Kirkkaana kiilsi metallipallo pylvään nenässä Kaunialan puutarhassa.
Ulrik Schöring itse oli omakätisesti aamulla kiilloittanut sen
tummuneen pinnan.
-- Sen tulee olla kuvana Kaunialan ja Schöringien jälleennousemisesta,
selitti hän Kristiina tädille.
Suihkulähde sammaltuneen tonttu-ukon jalkain juuressa oli taas
toimessa. Vedenneito oli puhdistettu hämähäkinseiteistä, pienen
huvihuoneen ikkunat hehkuivat elokuun auringon kullassa ja vanha
keilahuone oli avattu.
Ja vasta maalatun päärakennuksen ikkunarivit tuntuivat katselevan
hyväksyvinä pihalla astelevaan mieheen, melkein kuin sanoisivat ne:
-- Kiitos siitä, että talossa taas vallitsee järjestys ja vanha
isäntävalta.
Kristiina Blylodh istui korkeaselkäisessä nojatuolissaan ja luki
aamurukouksen vanhasta rukouskirjastaan. Saman rukouksen hän oli
lukenut jo kuusikymmentäviisi vuotta samana päivänä, ja sitä ennen oli
sen hänelle lukenut äiti tai Gustaava sisko.
Hän sulki kirjan ja katseli ulos yli puiston puiden ja vehmaan
ruohonurmen.
Vuosia oli kulunut siitä kun hänen syntymäpäiväänsä vietettiin
Kaunialassa. Hän pani kätensä ristiin.
-- Kiitos, Jumala, antimistasi. Kiitos suruista, kiitos iloista.
Kaksi voimakasta kättä kiertyi hänen ympärilleen.
-- Kristiina täti uneksii. Uneksii eikä kuule kavionkopsetta, joka
ilmoittaa vieraiden saapuvan. Alas heitä vastaanottamaan, sinä vanha
uskollinen täti kulta! Ovet auki! Kaunialalla ei ole mitään salattavaa
enää. Pystyotsin astuu Kaunialan isäntä vastaanottamaan vieraitansa.
Ulrik Schöringin ääni oli riemua ja voitoniloa täynnä.
Hän tarttui vanhan tädin käsivarteen ja vei hänet portaita alas miltei
juoksujalkaa.
-- Varovasti, varovasti, hullu poika, torui Kristiina täti, aiotko
taittaa jalkani itse syntymäpäivänäni? Oletko enää kaksikymmenvuotias
poika?
Täti oli niin liikuttunut, että hänen täytyi torua. Muutoin hän olisi
purskahtanut itkuun, ja vetistelemistä ei Kristiina neiti suvainnut.
Hän ei ollut hempeämielinen.
-- Mutta minähän olen kaksikymmenvuotias tänään, täti kulta, nauroi
Ulrik.
Hän kumartui vanhan neidin puoleen ja painoi vallattoman suutelon hänen
poskelleen.
-- Tiedätkö, täti kulta, kuka tänään tulee tänne?
-- Kemellit ja Örnfeltit ja niemeläiset ja pappilan väki tietenkin.
-- Entä vielä?
Hän lähensi huuliaan vanhan neidin korvaan ja kuiskasi:
-- Kaunialan tuleva valtiatar saapuu. Mitä siihen sanot, täti kulta?
Kristiina täti pysähtyi ja löi kätensä yhteen.
-- Puhutko totta, Ulrik? Voi sinä veitikka, petät vanhaa tätiäsi.
-- Näytänkö siltä? sanoi Ulrik, ja täti luki hänen säteilevistä
kasvoistaan totuuden.
-- Hän on siis suostunut ottamaan sinut, köyhän miehen?
-- Köyhän pehtorin. Miehen, joka on alentunut rupeamaan sukukartanonsa
ensimmäiseksi palkkalaiseksi. Niin, täti kulta, se on ihmeellistä,
mutta totta.
Kristiina täti tunsi jalkojensa pettävän. Hän istuutui raskaasti
verannalla olevaan tuoliin ja kätki kasvonsa nenäliinaan.
Mutta seuraavassa tuokiossa hän huiski nenäliinalla Ulrikia kohti ja
nauroi kyynelissä.
-- Mene syrjään, vekkuli, äläkä seiso siinä katsomassa, kuinka vanha
tätisi ulisee.
Ulrik Schöring katseli häntä hellä ilme kostuneissa silmissään.
