Elettiin kesän viimeisiä viikkoja. Puutarhassa georgiinit ja asterit
loistivat kirjavassa väriprameudessaan. Täysinäiset elokuhilaat
pellolla lupasivat viljaa talven varaksi. Kevättouot hohtivat
kellertävinä, karviaismarjapensaat ja omenapuut houkuttelivat
pikkupoikia luvattomille teille.
Pappilassa päivät kuluivat alituisessa kiireessä. Pellava oli
nyhdettävä, marjat korjattava, elo puitava.
Ja kaiken lisäksi sekä Minna että Liisi laitettava kuntoon syksyyn
mennessä.
Kauppaneuvoksetar oli pyytänyt Minnaa saapumaan syyskuun alussa
Helsinkiin, ja Liisin oli määrä suorittaa pääsytutkinto tyttökouluun
elokuun viimeisenä päivänä.
Arkihuoneessa leikattiin ja ommeltiin, korjattiin vanhoja pukuja,
värjättiin ja parsittiin.
Liisi seurasi mielenkiinnolla heidän puuhiaan. Hän oli nöyrä ja
taipuvainen, luki ehtymättömällä tarmolla, kertasi historian
vuosilukuja ja maantietoa.
Öisin hän joskus heräsi läpimärkänä hiestä. Hän oli nähnyt unta
sisäänpääsytutkinnosta, opettajat olivat ivailleet hänen tietojaan ja
käskeneet hänen lähteä takaisin maalle.
Hän kulki kirja kädessä yhden luota toisen luo ja pyysi:
-- Kuulusta minua, olen vähän epävarma kymmenmurtoluvuissa, tai: --
Kyselepä minulta kaasukset, en osannut niitä eilen oikein.
Tyyra ja Ulla alkoivat häntä välttää. Ei ollut hauska yhtä mittaa
kuulustaa toisen tietoja.
Everstinna Örnfelt saapui noutamaan lapsiansa. Hän oli entistään
hienompi ja rakastettavampi. Kylpymatka oli ollut erittäin onnistunut,
Noora oli saanut monta ihailijaa ja -- taivas, kuinka me täällä
Suomessa elämme jäljessä ajastamme, mitä muoteihin tulee.
-- Tyyra, ma chère, sinä näytät terveeltä, liiankin terveeltä,
ulkomailla ovat nuoret tytöt kalpeampia ja hoikempia. Et kai aio lihoa
paksuksi, tyttöseni? Ja hipiäsi on päivettynyt. Oletko käyttänyt
iltaisin coldcreamia ja mantelijauhoja, kuten äiti käski? Joju,
rakkaani, olet saanut pienen vivahduksen maalaista, joka ei sinua
somista. Ja kuinka ruskeat kätesi ovat, horrible, kultaseni. No niin,
se kaikki korjaantuu, kun taas tulemme kaupunkiin ja sivistyneihin
oloihin.
-- Maaelämä on ihanaa, idyllimäistä, mutta se ei sovi ajan pitkään
meille, joiden tulee edustaa.
Tyyra iloitsi päästessään kaupunkiin, mutta Joju mukisi. Hän oli
sitonut lujia ystävyydenliittoja poikien kanssa, joiden pelkkä ulkonäkö
sai mamma Örnfeltin parkaisemaan, niin likaisia ja resuisia he olivat.
-- Oh, äiti, älä sure Jojun maalaistumista, sanoi Tyyra. Kaupungissa
hän unohtaa tämän kaiken ja muodostuu uudelleen. Joju on pehmeätä
ainesta.
Rouva Örnfelt katseli ihaillen kaunista tytärtään. Tyyra oli viisain
hänen lapsistaan, viisain ja järkevin. Mikä ero hänen ja Ullan välillä,
toinen käytöksessään hillitty, joka liike kaunis ja harkittu, toinen
kulmikas, kömpelö, välitön ja avomielinen.
Siinä hän nytkin tulla tupsahtaa huoneeseen punaisena, tukka pörröllään.
-- Heikki on täällä, ajatteles, hän on tullut ratsain. Ja hän saa jäädä
meille pariksi päiväksi.
