Kun vispiläretkeläiset saapuivat kotiin, istui arkihuoneessa nuori
tummasilmäinen tyttö, jonka soikeita kasvoja ympäröi tuuhea,
pähkinänruskea tukka.
-- Minna!
Tyttö torjui kapeilla, kauniilla käsillään ahdistavaa, ilosta kirkuvaa
siskoparvea.
-- Peljättävät kannibaalit, armahtakaa kalpeanaama raukkaa! huusi hän.
-- Ja voi, Kaarle poika, kangas on nykyään hirvittävän kallista, säästä
hamettani.
-- Miksi et kirjoittanut, jotta olisimme tulleet asemalle sinua
vastaan? kysyi Martta, kun ensimmäisen kohtauksen myrsky oli asettunut.
-- Tahdoin yllättää teidät. Kauppaneuvoksetar sai äkkiä kutsun lähteä
Turkuun, hänen tyttärensä oli siellä sairastunut. Meillä oli niin
paljon työtä matkavalmistuksissa, etten ennättänyt omia matkojani
ajatellakaan. Heti kun hän oli lähtenyt, sulloin omat tavarani
matka-arkkuun, ja tässä nyt olen.
-- Saatko olla vapaana koko kesän? kysyi pastori. Hänen silmissään
loisti hellä ihailu. Vanhin tytär oli isän lempilapsi.
-- Vapaa kuin lintunen. Kauppaneuvoksetar matkustaa sitten tyttärensä
kanssa Wisbyhyn koko kesäksi. Ja ajatelkaa -- hän maksoi minulle
kahden kuukauden palkan. Tunnen olevani rikas kuin kalifornialainen
kullankaivaja.
-- Oletko tuonut tuliaisia? kysyi Lauri.
-- Sen saamme nähdä, kun matkatavarani tulevat, pikku ahnehtija.
Ranssu nouti matka-arkun asemalta, ja kun se saapui, vietettiin
Pikkupappilassa miltei kuin joulua. Isä sai sateenvarjon, äiti vaalean
pitsimyssyn, Martta esiliinakankaan, Liisi kirjan, Ulla ja Lotti leveät
kirjailuilla koristetut kaulukset ja pojat kumpikin pallon.
-- Mutta, Minna, nuhteli äiti. Sinähän olet tuhlannut ainakin kuukauden
palkan lahjoihin.
-- Toinen puoli on vielä jäljellä, hymyili Minna.
-- Mutta katsokaa tätä! Mitä siitä sanotte? Minna levitti ihastuneiden
katsojien eteen vihertävää, kukallista huonekaluvaatetta.
-- Et kai vain -- -- -- Martta pidätti henkeään ihastuksesta. -- Ei kai
se ole huonekaluja varten? sai hän viimein sanotuksi.
-- Onpa niinkin. Salin mahonkikalustoon. Mitä arvelette?
-- Mutta rakas tyttö, puuttui isä puheeseen. -- Vanha olisi kyllä vielä
kelvannut. Sehän on vain vähän kulunut.
Minna nauroi iloisesti.
-- Niinpä kyllä sinun mielestäsi, hajamielinen isä kultamme. Mutta äiti
ja me tytöt aiomme ruveta herrastelemaan. -- Olkaa hyvä ja istukaa
hienoon sohvaamme, patrunessa, painakaa puuta, herra rovasti, olkaa
hyvä. -- Eikö totta, äiti, tämä viheriä väri ruskeaa mahonkia vasten
näyttää kovin hienolta.
-- Kyllähän entinenkin päällinen olisi vielä kelvannut, sanoi äiti.
Hän tahtoi olla samaa mieltä kuin miehensä, mutta tyytyväinen ilme
kasvoilla puhui toista kieltä. Hän oli kyllä huomannut, miten Elviira
ja Hilda Hanén olivat tarkastaneet arvostelevin katsein kulunutta ja
haalistunutta sohvanpäällistä. Martta ei salannutkaan iloaan. Hän
oli jo kauan turhaan vaivannut päätään, mistä ottaisi rahat uusiin
päällisiin.
Illalla istuivat molemmat vanhemmat sisaret perheen muitten jäsenten
levolle mentyä vinnihuoneessa juttelemassa. Minna kyyristyi pienen,
kukallisella kretongilla päällystetyn sohvan nurkkaan ja veti Martan
viereensä.
