TUUKKA. Ja minä arvelen, että äiti jo vartoo meitä.
ORVO (vakaasti). Niin, äiti ärmätti! Kuule! Jos otat tytön luoksesi,
niin pidä silmäsi auki, ettei muori tee hänen elämäänsä kovin
katkeraksi.
TUUKKA. Ei äiti ole ilkeä. Tosin hän torailee totuttuun tapaansa, mutta
hyvää hän kuitenkin tarkoittaa.
ORVO. En minä vaan tahtoisi ruveta Tuukkalan miniäksi.
TUUKKA. Ole huoletta! Kyllä minä aina vaimoni varjelen.
ORVO. Äiti puuhailee sinulle Immua sieltä kotiperukalta.
TUUKKA (varmasti). Mutta minä tahdon tämän ja sillä hyvä. Pähkäjärven
tytöt venyvät pankolla ja torkkuvat päivät päästään.
ORVO. Niin, kyllähän Karjalan kassapäät tanssivat paremmin kuin meidän
puolen tylleröt.
TUUKKA (naurettavalla hilpeydellä). Niin, kelpaa vaan katsella, kun
Karjalan tyttö tanssissa pyörii -- (Matkii oravaa) -- kuin orava
oksalla. Häntä heilahtaa kuin västäräkin pyrstö ja silmät palavat kuin
nokkelan hiiren.
ORVO (nauraa). Kovinpa olet rakastunut, poika parka! Ja miksi et itse
tanssinut eilen!
TUUKKA. Mitä minusta tanssijaksi! Mutta reippaita ihmisiä on hauska
katsella. Ja kun se tyttö tulee Tuukkalaan, niin hän saa keikkua kaiket
päivät.
ORVO (pilkallisesti). Sinunko kanssasi?
TUUKKA. Ei, vaan sinun. Sinun koipesi ovat ketterämmät.
ORVO. Ja mitä sinä silloin teet?
TUUKKA. Makaan kiukaalla ja katselen teitä.
ORVO (totisemmin). Sitten on parasta, että annat tytön heti minulle.
TUUKKA (varmuudella). En! Minäpä hänet ensin näinkin. (Pilkaten). Ota
sinä Immu, niin äiti pitää suunsa kiinni.
ORVO (närkästyen). Oletpa sinä viisas olevinasi. Lempo tiesi, kumpi
hänet ensin näki!
TUUKKA (ottaa Irjan vesurin puun oksalta). Mitä, jos ottaisin tämän
mukaani?
ORVO (ärtyisesti). Ota tuo piimäleili! Tyttö on kai siitä juoda
särpinyt.
TUUKKA (ottaa esiin kultavitjat ja ripustaa ne vesurin sijalle). Ota
sinä se. Minä pistän nämä kultavitjat sijaan.
ORVO (jälleen iloisesti). Kas niin! Nythän on päästy jo hyvään alkuun.
Niin, pidä sinä vaan tyttö omanasi! Mutta voithan vielä vartoa
ketjuinesi, kunnes hän itse tulee.
TUUKKA. Enkä. Silloin minulla ei ole mitään sanottavaa.
ORVO. Kyllä minä rupean puhemieheksi.
TUUKKA. Sitä en tahdo. Sinä loruat liikoja.
ORVO. Parempi sekin kuin seista jurrottaa tuppisuuna. Kas kas! Nyt he
jo laskevat rantaan!
TUUKKA. Tule pois! (Aikoo mennä).
ORVO (pidättää häntä). En, sinä et saa lähteä.
TUUKKA. Mutta jos tyttö tulee tänne?
ORVO. Sitä parempi.
TUUKKA (päivitellen). Mitä sitten sanon hänelle? Tule pois! (Aikoo
mennä).
ORVO. Nyt sinun täytyy kosia.
TUUKKA. En, en! Minä en osaa.
ORVO. Seiso nyt vaan siinä. Minä luistan tieheni.
TUUKKA. Tää on vallan kamalata.
ORVO. Ole nyt vaiti, äläkä peloita tyttöä!
TUUKKA. Minä lähden tieheni ja heitän koko kosinnan.
ORVO. Silloin minä kosin omasta puolestani. (Menee).
TUUKKA (peljästyen). Seis! Sitä et saa tehdä! Tule takaisin, Orvo!
(Katsoo sivulle). Tuossa on tyttö! Ja niin kaunis, että silmiä
häikäisee. (Kääntyy Orvon puoleen, kuiskaa). Orvo, sinä sen vietävä! --
Ei, häneen ei ole luottamista. Pysyköön hän vaan poissa! -- Tuo näätä
kultarinta on jo ansassa. Mutta kuinka saan hänet kuristumatta kotiin?
IRJA (tulee).
TUUKKA (rykäisee).
IRJA (säikähtyen). Ken se?
TUUKKA. Älä pelkää, kultakyyhky! Minä täällä vaan olen.
IRJA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Vai niin. -- Sinä olit tanssissa
eilen.
TUUKKA. Olin.
IRJA. Mutta sinä et tanssinut.
TUUKKA. En. Veljeni tanssi.
(Äänettömyys)
IRJA. Te olette Hämeen poikia!
TUUKKA. Niin olemme -- tuolta Pähkäselän puolelta.
IRJA. Ja nyt kai olette kotimatkalla?
TUUKKA. Niin. Venhe jäi tuonne niemen kärkeen.
(Äänettömyys).
IRJA. Onko teillä hupaista kotonanne!
TUUKKA. Eipä juuri.