-- Jos minä jostakin kiitän Jumalaa, täti kulta, niin kiitän häntä
siitä, että hän on antanut minun tuntea kaksi sellaista sydäntä kuin
sinun ja Minnan.
-- Mutta, Ulrik, sanoi vanha neiti rauhoituttuaan. -- Sinä et koskaan
ole sanonut minulle, mistä syystä tahdoit esiintyä köyhänä?
Ulrik Schöringin kasvot synkistyivät hetkeksi.
-- Sinähän tiedät, mitä kokemuksia minulla on naisten suhteen. Betty
oli opettanut minua halveksumaan heitä. Ja minä halveksuinkin, missä ja
koska heitä tapasin. Kunnes näin Minnan. Hän oli silloin kotimatkalla
Helsingistä. Satuimme samaan vaunuosastoon. Hän oli jonkun naisystävän
seurassa. Minä luin englantilaista sanomalehteä, ja he luulivat
minua nähtävästi ulkomaalaiseksi. He juttelivat varsin vapaasti,
toinen kertoi jostakin heidän yhteisestä ystävästään, joka oli mennyt
naimisiin köyhän miehen kanssa. Minna huudahti: -- Minä en ainakaan
koskaan ota köyhää miestä. Pelkään ja inhoan köyhyyttä.
Katselin hänen suloisia, puhtaita kasvojaan ja äkkiä -- en tiedä mikä
minuun meni -- päätin saada hänet rakastamaan minua, mutta ei rahojani
-- minua itseäni, olemustani.
-- Ja sitten sinä pakotit meidätkin, minun vanhan rehellisen ihmisen ja
kelpo Fred Hasselin näyttelemään komediassasi. Häpeä, Ulrik Schöring,
sinä olet viekas ihminen etkä ansaitse suurta onneasi.
Vanha neiti uhkasi sormellaan, veitikka silmässä.
-- Niin, täti, mutta nyt olen hänet voittanut, ja nyt on komedia
lopussa. Tänä iltana saavat kaikki tietää, kuka on Kaunialan oikea
isäntä.
Kristiina neiti katseli ylpeänä suosikkinsa miehekästä olemusta.
Samalla levisi varjo hänen kasvoilleen. Hän ajatteli Olivia Schöringiä.
Kaunialan koditonta emäntää, joka oli kuollut köyhänä ja ystäväinsä
hylkäämänä Kristiina tädin pienessä huoneessa.
-- Nyt tulee Fred Hassel! huudahti Ulrik äkkiä. Ja totta tosiaan,
hänellä on poika mukanaan.
Hän riensi portaita alas vastaanottamaan ystäväänsä. Hassel heilutti
iloisesti kättään hänelle.
-- All right, my boy! huusi hän. Tässä hänet tuon.
Mark istui kääseissä pienenä ja kalpeana. Hänen suurissa tummissa
silmissään oli äänetön kysymys.
Minne hänet nyt taas heitettiin? Aamulla oli amerikkalainen herra
tullut Harjulaan, sulkeutunut Mooses sedän ja Elviira tädin kanssa
vierashuoneeseen. Sitten oli Naimi hätäpikaa sullonut matkalaukkuun
hänen vähät vaatteensa. Jaakko oli pitänyt hänelle pitkän saarnan
Jumalan erinomaisesta kaitselmuksesta ja oikeasta kristityn mielestä,
joka myötäkäymisessäkin pysyy nöyränä.
Sitten kutsuttiin Mark vierashuoneeseen ja Elviira täti oli suudellut
häntä -- mitä hän ei vielä koskaan ollut tehnyt -- ja sanonut, että hän
nyt oli saanut uuden isän. Mark ennätti laskea mielessään, että se oli
jo neljäs isä lukuun ottamatta oikeata isää, jota hän ei koskaan ollut
tuntenut. Elviira täti oli kehoittanut häntä olemaan kiitollinen ja
nöyrä, mutta amerikkalainen oli keskeyttänyt hänen puheensa ja sanonut
reippaasti:
-- Astu kieseihin, Mark. Nyt lähdetään.
Ja sitten hän oli jättänyt hyvästi Harjulan väelle ja kehoittanut
Markia tekemään samoin.
Pihalla oli seisonut koko Harjulan väki ja amerikkalainen oli kiittänyt
Mooses setää ja Elviira tätiä. Ja ennen kuin Mark ennätti oikein
tajuta mitä tapahtui, istui hän kieseissä herra Hasselin vieressä
viululaatikko polvillaan.
