ENNU (haukottelee). Ja ne myös. Minä tässä sillä aikaa mietin, mihin
verkot lasketaan.
IRJA (suuttuen). Kaikki sinä työnnätkin minun niskoilleni!
ENNU. Kuka käski sinun syntyä --!
IRJA. Ole vaiti! En viitsi kuulla alinomaa tuota typerää jaaritusta.
Sinä sait minut taas niin surulliseksi.
ENNU. Niin, mitäpä sille mahtaa! Karjalan tytöt tavallisesti laulavat
ratoksensa. Silloin elämä tuntuu kevyeltä kuin lastu laineilla.
(Menee).
IRJA. Niin, laulussa on ainoa lohdutus, ja sitä kyllä tyttö raukat
tarvitsevat. (Ottaa eväskontin ja kerput hartioilleen, paiskaa kontin
maahan). Ei -- ei! Tuon ainakin saat itse kantaa. Sinäpä siitä söitkin
suuremman veron. (Menee muutaman askeleen, heittää kerputkin kenttään).
Hullu ruvetkoon retustamaan laiskan miehen kantamuksia! (Menee).
ORVO (tulee reippaasti). Tule, Tuukka! Hän se varmaan lauloi.
TUUKKA (tulee tyynesti ja levollisesti). Juuri kuin en sitä tietäisi.
ORVO. Hiljaa! Tuolla hän astua tepsuttelee veljensä rinnalla.
TUUKKA. Hyvä, että hän edes on mukana.
ORVO. Kyllä minä otan veljen osakseni. Kas vaan! Tuohon ovat jättäneet
eväät jälkeensä.
TUUKKA. Tulevat kai niitä vielä noutamaan. -- Kuule, emmeköhän sentään
lähde takaisin Tuukkalaan?
ORVO. Ei tuumaakaan. Sinun täytyy nyt kosia. Minä en tule enää toista
kertaa karjalaisten karkeloihin. Täällä voi saada kelpo selkäsaunan.
TUUKKA. Kyllä kai! Kuule, eiköhän soudeta takaisin Tuukkalaan?
ORVO. Ja jätetä tyttö tänne?
TUUKKA. Niin, toistaiseksi.
ORVO. Etkö luule hänellä olevan kyllin kosijoita täällä Louhijärven
kulmalla -- Usu-karhu etupäässä?
TUUKKA. Entäs sitten?
ORVO. Kenties saat jo huomenna hääkutsut!
TUUKKA. No, voinhan minä sittenkin ryöstää hänet, jos niiksi tulee.