Tyyran kasvoille kohosi heikko puna. Henrik Gyllenheimin nimi herätti
ikäviä muistoja hänessä. Pihalta kuului riemuhuutoja ja hälinää.
-- Heikki, minun leijani on rikki. -- Sinun pitää korjata laivani,
Heikki. -- Toitko karamelleja, niinkuin lupasit, Heikki?
Henrik Gyllenheim istui raudikkonsa selässä ja torjui nauraen luotaan
poikia, jotka kieppuivat hänen ympärillään ihastuneina.
-- Tuonnemmaksi, muutoin en pääse alas. Siivolla, Lauri, niin pääset
ratsastamaan.
Pikku Lauri kirkui ilosta. Henrik nosti hänet eteensä satulaan ja
ratsasti ympäri pihamaata. Toiset seurasivat kateellisin silmin.
-- Missä Lotti on? kysyi Henrik turhaan katseltuaan pikku prinsessaansa
muitten joukosta lastenhuoneessa, jonne meluava lapsiparvi hänet
kuljetti.
-- Hän syötti äsken kanoja takapihalla, kertoi Ulla.
Lottia ei näkynyt missään. Henrik naurahteli, hän tunsi pikku tytön
oikut.
-- Sepä ikävä, etten tapaa Lottia, huokasi hän ja istuutui
lastenhuoneen pitkälle pöydälle. Hän otti taskustaan pienen käärön.
Minulla oli hänelle pieni tuominen.
Vaatesäiliön ovi aukeni raolleen, pieni käsi piteli sitä.
-- Täytyy lähteä kotiin vähitellen, jatkoi Henrik luotuaan silmäyksen
oveen. Sanokaa Lotille terveisiä. -- Käärö suljahti takaisin taskuun.
Vaatesäiliön ovi aukeni selälleen, ja Lotin vaaleakiharainen pää
tirkisti esiin.
-- Tuolla hän on, huusivat pojat. Hän on mennyt piiloon.
Hämillään, kiharoitaan ravistaen pujahti Lotti kädet silmillä esiin.
Kesti kauan ennen kuin hän suvaitsi lähestyä Henrikiä.
Tämä oli uudelleen ottanut käärön taskustaan ja avasi sen.
-- Lotti, tule katsomaan.
Pieni rasia tuli näkyviin. Henrik otti siitä siron kultasydämen
vitjoineen.
-- Tämä on sinulle, sanoi hän ja ripusti korun tytön kaulaan.
-- Ah! pääsi tyttöjen ihastuneilta huulilta.
Lotti juoksi peilin eteen ja tarkasti kuvaansa pää vinossa.
-- Olenko nyt prinsessan näköinen? kysyi hän totisesti.
-- Voi sinuas, turhamainen naissielu, nauroi Henrik. Tietenkin olet
prinsessan näköinen, koska olet prinsessa.
-- Lotti on naurettava, sanoi Tyyra nyreästi kääntyen Ullan puoleen, ja
Henrik on yhtä naurettava ja lapsellinen.
Everstinna Örnfelt oli Henrikiä kohtaan sulaa ystävyyttä ja
päivänpaistetta.
Joju oli niin kiintynyt nuoreen paroniin. Hän suorastaan jumaloi häntä.
Ja Tyyra ihaili niin suuresti Hedda Gyllenheimiä. Heidän täytyi usein
olla yhdessä Helsingissä.
Tyyra rypisteli silmäkulmiaan äidin imartelevaa puhetta kuullessaan.
Häntä hävetti -- miksi äiti oli niin mairea -- siksikö, että Henrik oli
paroni?
Hän loi silmäyksen Anna tätiin, joka levollisena ja lempeänä istui
paikkaamassa Kaarlon housuja. Hän ei kohdellut Henrikiä toisin kuin
Markia, köyhää orpopoikaa, hän oli tasainen ja ystävällinen kaikille.
Tyyra huomasi myös, miten kunnioittavasti, miltei hellästi Henrik
kohteli pastorin rouvaa. Hän ei milloinkaan vastannut hänelle eikä
pastorille liioin ylimielisesti ja kopeasti, kuten hänen tapansa usein
oli.