-- Tee nyt selkoa asioista, Martta. Miten on talvi kulunut? Äiti
näyttää rasittuneelta.
Martan nuorille kasvoille levisi huolestunut ilme.
-- Niinkö sinusta? Katso, äiti on saanut tehdä työtä aika tavalla.
Olen kyllä koettanut auttaa häntä, mutta kun minun täytyi ottaa
puhtaaksikirjoitustyötä tuloja kartuttaakseni, on äidin suureksi osaksi
yksin pitänyt hoitaa taloutta. Liisi auttoi minua kirjoitustyössä, ja
Ulla on kovin lapsellinen.
Minna huokasi ja kohotti käden silmilleen.
-- On hirveää olla köyhä.
-- Älä pane pahaksesi, Minna, lohdutti sisar. -- Nythän kaikki näyttää
valoisammalta. Ihanaa on, että isä suostui hakemaan tänne kappalaiseksi
ja että hän pääsi.
-- Niin, Minnan kasvot vilkastuivat, -- nyt kai on parempi.
-- Ensimmäinen vuosi on tietysti raskas. Täytyy hankkia niin paljon
uutta, työkaluja ja muuta. Kunpa vain isä antaisi äidin ja minun hoitaa
puustellin. Kaikki käy kyllä hyvin, kun ei hän, isä rukka, pääse
liiaksi sekaantumaan maanviljelykseen.
-- Mutta Martta! Minnan ääni oli lievästi moittiva.
-- Niin, sinun mielestäsi en puhu kyllin suurella kunnioituksella
isästä. Mutta jos olisit minun sijassani -- -- -- Ei, ei, minun ei
pidä puhua mitään. Sanon vain, mitä enemmän rakas isämme antautuu
seurakunnan hoitoon ja papillisiin tehtäviin, sen edullisempi
puustellin hoidolle.
Ovelta kuului koputus, ja Liisin pää pilkisti esiin.
-- Mielestäni voisitte ottaa minut mukaan, jos aiotte pitää
perheneuvottelua, sanoi hän. -- Olen jo nelitoistavuotias ja ymmärrän
enemmänkuin luulette.
-- Kas vain, neiti Tietoviisas. Mitäs arvelet, Minna, pääseekö hän
mukaan?
-- Anna Liisin tulla, hänen on jo aika päästä pikkulasten kirjoista.
-- Minä myös, kuului rukoileva ääni, ja Liisin takaa näkyivät Ullan
pyytävät silmät.
-- Sinä menet kauniisti nukkumaan, määräsi Martta. -- Ei tämä ole
mikään pikkutyttöjen kongressi.
-- Martta on kauhean kovasydäminen, oikea tyranni. Minä istuisin hiljaa
kuin hiiri, lupaan, etten hiisku sanaakaan. Tahtoisin niin hirveän
mielelläni kuulla Minnan juttuja Helsingistä.
-- Mene nukkumaan siivosti, Ulla, niin kerron sinulle huomenna
minkälaista oli, kun kävin teatterissa katsomassa Macbethia.
-- Oletko sinä käynyt teatterissa? Eikö se ole synti? kysyi Ulla silmät
pyöreinä uteliaisuudesta ja ihastuksesta.
-- Ei minun mielestäni. Mutta mene nyt nukkumaan.
Tyttö totteli vastahakoisesti.
-- Isot sisaret kohtelevat nuorempiaan kerrassaan halpamaisesti, mutisi
hän laskeutuessaan kapeita vinninportaita alas. -- Mutta malttakaa,
kun minä kasvan suureksi, en kerro kellekään salaisuuksiani, en
ainoatakaan, sen lupaan. Saavat ryömiä vaikka polvillaan edessäni ja
rukoilla äänensä käheäksi. Minä olen kuuro ja ylpeä kuin ruhtinatar.
Tällä valoisalla tulevaisuudenkuvalla loukattua mieltään lohduttaen
Ulla painautui vuoteeseensa.
-- Ulla on vielä naurettavan lapsellinen, sanoi Liisi heilauttaen
pitkää palmikkoaan. -- Mutta, tytöt, mitä sanotte minusta?
