Kristiina Blylodh.
-- En tahtoisi jättää isää nyt, kun hänellä on vaikeuksia, sanoi äiti.
Te nuoret voitte lähteä.
Tähän ei pastori millään suostunut. Äidin oli lähdettävä, hän tarvitsi
virkistystä. Minna ja Martta kilpailivat kumpikin siitä, kumpi jäisi
kotiin.
-- Te lähdette kumpikin, sanoi isä. Tunnettehan siksi hyvin Kristiina
tädin, että hän pahastuu, ellei hänen kutsuaan noudateta. Riikka pitää
kyllä huolen talosta, ja Liisi jää hänen avukseen. Nuoremmista pääsee
Ulla mukaan, ellei Tyyra mahdollisesti tahdo lähteä.
Tyyra kieltäytyi kohteliaasti. Hän ei tiennyt, mitä äiti siitä sanoisi.
Ja sitä paitsi hän ei voinut jättää Jojua yksin.
Ulla oli ylen onnellinen istuessaan vaunuissa Martan vieressä
vastapäätä äitiä ja Minnaa. Pitkästä aikaa tuntui elämä taas kevyeltä.
Kuka tietää, mitä seikkailuja kohti he ajoivat! Ulla lähti
pienimmällekin matkalle siinä mielessä, että jotain ihmeellistä ja
satumaista tapahtuu juuri sillä retkellä.
Matka suoritettiin äänettömyyden vallitessa. Silloin tällöin vain Ulla
ja Martta vaihtoivat jonkun sanan. Äiti ja Minna istuivat ajatuksiinsa
vaipuneina. Minnan kasvoilla oli jäykkä, luoksepääsemätön ilme.
Kristiina täti oli portailla vastassa, kun vaunut ajoivat perille.
Hänen leveät, voimakkaat kasvonsa loistivat hyväntahtoisuutta ja
vilpitöntä iloa. Sydämellisesti hän sulki Annan syliinsä.
-- Tervetuloa Kaunialaan, Anna Schöring.
Annan kasvot kirkastuivat. Hän ojensi hymyillen kätensä Ulrikille, joka
myös oli rientänyt vastaanottamaan vieraita.
-- Tämähän on melkein kuin ennen. Kristiina täti ja Ulrik toivottamassa
vieraita tervetulleiksi.
-- Kauniala on ränsistynyt siitä, kun sinä viimeksi olit täällä, Anna.
Anna huomasi sen. Häntä värisytti. Kaameata oli liikkua tyhjissä
huoneissa, nähdä hävitystä ja rappiota kaikkialla. Alastomina
irvistivät seinät, haljenneista katoista ammotti tyhjyys, lattiat,
joita monen sukupolven Schöringit olivat polkeneet iloisina ja
surullisina päivinä, olivat kuluneet ja ihmeellisen vieraat, kun niitä
suojaavat matot oli pois riistetty.
Mutta ikkunoihin oli pystytetty telineitä sekä ulko- että sisäpuolelle
ja reipas kalkutus ja maalin haju ilmoitti korjaustyön olevan
hyvässä vauhdissa. Alakerran suuren salin kattomaalausta korjailtiin
parhaillaan ja seinäpapereita kiinnitettiin suurella kiireellä.
Yläkerrassa oli kodikkaampaa. Kristiina tädin vanha huone oli
laitettu kuntoon. Hänen huonekalunsa olivat entisillä paikoillaan,
seinillä riippuivat perhemuotokuvat, kirjakaapissa näkyivät Fryxell,
Kierkegaard, Tegnér ja Runeberg, tädin lempikirjailijat, ikkunoilla
vihannoivat kameliat ja geraniumit -- kaikki oli entisellään.
Kristiina tätikin -- kaksikymmentä vuotta oli pois pyyhkäisty hänen
elämästään -- oli virkeä ja tarmokas, ja hänen raikas naurunsa, jota
ei kukaan saattanut kuulla siihen yhtymättä, soi kuin ennen hyvinä,
onnellisina päivinä.
-- Täällä minä nyt majailen ja pidän huolta isosta pojastani.
Kristiina tädin iso, kaunismuotoinen käsi laskeutui hyväillen Uhrikin
olkapäälle.
-- Ja hemmottelen hänet pilalle, voisi täti lisätä, lausui Ulrik
iloisesti kohottaen käden huulilleen.
