.
(Kuuntelee).
Joku tulee! Jos he näkevät kultani, niin ehkä vielä tappavat minut.
(Pistää kullat mekkonsa alle). Ei! Jos he riisuvat vaatteeni, niin ne,
pahuukset, löytävät aarteeni. (Pistää nauhan takaisin lattian alle).
Ääh, hiiret! (Ovelle kolkutetaan). Vartokaa, vartokaa! No, vartokaahan!
Ken siellä?
ENNU (ulkona, kiukkuisesti). Avaa ovi!
HANKA. Ennuko siellä onkin? Ja minä jo pelkäsin, että akka ärmätti
kuljettaisi koko kylän kimppuuni. Ensi yönä minä sen vietävän kuristan!
ENNU (kuin ennen). Ovi auki!
HANKA. Liekö hän yksin! -- Hän on vihoissaan. (Avaa oven).
ENNU (tulee sisään). Mitä nyt taas? Olenhan kieltänyt sulkemasta ovea.
HANKA. Oletko yksin? Ei mitään, poikani! Ei mitään. Kun käy vanhaksi ja
saamattomaksi, niin tahtoopa vähän peloittaa. Mutta sinun pitää
puolustaa minua, jos joku --
ENNU. Minä en välitä mistään. Vielä tänään lähden tieheni koko talosta.
HANKA. Tuota olet hokenut koko kesän. Saitko kaloja?
ENNU. Sain kuusi suurta haukea.
HANKA. Ne ovat kuivattavat.
ENNU. Ne annoin jo Lyytikkälään.
HANKA (katsoa tuijottaa häneen). Kuusi suurta haukea!
ENNU. Niin.
HANKA. Ja mistä hyvästä? Eihän sieltä ole meille mitään annettu.
ENNU. Sitä en tiedä. Minä rupean Lyytikkälän kotivävyksi, ja tänä
iltana saa koko kyläkunta juoda tupaantuliaisia.
HANKA. Älä lörpöttele. Sinä et mene mihinkään.
ENNU. Menen kuin menenkin. Tässä luolassa en enää viitsi venyä. --
Miksi et rakenna uutta pirttiä? Eihän mokomassa enää lempokaan tule
toimeen.
HANKA. Kestää se vielä minun ikäni.
ENNU. Ehkä, -- mutta ensi talvena se kaikessa tapauksessa kaatua
kellahtaa.
HANKA. Mikä sen kaataisi, kun pönkität hirsillä.
ENNU. Pahuus häntä pönkitköön! Ja kurjasti tätä taloa muutenkin
asutaan. Miksi en saa uutta purtta enkä uusia verkkoja?
HANKA. Laita pois! Laita pois!
ENNU. Enkä laita! Mitä minä siitä hyötyisin? Vaimoa en kuitenkaan saata
tällaiseen ketunluolaan kuljettaa.
HANKA (empien). Raada sitten ja rakenna oman mielesi mukaan.
ENNU. Kyllä raadan ja rakennan, jos saan talon omakseni.
HANKA (kiihkeästi). Et vielä, Ennu! Et vielä!
ENNU. Jää sitten tänne yksinäsi maatumaan ja mätänemään. Minä muutan
Lyytikkälään.
HANKA. Etkö voi askarrella täällä päivisin ja käydä siellä öitsimässä,
niinkuin tähänkin asti.
ENNU. En. Minä tahdon Lyylikin luokseni.
HANKA. Mene sitten! Sillä tänne et saa naistasi laahata. En minä jaksa
koko kylää elättää.
ENNU. Enkä minä viitsi enää elättää sinua.
(Äänettömyys)
HANKA. Niin, parasta ettäs menet. Saanhan minä aina orjan sijaasi. Ja
orja tulee huokeammaksikin. Vielähän Usulla on tuo silmäpuoli
lappalainen, jolta hän löi keväällä säären poikki. Ehpäkä saankin
hänet?
ENNU (ivallisesti). Ukko täyttää jo yhdeksänkymmentä.
HANKA. Ehkäpä saankin hänet ilmaiseksi! Kysäisepäs Usulta.
ENNU (naurahtaa). No, saanhan tuota kysäistä illalla. (Keräilee
tavaroitaan).
HANKA. Koska aiot muuttaa?
ENNU. Heti paikalla.
HANKA. Tulet kai sentään Lyylin kanssa tänne työhön?
ENNU. Vielä mitä. Etkö luule Lyytikkälässä työtä riittävän?
HANKA. Oi voi, tule nyt sentään! -- Ja muistakin vaan lähettää kaikki
kalat minulle!
ENNU. En niin evääkään.
HANKA. Verkkoja et ainakaan saa viedä.
ENNU. Uusi verkko on minun. (Ottaa seinältä tuohikontin ja panee siihen
kaikellaisia pikku kapineita).
HANKA (tuskissaan). Älä vaan ota talon tavaroita. Kaikki on minun.
ENNU (suutuksissaan). Minä otan, mitä itse tahdon.
IRJA (tulee).
HANKA. Ennu lähtee pois.
IRJA. Niin tekee.
HANKA. Voi minua poloista! Kyllä minä nyt kuolen nälkään.
ENNU. Sitä pelkään minäkin.
IRJA (surullisesti). Olkaa huoletta. Kyllä me teemme työtä, Vaina ja
minä.
HANKA (rauhoittuen). Niin, eikö totta? Teettehän te. Menköön Ennu
menojaan. Enhän minä voi elättää koko kylän tyttöjä.
ENNU (ilkeästi). Tee kerrassaan puhdasta talossasi ja myy tyttö
maailmalle, niin pääset hänestäkin. Paremmissa vaatteissa pitäisi
tuollaisen tytön käydä.