Hän asettui seisomaan sisarten eteen ja kohotti lyhyttä vartaloaan
näyttääkseen pitemmältä. -- Olen kohta viisitoistavuotias enkä ole
saanut vielä mitään säännöllistä opetusta. Minun täytyy päästä kouluun.
Hän linkosi viimeiset sanat kuin uhalla ja jäi selkä suorana, otsa
rypyssä odottamaan niiden vaikutusta sisariin.
-- Liisi rukka, mistä ne rahat tulisivat? huokasi Martta. -- Saat
tyytyä siihen oppiin, minkä isä ja kansakoulunopettajamme sinulle
antavat.
-- Mutta minä en tyydy siihen, intti Liisi itkunsekaisella äänellä. --
Sinun, Martta, on hyvä puhua, sinä et itse välitä luvuista, sinulle
riittää, kun saat keittää, leipoa ja kirnuta. Mutta minä -- Liisi
kohotti taaskin pientä vartaloaan -- olen luotu muuhun, tiedän sen.
Minua ei tyydytä, että saan nokkia tiedonjyvän sieltä täältä. Tahdon
perinpohjaiset tiedot. Tahdon kehittyä, tahdon samat oikeudet kuin
pojilla on.
-- Ja niin edespäin. Liisi on lukenut Fredrika Bremerin Herttaa,
huomaan, sanoi Minna hymyillen. -- Martta, eikö todellakaan ole mitään
mahdollisuuksia siihen, että Liisi pääsee kouluun?
-- Kyllähän äiti ja isä ovat sitä ajatelleet, ja vuoden kuluttua se
ehkä jo käykin.
-- Vuoden kuluttua olen jo liian vanha, vaikeroi Liisi.
-- Ei Naimi eikä Miilikään ole käyneet koulua, sanoi Martta. -- Eikä
heitä kukaan siitä moiti. Tytöt tulevat hyvin toimeen ilman kielioppia
ja matematiikkaa. Ei äitikään ole saanut muuta kuin kotiopetusta.
-- Me elämme nyt omaa aikaamme. Kyllä tyttöjenkin täytyy saada
koulusivistystä. Luuletko minun tyytyvän samanlaiseen elämään kuin
Naimi ja Miili? Maitokamarista leivintupaan, leivintuvasta kangaspuiden
ääreen. Ei -- minä en ole sitä maata. Minä tahdon lukea ja tutkia,
tulla itsenäiseksi, riippumattomaksi naiseksi. Historian opettajaksi
tai -- tai lääkäriksi.
Viimeisen sanan Liisi virkkoi puoliääneen, epäröiden, ikään kuin
häveten omaa rohkeuttaan.
-- Herra varjelkoon! huudahti Martta. -- Kaikkea sitä kuuleekin. Opi
paikkaamaan hameesi liepeitä ja parsimaan sukkasi. Sinusta puhuu
ylpeyden henki. Kyllä vielä nöyrryt.
Minnakin lausui mielipiteensä.
-- Älkää kiistelkö tytöt. Kunnia maitokamarille ja kangaspuille, mutta
kunnia myös naissivistykselle. Älä huolehdi, Liisi, koetetaan keksiä
jokin keino syksyyn mennessä.
-- Isä ja äiti kyllä suostuvat, mutta Martta on niin vanhanaikainen ja
halveksii tietoja. Itse hän tuskin avaa muuta kirjaa kuin keittokirjaa
tai postillaa.
Martan kielellä pyöri terävä vastaus, mutta hän hillitsi itsensä.
Minnan ensimmäistä iltaa uudessa kodissa ei saanut himmentää
kinastelulla.
-- Täti Örnfelt on kirjoittanut äidille, sanoi hän kääntyen Minnan
puoleen; äänen epävarmuudesta saattoi päättää hänen taistelevan
kyynelten kanssa. -- Hän pyytää saada lapsensa tänne meille
kesäkuukausiksi.
-- Meille! huudahti Minna. -- Miksi ei pikemmin Harjulaan? Miten
viihtyisivät Örnfeltin hemmotellut, mukavuuksiin tottuneet lapset
meidän vaatimattomassa kodissa?