IRJA. Ja senkö vuoksi pistäysitte eilen tänne?
TUUKKA. Niin kai.
IRJA. Eikö sitten sillä kulmalla tanssita?
TUUKKA. Tanssitaan mitä tanssitaan. Sen puolen tytöt ovat niin rumia.
IRJA. Olemmeko me muka kauniimpia?
TUUKKA. Tottahan toki.
IRJA (nauraen). Olenko minäkin kaunis?
TUUKKA. Sinä olet kaikista kaunein.
IRJA (Äänettömyys). Vai niin.
TUUKKA. Saanko viedä tämän vesurin muassani?
IRJA (veitikkamaisesti). Eikö teillä ole Pähkälässä vesuria?
TUUKKA. On -- mutta sinä saat sijaan nämä kultavitjat.
(Äänettömyys).
IRJA. Onko teillä niin viljalti kultia siellä päin?
TUUKKA. Eikä, me vain lahjoitamme kultavitjat sille, jota
suosittelemme. Sellainen on meikäläisten tapa.
IRJA. Ja suositteletko sinä minua?
TUUKKA. Vielä häntä kysyy!
(Äänettömyys)
IRJA. Ettekö te hämäläiset ostakaan tyttöjänne?
TUUKKA. Emme enää. Me vain annamme lunnaiksi lampaan ja saamme toisen
sijaan.
IRJA (pilkallisesti). Täällä meitä myydään.
TUUKKA (ylenkatseellisesti). Minä tiedän sen.
IRJA. Se on kurja tapa.
TUUKKA. Niin on.
(Äänettömyys)
IRJA. Mutta jos Hämeen tytöt eivät huolisi teistä?
TUUKKA. Oh -- he eivät ajattele niin pitkälle.
IRJA. He ovat siis typeriä?
TUUKKA. Siksipä tulinkin sinun luoksesi.
(Äänettömyys)
IRJA (leikkii ketjuilla). Veljesi tanssitti minua eilen.
TUUKKA. Niin teki. Hänkin on mieltynyt sinuun.
IRJA. Miksi ei hän antanut minulle näitä vitjoja?
TUUKKA. Vitjat ovat minun. Ja minähän sinut ensin näin.
IRJA. Nämä ovat varmaan noidutut?
TUUKKA. Niin ovat!
IRJA. Sitten en uskalla niitä ottaa.
TUUKKA. Ota vaan! Minä annoin pukin noitumispalkasta.
IRJA. Mutta noiduttu kultahan lumoaa. Ja nyt varmaan minäkin joudun
lumotuksi.
TUUKKA. Sitäpä juuri tahdonkin, sillä silloin sinä joudut minun
omakseni.
(Äänettömyys.)
IRJA. Isä tahtoisi myydä minut Usulle.
TUUKKA. Vai niin! Ja paljonko Usu sinusta maksaa?
IRJA (surullisesti). Usu on rikas -- monta lammasta.
TUUKKA (ylpeästi). Tuukka on rikkaampi -- ja maksaa vielä enemmän.
(Äänettömyys)
IRJA. Tuletko sinä takaisin?
TUUKKA. Tulen.
IRJA. Koska?
TUUKKA. Kun käki lakkaa kukkumasta.
(Äänettömyys)
IRJA. Minä otan vitjat sinulta. (Peloissaan). Mene, ettei veljeni saa
sinua nähdä.
TUUKKA (kättään ojentamatta). Hyvästi!
IRJA. Hyvästi! -- Tervehdä veljeäsi! (Tuukan mennessä kuiskaa hänelle).
Äläkä unhota minua!
TUUKKA (kääntyy nopeasti takaisin ja tarttuu tulisesti hänen molempiin
käsiinsä). En, en ikinäni! (Menee nopeasti).
IRJA (yksin). Voi, voi sentään! Tää on kovin kummallista. (Ihmetellen
vitjoja). Voi ihme, kuinka kauniit! (Käärii ne kaulansa ympäri,
huutaa). Ennu! (Katuu huutoaan). Ei, ei, hän ei saa niitä nähdä. Hän
riistäisi heti puolet Lyylikille. Eikä isä liioin! Hän veisi ne
kokonaan. Mihin minä kätkisin ne? Tuonne sammaliin. Ei, ei! Povessa
niiden täytyy olla. (Pistää ne poveensa). Ennu ei saa tietää mitään, ei
vihjaustakaan. Minä en hiisku hänelle en niin sanaakaan (Huutaa). Ennu!
Minua niin peloittaa. Kun hän vain ei huomaisi minun nauravan!
(Piilottaa käädyt). Kunhan vain pääsisin kotiin, niin soutaisin
Lyylikin luo. Häneltä sitten utelen, kuinka minun tulee olla silloin,
kun joku minua rakastaa. -- Kyllähän tuo velimies on sittenkin
kauniimpi. Oh, mitä vielä! Tuukka on paljoa pulskempi ja rotevampi.
Koetanpa olla oikein vakaa ja totinen. Nyt kai ei Ennu huomaa mitään.
(Ottaa eväät ja kerput. Menee. Käki kukkuu).
TUUKKA (tulee). Hän on mennyt. Vesuri pahus kun ihan unohtui
mielestäni! Kas vaan! Hän on jättänyt sen minulle. (Katsoo ylöspäin).
Kylläpä se nyt kukkuu vimmatusti! -- Jokohan nyt tulin kosineeksi?
(Menee. Käki kukkuu)
Väliverho.