Naimi ja Miili ja Emma huiskuttivat nenäliinaa, Mikko ja muut lapset
töllöttivät suu auki, herra Hassel kohotti hattuaan, Mark teki samoin.
Harjula jäi taakse.
Ja nyt hän oli täällä, Kaunialassa.
Mutta miksi?
-- Saitko varmoja tietoja? kysyi Ulrik Schöring Hasselilta matalalla
äänellä.
-- Kukaan ei Hampurissakaan tiennyt mitään, jota en olisi jo ennestään
tiennyt. Mutta olen väsynyt etsimään ja kyselemään. Otan Markin
pojakseni -- hän on orpo ja minä lapseton -- me kaksi sovimme yhteen.
Ja sitten en enää etsi.
Ulrik löi häntä olalle.
-- Oikein puhuttu, Hassel. Pois turha mietiskely ja raskasmielisyys.
Tunnen taas vanhan tarmokkaan Fred-veikkoni. Nyt on meillä yksi
ilonaihe lisää tänä päivänä.
Hassel vihelsi. Se oli vanha tuttu tervehdys heidän kesken niiltä
ajoilta, jolloin he kamppailivat yhdessä ja tahtoivat toisiaan
rohkaista.
Hän vei Markin huoneeseensa ja keskusteli hänen kanssaan kauan.
Poika oli ujo ja arka, ei ollut niinkään helppoa saavuttaa hänen
luottamustaan.
Mutta ystävät heistä täytyi tulla. Hän tunsi jo rakastavansa tätä
poikaa, jolla oli hänen pikku vaimonsa silmät ja ääni.
Hänen katseensa osui viuluun, jonka Mark oli laskenut tuolille oven
viereen, ja hän ymmärsi mikä oli oikea tie pojan sydämeen.
-- Soita minulle jotakin, pyysi hän
* * * * *
Nyt oli kello kolme, ja ajopelit toisensa jälkeen ajoivat Kaunialaan
johtavaa tietä. Siinä oli Harjulan suuret, raskaat perhevaunut, joita
veti vankat työhevoset, oli Sarvimäen kevyet korivaunut, rovastilan
trillat, kruununvoudin keltaiset Turun kiesit. Niemelän väki tuli
lainarattailla -- omat olivat epäkunnossa -- ja Mattilan isäntä oli
ne lainannut sillä nimenomaisella ehdolla, että kärryissä ei saanut
istua kuin korkeintaan kolme henkeä. Sen vuoksi oli herra Hanén jäänyt
kotiin, hän ei sietänyt, että pöyhkeä talonpoika saneli hänelle ehtoja.
Töin tuskin hän oli suostunut siihen, että rouva ja kaksi vanhinta
lasta pääsi lähtemään. Mutta Hildasta tuntui, ettei hän voisi elää sen
päivän yli, jona hän ei saisi olla näkemässä, kuinka Kaunialan portit
taas avattiin pitäjän vallasihmisille.
Kristiina täti seisoi korkeana ja suorana loistosalissa vieraita
vastaanottamassa, toisella puolella Hassel, toisella Ulrik Schöring.
Suupielissä värähti petollisesti, hänen huumorille altis mielensä
nautti tilanteesta. Hän luki vieraiden katseista kunnioittavan
ihmettelyn, kun suuren salin ovet aukenivat ja sali entisessä
komeudessaan oli heidän edessään. Hän huomasi heidän hämmästyksensä,
kun huonekalusto oli täsmälleen samanlainen, kuin se oli ollut
Schöringien loistoaikana, ja hän kuuli supinan ja sipinän ympärillään.
Ja miten kohteliaita ja kunnioittavia kaikki nyt olivat häntäkin
kohtaan -- Kristiina Blylodhia ei enää voinut vaitiololla
sivuuttaa. Herra Hassel piti häntä nähtävästi kunniassa, koska
salli hänen esiintyä emäntänä salongissaan. Oli paras päästä hänen
suosioonsa. Kristiina neiti oli liian viisas katkeroituakseen tästä
mielenmuutoksesta. Hän muisti vanhan sananlaskun oluttynnyristä ja
hymähti.