Iltapuolella lähti koko perhe kerppu- eli tupputalkoille Niemelään.
Hanéneilla oli lehmä, mutta koska heillä oli heinämaata vain pieni
niitty, pidettiin siellä joka vuosi tällaiset tupputalkoot, jolloin
jokaisen talkoovieraan oli tuotava heinä- tai kerpputuppu lehmän
talviruokinnaksi. Sitä paitsi nyhdettiin samalla joukolla heidän
pellavansa.
Pappilasta lähtivät kaikki nuoret tarkoin, Harjulasta samoin. Henrik
Gyllenheim tuli tyhjin käsin, mutta lupasi pyytää isäänsä lähettämään
heiniä Sarvimäeltä.
Hilda rouva seisoi pihalla Viivin ja Samulin kanssa vieraita
vastaanottamassa. Hän loi jokaisen heinätuppuun tarkastavan katseen,
niiasi ja kiitti. Kirjuri itse, kuiva, keltaihoinen mies mitteli
pahantuulisen näköisenä salin lattiaa. Hän ei sietänyt vieraskutsuja ja
antoi vieraiden selvästi sen tunteakin. Silloin tällöin hän pistäytyi
keittiössä torumassa rouvaa ja tytärtä.
Aikoivatko he saattaa talon vararikkoon tuhlaavaisuudellaan? Tuommoiset
läjät nisuleipää! Ja noin paksut viipaleet!
Hän otti veitsen käteensä ja leikkasi reunat pois viipaleista. -- Sisus
tarjotaan aikuisille ja reunat lapsille. Se riittää. Ja kahviin sai
panna sikuria puoleksi.
Viivi vetosi äitiin.
Mahdoton oli heidän viedä vieraille tuollaisia typisteltyjä
leipäviipaleita. Mutta äiti ravisti päätään. Isää oli toteltava.
Hänellä oli tänään taas vaikea päivänsä.
Nuoriso ei voinut salata iloaan, kun kahvitarjotin tuotiin pöytään.
Vallaton Mikko pisti kourallisen leivänreunoja suuhunsa, ja Emma
tirskui käsi suun edessä. -- Oltiin Harjulassakin säästäväisiä, mutta
kutsuissa siellä ei kitsailtu, silloin tarjottiin yllinkyllin ja
runsaasti.
Mutta nauru hiljeni ja vallattomat kasvot kävivät totisiksi, kun ovella
näyttäytyivät herra Hanénin vahankeltaiset kasvot, ja pistävät silmät
silmälasien takaa iskeytyivät lapsiin.
Pahin pilkkakirves, Harjulan Mikko, piiloutui toisten selän taa
peittääkseen poskiaan, jotka olivat pullollaan nisua.
Mutta nimismiehen haukansilmä oli keksinyt Markin, jolla oli molemmat
kädet täynnä leivänreunoja.
-- Älkää olko niin nälkäiset kuin sudet, sanoi hän poikaan kääntyen
tuimalla äänellä. -- Säästäkää omillekin lapsille jotain.
Vielä kerran iskettyään vapiseviin vieraisiin tuikean katseen hän
poistui. Lapset seisoivat kauan aikaa sanattomina. Mark nieli itkua.
Hänen herkkä mielensä oli syvästi loukkaantunut. Talon nuoret, joita
kaikkiaan oli kahdeksan, lohduttivat heitä.
-- Ei isä pahaa tarkoittanut. Sattui vain olemaan huonolla tuulella.
Mutta ilo ei enää tahtonut ilolle tuntua. Lapsia hävetti isäntäväen
puolesta.
Kahvitarjottimeen ei enää koskettu. Yksi toisensa jälkeen vieraista
hiipi pihalle, jonka takana joutunut pellava odotti nyhtäjiään.
Mutta vasta kun Minna kirkkaalla äänellään aloitti piirilaulun, väistyi
ahdistus. Käsi tarttui käteen, piiri muodostui viheriälle tantereelle
ja reippaana kaikui laulu.
Kättä annan ma sinun,
luota lujasti minuun,
etten erkane sinust',
vaikka kivetkin kiljuis,
kaikki muutkin, kanssa puutkin,
meri mustaksi muuttuis.