Kahvipöydässä keksi Annan silmä jälleen vanhoja tuttuja. Kahvimyssy
punaisine tulpaaneineen, vihreät kupit, joiden kyljissä paimenpoika
soitti huilua karjalleen, suuri hopeainen sokerimalja -- kaikki oli
kotoista ja ennen nähtyä.
Puheltiin menneistä ajoista, Kaunialan loistokaudesta, vanhasta
kenraali Schöringistä, Annan ja Herman Schöringin isoisästä, komeasta
itsevaltiaasta sotilaasta, joka oli aatelismies kiireestä kantapäähän,
Gustaava Blylodhista, Kaunialan tarmokkaasta emännästä ja hänen
miehestään, hienosti sivistyneestä Ulrikista sekä Annan isästä,
aikaisin kuollesta Carl Gustavista.
Päivällinen syötiin ympyrän muotoisella verannalla, jonka seinät olivat
värillistä lasia. Anna huomasi ihmeekseen Kaunialan pöytähopeat. Mistä
ne olivat ilmestyneet? Hän tiesi sukuhopeoidenkin menneen vieraille
huutokaupassa, joka majurin jälkeen pidettiin Kaunialassa.
-- Martta, sanoi Kristiina täti, kun päivällisen jälkeen toiset
valmistautuivat lähtemään puistoon, minun jalkani tahtovat levätä. Jää
sinä luokseni, niin voimme jutella uudesta raanunmallista, joka minun
mielestäni olisi sopiva pappilan vierashuoneeseen.
Tuskin oli ovi sulkeutunut toisten jälkeen, kun Kristiina täti
kiinnitti teräksenharmaat silmänsä Marttaan ja alkoi:
-- Kas niin, anna nyt kuulua, mikä teitä vaivaa?
-- Mikäkö meitä vaivaa? sopersi Martta avutonna.
-- Niin juuri. Vai luuletko minua sokeaksi ehkä? Täällä te istutte
ja juttelette ja nauratte, kuin kaikki olisi erinomaista ja sileätä,
niinkuin olla pitää. Mutta koko ajan tirkistää huoli ja levottomuus
verhojen takaa. Ikäänkuin en huomaisi äidin silmissä pidätettyä
ahdistusta ja Minnan lempeän suun ympärillä katkeraa piirrettä. Sinä
itse olet olennoitu pelko ja hätä. Mikä teidän on?
-- Hiukan huolia, mutisi Martta poloinen. Minna oli ankarasti kieltänyt
häntä sanallakaan mainitsemasta heidän ahdistuksestaan Kaunialassa.
-- Hiukan huolia! Rahahuoliako?
Rehellinen Martta vääntelihe tuolilla. Hän oli tottumaton
teeskentelemään ja oi -- olisi ollut suuri helpotus uskoa huolensa
Kristiina tädille.
Vanha neiti kääri käsityönsä kokoon ja veti tuolinsa lähemmäksi Marttaa.
-- Teillä on siis rahahuolia, ja niitä ei uskota Kristiina tädille,
perheen vanhalle ystävälle. Niin, niin, ajatellaan kai -- mummo on
vanha ja köyhä, ei hän kuitenkaan voi auttaa.
-- Mutta täti kulta -- täti erehtyy, Martta säikähtyi tädin tuikeata
ääntä. Hetkisen hän vielä epäröi, sitten hän vieritti kuormansa tädin
kuultavaksi.
Kristiina täti hieroi silmälasejaan.
-- Kaksituhatta markkaa! Entä mistä isä luulee saavansa rahat?
Martan pää painui alas.
-- Hän on kyllä koettanut saada kaupungista lainaa. Mutta toistaiseksi
se ei ole onnistunut. Olemme koettaneet kääntyä Kemellien puoleen.
Mutta se oli turha yritys.
-- Kemellien puoleen, huudahti Kristiina täti tulistuen. -- Sen olisi
voinut ennakolta teille sanoa. Mooses ehkä lainaisi, Elviira ei koskaan.
Hän mietti hetkisen.
-- Suo minun järjestää tämä asia, sanoi hän levollisesti.
Martta esteli. Ei, ei, se oli mahdotonta. Äiti ja isä eivät ikinä
siihen suostuisi. Eikä Minnakaan.