-- Alma täti ja setä matkustavat Sveitsiin noutamaan Nooraa
tyttöopistosta ja viipyvät jossakin kylpylaitoksessa koko kesän.
Jojulle käy koulussa huonosti. Täti kirjoittaa: "Haluaisimme hartaasti,
että rakas Annamme ottaisi huolehtiakseen lapsiemme ruumiillisesta
hoidosta ja että Jonatan, joka on tunnettu opettajalahjoistaan, ohjaisi
Jojun lukuja."
Martta oli ottanut taskustaan kirjeen ja lukenut siitä yllä olevat
sanat.
-- Mitä aiotte vastata ehdotukseen? kysyi Minna.
-- Isän mielestä emme voi vastata kieltävästi. Ja ehkäpä näin ollen on
paras suostua. Alma täti lupaa maksaa lasten puolesta hyvin. Jos Liisin
täytyy päästä kouluun, ovat nekin rahat tarpeen.
-- Toisin sanoen, Martta saa puuhata vielä enemmän kuin tähän asti,
jotta hänen työtään halveksiva sisar pääsisi toiveittensa perille.
Ymmärrätkö, Liisi, minkälainen helmi Marttamme on?
Minna oli hyväillen kietonut käsivartensa Martan vyötäisille. Liisi
pureksi hämillään palmikkonauhaansa.
-- Tiedänhän minä, että Martta on meistä paras ja uhrautuvaisin, sanoi
hän katuvaisena. Mutta sen myöskin lupaan, että jos Martta nyt minun
puolestani ahertaa, tulen sen kerran vielä hänelle palkitsemaan. Kyllä
minussakin on tarmoa, kun vain pääsen oikealle hyllylleni.
-- Mitä koulunkäyntiisi tulee, on isän ja äidin ensi sijassa siitä
päätettävä, sanoi Minna. -- Ja nyt saat hävitä omalle yöpuullesi. Hyvää
yötä.
-- Voin siis luottaa siihen, että te puollatte asiaani
perheneuvottelussa, kysyi Liisi ovea avatessaan.
-- Kyllä, kyllä, lupasi Minna. -- Emme kai saa muutoin rauhaa.
Molemmat vanhemmat sisarukset valvoivat vielä kauan kuuleassa
kesäyössä. He juttelivat puoliääneen nauttien toistensa läsnäolosta,
paljastaen tunteensa arasti ja teeskentelemättä, kuten nuoret tytöt
heidän iällään tekevät. Minna etupäässä puhui kertoen kokemuksiaan,
Martta kuunteli, pujottaen keskusteluun silloin tällöin omia
johtopäätöksiään ja elämän totuuksia, jotka vanhemman ihmisen suussa
olisivat vaikuttaneet väsyttäviltä, niin epäitsenäisiä ja kuluneita
ne olivat, mutta nuorten huulien lausumina niissä oli oma pikkuvanha,
herttainen sävynsä.
Tytöt olivat jo hetken aikaa maanneet kapeissa puusängyissään, kun
Minna kohosi kyynärpäänsä nojaan ja miltei kuiskaten kysyi:
-- Nukutko, Martta?
Martan vuoteesta kuului epämääräistä mutinaa, josta hyvällä tahdolla
saattoi erottaa: -- En vielä.
Minna nousi vuoteestaan ja istuutui Martan sängyn jalkopäähän
peitteeseensä kietoutuneena.
-- Voitko kuvitella, alkoi hän, minulla oli matkalla seikkailu.
Siinä samassa oli Martta valveilla. Kaikki mikä vähänkään vivahti
romantiikkaan kiinnitti hänen mieltään.
-- Kerro, pyysi hän.
-- Oh, sitä ei oikeastaan voi kertoa. Se sulaa käsiin, kun alkaa
käyttää sanoja. Mutta jos sinua huvittaa -- -- -- Satuin junassa
samaan vaunuosastoon kuin muuan toverini Haminan tyttöopiston ajoilta.