Mutta kun pikkupappilan väki saapui, saivat he erikoisen sydämellisen
vastaanoton. Minnan osalle tuli lämmin syleily ja tädin tuttu reipas
taputus selkään. Vähältä piti, etteivät he molemmat, Anna ja hän,
purskahtaneet itkuun tavatessaan toisensa.
-- Oli se sentään onni Ulrikille, että hän sai näin rikkaan ystävän,
supisi nimismiehen rouva Elviira Kemellille ja Alma Örnfeltille.
-- Mutta nöyryyttävältä mahtaa tuntua kulkea käskyläisenä entisessä
synnyinkodissaan, vastasi viimeksimainittu.
-- Huomasitteko, että Kristiina Blylodhilla oli ihka uusi
silkkileninki? jatkoi nimismiehen rouva. -- Hypistelin sitä, se on
paksuinta atlasta.
-- No niin, toisten on helppo vastaanottaa armolahjoja, sanoi Alma
Örnfelt.
Puhe kääntyi Markiin ja hänen ihmeelliseen onneensa.
Harjulan rouva ylisti herra Hasselia. Tämä oli suurenmoinen ihminen. Ja
niin ystävällinen. Kunpa hän vain nyt hankkisi itselleen vaimon. Markus
tarvitsee äidin hellää kättä. Teki pahaa nähdä, kuinka vaikea hänen oli
ollut erota Naimista. Herra Hasselkin sen huomasi.
Toiset rouvat kätkivät hymynsä.
-- Päivällinen on valmis, hyvät rouvat, ilmoitti Kristiina täti ovella.
Pitkällä ruokasalin pöydällä kohtasi silmä kaikki sen ajan parhaat
herkut.
-- Keittäjä oli tuotu kaupungista, tiesi kruununvoudin rouva kertoa.
-- Mistä ihmeestä hän on saanut Schöringien pöytähopeat ja kaiken muun?
Täällähän on kaikki niinkuin ennenkin? kysyi Elviira rouva Kristiina
tädiltä.
-- Ulrik on ostanut takaisin kaiken, mikä Kaunialan huutokaupassa
viisitoista vuotta sitten myötiin. Se mitä oli mahdoton enää saada,
korvattiin uusilla samanlaisilla ja rikkinäiset korjattiin.
-- Herra Hassel mahtaa olla kovin rikas ja omituinen.
-- Varmaankin, kuului vanhan neidin kuiva vastaus.
Paistin aikana kohotti vanha rovasti lasinsa ja pyydettyään
hiljaisuutta lausui:
-- Pitäjän sielunpaimenena ja vanhana ystävänä otan itselleni
tänäpäivänä oikeuden lausua Kaunialan isännän tervetulleeksi sukunsa
kotiin. Me, jotka nyt olemme kokoontuneet näiden vieraanvaraisten
tuttujen seinien sisäpuolella, iloitsemme kaikki siitä, että Schöringin
suvun perinnäistavat jatkuvat edelleen tarmokkaassa isännässämme. Herra
on antanut hänen kokea maanpakoa ja kärsimyksiä, mutta taistelussa
on hänen tarmonsa terästynyt. En luule erehtyväni lausuessani sen
otaksuman, että Ulrik Schöringin valtikan alaisena Kauniala on
jälleen oleva sama, mikä se vuosikymmeniä on ollut -- pitäjämme helmi
ja ylpeys. Hyvät naiset ja herrat, kohottakaamme tervetuliaismalja
Kaunialan isännälle, Ulrik Schöringille.
Hämmästynyt hiljaisuus seurasi rovastin sanoja. Mutta sitten kuului
viereisen huoneen ovelta, jonne nuorisolle oli katettu pöytä, oikein
intiaanimainen riemuhuuto.
-- Hei, hei, eläköön! Eläköön Ulrik Schöring!
Harjulan ja pappilan lapset siinä huusivat, Ulla ylimpänä äänessä.
Sitten astui Sarvimäen paroni Ulrikin luo kilistäen hänen kanssaan.
Hänen suopeat kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. -- Iloitsen
sukumuistojen puolesta, hän sanoi puristaen isäntänsä kättä.
Toiset vieraat seurasivat hänen esimerkkiään. Pian oli Ulrik
onnittelevan ihmispiirin ympäröimänä. Hän kuunteli heidän mairittelevia
sanojaan hajamielisenä. Hänen katseensa etsi Minnaa.
Minna oli kalvennut, mutta Martta kastoi nenäliinansa läpimäräksi
ilonkyynelissä. Hänen unelmansa oli toteutunut.