-- Kuka on sanonut, että minä kysyn heidän suostumustaan. Kerroin
vain sinulle, että Ulrik on maksanut takaisin rahat, jotka hänelle
lainasin Amerikan-matkaa varten. Ja ne minä aion käyttää oman mieleni
mukaan. En kysy lupaa ylpeältä Anna Schöringiltä enkä hänen yhtä
ylpeältä tyttäreltään tai epäkäytännölliseltä mieheltään. Sinä olet
ainoa järkevä koko perheessä. Anna minulle tuon koronkiskurin osoite,
niin selvitän asian. Ja estä isääsi parin päivän kuluessa ryhtymästä
mihinkään toimenpiteisiin.
Martta häpesi ääretöntä onnen tunnetta, joka täytti koko hänen
olemuksensa. -- Hänen olisi kai pitänyt estellä pontevammin. Oli
väärin turvautua vanhan tädin pieniin varoihin. -- Hän muisteli isän
huolestuneita kasvoja ja kodin raskasta mielialaa ja teki päätöksensä.
Hän oli kyllä pitävä huolen siitä, että täti sai omansa takaisin.
Mutta kun äiti ja Minna palasivat puistosta, vältti hän heidän
katsettaan. Ja samalla hän olisi voinut ääneen riemuita, niin kevyeltä
tuntui olo. Kotimatkalla hänen oli vaikea hillitä hyvää mieltään.
Olisi ollut ihanaa saada kertoa äidille ja Minnalle. Mutta suu kiinni,
Martta, he olisivat vielä voineet turmella kaiken.
Ellei Minna olisi ollut niin omien ajatuksiensa vallassa, olisi hän
epäilemättä huomannut sisaren omituisen mielentilan. Mutta hän istui
silmät ummessa nojautuen vaunujen tyynyihin. Katkera piirre suun
ympäriltä oli kadonnut.
Ulla katseli kuuta ja sommitteli kertomusta, jonka päähenkilöitä olivat
ihana linnanneito ja uljas, köyhä ritari. Neidolla oli Minnan piirteet
ja ritarilla Ulrik serkun miehevä olemus. Mutta taustalla väijyi neidon
julma ja kovasydäminen isä viljakauppias Mattlinin hahmossa. -- -- --
Oli kulunut kaksi päivää Kaunialan retkestä. Martta odotti
hermostuneena postia. Mitä jos Kristiina tädin ei ollutkaan onnistunut
järjestää asiaa? Jos jokin este oli sattunut viime hetkessä.
Isä ja äiti olivat alakuloisia. Martta kuuli isän aikovan kaupunkiin
samana päivänä.
-- Ei asia parane viivyttelystä, sanoi pastori raskaasti huoaten.
Martta tarjoutui lähtemään isän mukaan, jos isä malttaisi odottaa
iltapuoleen. Sitä ennen hänen muka oli mahdoton päästä askareiltaan.
Ulla ja Liisi olivat postissa. Martan mielestä he viipyivät
luonnottoman kauan. Hän pälyi ikkunasta, juoksi tuon tuostakin portille
ja lähetti pikku pojat tien kaarteeseen katsomaan, eikö tyttöjä näkynyt.
Siinä he tulivat. Maleksien kuin etanat, kiduttaen häntä tietämättään.
Martta sieppasi postilaukun heidän käsistään. Sisälsikö se tietoja
Mattlinilta tai tädiltä?
Hän avasi postilaukun, vaikka tiesi isän pahastuvan, jos joku muu kuin
hän itse teki sen.
Pari kolme virkakirjettä, sanomalehti ja isälle osoitettu paksu kirje.
Isä silmäili kirjettä, hätkähti nähdessään sen päällekirjoituksen,
avasi sen vapisevin sormin ja huudahti:
-- Äiti, äiti, tule pian tänne.
Äiti riensi paikalle. Pastori syleili häntä ja heilutti ilmassa paperia.
-- Mattlinin velkakirja. Velka on maksettu.
-- Jumalalle olkoon kiitos! pääsi äidin huulilta. -- Mutta kuka sen on
tehnyt? Ja meidän tietämättämme.
Hänen katseensa osui Marttaan. Tyttö seisoi kyynelsilmin hymyillen,
onnellisena katsellen vanhempiaan. Ja siinä samassa selvisi äidille
tyttären omituisen salaperäinen käytös, joka häntä oli viime päivinä
ihmetyttänyt.
-- Martta, sinä tiesit tästä?
Martta heittäytyi äidin syliin.
Kuinka hän olisi voinut salata vanhemmilta jotain? Pastori ja hänen
vaimonsa saivat täyden tunnustuksen.
He olivat syvästi liikuttuneita.
-- Rakas kelpo Kristiina täti!