HANKA (huolissaan, Irjalle). Ethän vain tahtonekaan uusia vaatteita?
IRJA. En, en riepuakaan.
ENNU (ivaten). Hän on naima-iässä, keikkuu yhtenään karkeloissa ja
tulee kalliiksi elättää.
HANKA (tarkastelee Irjaa). Se on totta. Sinä olet jo täysikasvuinen,
lapsi. -- Ja niin kaunis sitten. -- Hm -- hm. -- Ehkäpä saisin sinusta
jotain.
ENNU. Kenties Usun kullat!
HANKA (kiihkeästi). Niin, Usun kiiltävät kullat!
IRJA. Antakaa minun olla. Minä en mene Usulle. Hän on niin häijy.
HANKA (itsekseen). Usu on rikas. Hän voi maksaa suuret lunnaat --
vaikkapa kolmet Kymin kullat.
IRJA (huolissaan). Älä myy minua, isä. Varro vielä vähän aikaa.
ENNU. Usun mieli palaa sinuun. Hullu olet, jos vielä viitsit täällä
orjana raataa. Mene sinä vain Usulle.
HANKA (kehoittaen). Niin, Usu tahtoo sinua, eikä malta enää odottaa.
Kolme kultarengasta! (Ennu aikoo mennä). Älä mene, Ennu. Tahdonpa
nähdä, mitä olet konttiisi haalinut.
ENNU. Huoli sinä siitä. Karjasta otan mukaani vielä kymmenen lammasta.
Kai sinä, Irja, tulet illalla meille. -- Hyvästi! (Menee).
HANKA. Seis, Ennu! Vaatteet ovat minun, soljet minun! Kuuletko,
hopeasoljet ovat minun! -- Ja konttikin -- -- (Menee).
IRJA. Hän lupasi tulla, kun käki taukoo kukkumasta. Nyt on käki jo
haukkana eikä kuku enää. Tulleeko hän --?
Isä kehuu kultaa niin kalliiksi. Kai hän tulee ottamaan edes vitjansa
takaisin? (Ottaa esiin vitjat. Katselee niitä).
Minun kauniit ketjuni! Ovathan ne minun, sillä hän antoi ne minulle.
Kyllä hän voisi ottaa minut -- jo kullankin vuoksi.
Tulisikohan Tuukka lunastamaan minua, jos minut myytäisiin Usulle.
Eihän se olisi minun syyni. Ei! Minä juoksen pitkin järven rantaa, jos
Usu tulee tänne. Juoksen kauas metsien lävitse ja pakenen Pähkälään
saakka.
Ennu parjaa pähkäläisiä häijyiksi. Mutta eihän hän näyttänyt häijyltä.
Minä palvelen häntä, teen työtä, väännän hänen käsikiveään, kunnes
uuvun väsymyksestä. Ja jos he sittenkin pieksävät minua, niin syöksyn
järveen. Enhän minä muuta ansaitsekaan. (Kiivaasti). Miksen minä saa
tehdä samoin kuin Ennu, ja mennä mihin itse tahdon? Osaanhan minä
vääntää värttinätä ja kutoa kankaita. Ja siihen ei Ennu pystykään. Minä
ammun riistaa ja kudon verkkoa kuin mies. (Ottaa esille puukon). Minä
voisin iskeä puukon vihamieheni sydämeen. Ja kuitenkin veljeni nauraa
ja kiusoittelee minua siitä, että synnyin tytöksi.
Oh, minä tahtoisin ravistaa maailman perustuksia! (Ottaa pölkyn
käsiinsä ja heittää sen lattialle). Enkö ole vahva ja voimakas? Miksi
minun siis täytyy totella? Siksikö, että olen nainen? Paiskaahan
naarassusikin koiraksen allensa ja Parkasniemen muori panee koko kylän
pakosalle, kun hän äkämystyy oikein pahalle päälle. -- Minua ei myydä,
ei sinä ilmoisna ikänä! (Nolostuen). Mutta kun sitte Ennu ja tytöt ja
kaikki ihmiset nauravat minulle, niin silloin taas tunnen itseni niin
mitättömäksi.
Voi, jos tuo Hämeen poika sentään tulisi! Hän on niin roteva ja
voimakas. Häntä he eivät uskaltaisi pilkata. Hän kantaisi minua
käsivarrellaan ja minä hyväilisin häntä. Hän saisi pieksääkin minua ja
minä vain hymyilisin hänelle.
Se olisi ihmeellistä. Mutta jos Usu tuppautuu minua hyväilemään, niin
minä riistän silmät hänen päästään. Sen teen. (Ihmetellen vitjojansa).
Kaunis minä olen, kun vitjat ovat kaulassani. Ihanalta näyttää muotoni
lähteessä. Ja kaunis muoto hurmaa miesten mielet. Ah!
HANKA (tulee sisään, huutaa ovessa). Ennu! Älä vaan ota pässiä!
(Kääntyy ja huomaa Irjan vitjat). Mitä se oli --? Mitä, mitä? -- Ei,
ei! Näytä heti! (Riistää vitjat häneltä). Voi, kultaa! Ja kuinka
raskasta! Minä olenkin koko kesän vainunnut sinun piilottelevan
jotakin. Ei! Tää on minun. Sinulla ei ole mitään. Kaikki on minun! Voi,
kultaa! Puhdasta kultaa!
IRJA (huutaa). Anna pois vitjat! Ne eivät ole minun!
HANKA. Älä huuda! Ei kukaan hellitä kultaa minun kynsistäni. Onko
sinulla enemmänkin? (Tunnustelee häntä).