Pastori vei Minnan pieneen sivuhuoneeseen, jossa äiti ja Kristiina täti
häntä syleilivät.
-- Äiti, tiesittekö te, tiesikö isä tästä? kysyi Minna hiljaa.
-- Tiesimme. Ulrik kertoi sen meille eilen pyytäessään kättäsi
vanhemmiltasi.
-- Miksi hän petti minut? kysyi Minna värisevin huulin.
Silloin sulki Kristiina täti hänet suureen lämpimään syliinsä.
-- Sen hän saa itse kertoa sinulle. Ja minä toivon, että Minna tyttö
ymmärtää hänet oikein.
Lasten puolella oli ilo vilpitön ja peittelemätön.
-- Ajatelkaat sentään, kuinka paljon tänä kesänä on tapahtunut, puheli
Ulla. Minä tulen aivan päästäni pyörälle. Ulrik ei ole pehtori, Heikki
ei ole renkipoika, ja Mark on saanut isän. Nyt en minä odota muuta kuin
että Lotin Mosse todella muuttuu prinssiksi ja tulee noutamaan hänet
kullatuissa vaunuissa.
-- Ohoo, huusi Henrik, siihen en minä suostu.
Salissa supistiin ja ihmeteltiin vielä kauan. Fred Hassel oli hetkeksi
saanut väistyä uusien yllätyksien varjoon.
Niemelän rouva pyyhkieli silmiänsä ja väitti aina pitäneensä Ulrik
Schöringin puolta ja arvanneensa, että näin juuri täytyi käydä.
Sisarukset Elviira ja Alma rouva olivat tavallista hiljaisemmat.
Elviira rouva ajatteli, että Ulrik oli parhaassa iässään ja että Miili
oikeastaan aina oli mielenkiinnolla puhunut hänestä. Ja Alma rouva
harmitteli itsekseen, ettei ollut ottanut Nooraa mukaansa maalle.
Kun kahvitarjotin tuotiin esille, oli mielten tasapaino jo saavutettu.
Kasvot loistivat hyvänsuopina ja tyytyväisinä. Jokainen tunsi iloa
siitä, että yksi pitäjän vanhimpia kartanoita jälleen oli joutunut
oikealle suvulle.
Illalla tanssittiin. Kruununvoudin vanha sisar istui pianon ääreen ja
pian soivat kiehtovan valssin säveleet suuressa salissa.
Ulrik Schöring vei Minnan lattialle. Ja heidän siinä tanssiessaan
onnellisina ympäristönsä unohtaneina ymmärsi jokainen vieraista, kenen
käteen Kaunialan avaimet ja emännyys joutuisi.
Yksi ja toinen äideistä huokasi ja loi pastorin väkeen kateellisen
katseen.
Mutta sisimmässään iloitsi jokainen nuorten onnesta.
Puistossa loistivat paperilyhdyt kuin suuret, vieraat kukat. Raketit
kohosivat suhisten ilmaan, muodostivat kiiltäviä aurinkoja ja tähtiä
ja katosivat jälleen paukahtaen. Insinööri Hassel ja Mark toimivat
rakettimestareina.
Lapset katselivat lasiverannalta ilotulitusta. Silloin tällöin he
kurkistivat tanssisaliin, mutta raketit olivat huvittavampaa kuin
tanssi. Tyyra tarkasti tanssivia arvostelevin silmin.
Tullapa joku häntäkin pyytämään. Hän näyttäisi näille maalaisille,
miten tanssitaan. Teki pahaa nähdä Miilin vaapottamista ja Viivin
pitkiä harppauksia. -- -- --
Ulla oli vetäytynyt erikseen muista. Hän tuijotti ulos pimeään
puistoon, missä kirjavat lyhdyt hohtivat ja kiiltomadot kiilsivät
kosteassa ruohikossa.
Elämä oli satu, kirjava, ihmeellinen satu.
Ja hän oli vasta kaksitoistavuotias!
Sisällä oli liian lämmin. Hänen täytyi päästä ulos, tummien, vanhojen
puiden suojaan.
Iltatuuli suhisi lehmuksien latvoissa.
Ulla ummisti silmänsä.
-- Metsien kaukainen sini!
Se soi kuin vieras laulu, kuin sävel jostakin ihanasta, salaperäisestä
maailmasta.