Vastapäätä meitä istui muuan ulkomaalaiselta näyttävä herrasmies, joka
luki englanninkielistä sanomalehteä. Englantilainen tai amerikkalainen,
arvelimme me ja puhuimme aivan vapaasti. Kun sitten nousin asemalla
junasta, käännyin asemavirkailijan puoleen kysyen, tiesikö hän neuvoa
jotakuta ajomiestä Pikkupappilaan. Mies, joka meidän kesken sanoen
näytti omaavan verrattain hidasliikkeisen älykoneiston, ei osannut
sanoa muuta, kuin että Pikkupappilaan oli viisi virstaa maantietä
ja neljä oikotietä myöten. Seisoin siinä matkatavaroitteni keskellä
neuvotonna kuin turvaton emigrantti, kun kuulin syrjästä kohteliaan:
"Jos suvaitsette, neiti."
Sanat lausuttiin englanniksi murtaen, ja kun hämmästyneenä käännähdin,
näin edessäni pitkän, laihan herrasmiehen, saman, joka oli matkustanut
kanssani Helsingistä ja jota luulimme ulkomaalaiseksi. Katselin häntä
ylhäisen kylmästi, kuten nuoren, hyvin kasvatetun tytön tulee katsahtaa
tuntemattomaan herrasmieheen, kohotin isoisä Schöringiltä perimiäni
kulmakarvoja ja vedin suupieleni alaspäin Alma tädin tyyliin. Mutta
ylhäiset eleeni eivät häneen huomattavasti tehonneet.
"Anteeksi, neiti", sanoi hän. "Kuulin teidän olevan vailla hevosta.
Suvaitsetteko käyttää minun hevostani?"
Kulmakarvani ja suupieleni vetäytyivät nopeasti alkuperäisiin
olomuotoihinsa ja kasvoni osoittivat -- pelkään -- liian avomielisesti
mielihyvääni. Onneksi oli minulla sentään sen verran omanarvon tuntoa
jäljellä, että tein siroimman kumarrukseni ja lausuin silmät maahan
luotuina:
"Kiitän teitä, hyvä herra, mutta minun on mahdoton käyttää hyväkseni
avuliaisuuttanne."
"Miksi niin?" kysyi hän siekailematta. "Kuulin teidän kysyvän tietä
Pikkupappilaan. Sattumalta tiedän sen olevan samalla taholla kuin minun
matkani päämäärä. Ajopeleissäni on tilaa, miksi ette käyttäisi sitä
hyväksenne?"
Asia oli todella perin yksinkertainen ja selvä. Jätin siis
matka-arkkuni asemalle säilöön, otin pienen matkalaukkuni ja kiipesin
portaiden edustalla odottaviin kieseihin.
-- Mutta, Minna! Martta oli kauhistuneena kohonnut istumaan. -- Et
kai tarkoita, että ajoit ventovieraan herran kanssa keskellä päivää
maantiellä!
-- Tarkoitan kyllä, sisko kulta. Mutta olisiko sinusta ollut parempi,
jos olisin tehnyt sen keskellä yötä ja syrjäteillä? vastasi Minna
nauraen.
-- Kai hän ainakin ojensi sinulle käyntikorttinsa? Ja sinä hänelle?
-- Ikävä kyllä ei minulla sattunut olemaan sellaista. Eikä nähtävästi
hänelläkään, koska hän vain mutisi jonkin nimen, josta en saanut selkoa.
-- Kuka hän mahtoi olla?
-- Ehkäpä joku insinööri, siltä minusta tuntui hänen keskustelustaan.
Ja vaatimattomissa oloissa elänyt.
-- Et kai tarkoita, että hän olisi köyhä? sanoi Martta äänellä, jossa
selvästi saattoi lukea pettymystä.
Hän oli sisaren kertomuksen aikana ennättänyt punoa juonen romaaniin.
Minnan tuli hänen mielestään joutua rikkaaseen avioliittoon, hän oli
kuin luotu loistamaan. Martalla oli käytännöllisistä lahjoistaan
huolimatta suuri taipumus hempeämielisyyteen. Hän rakasti kaihomielistä
runoutta ja haikeita lemmenlauluja. Arkipäiväisten askareittensa
lomassa hän mielellään piirteli rohkeita tulevaisuudenkuvia,
enimmäkseen kuitenkin Minnalle ja Lotille, jotka hänen mielestään
perheen kaunottarina olivat itseoikeutettuja onnen lempilapsia.
Jos joku olisi vaatinut häntä tilille siitä, mitä hän sisimmässään
itselleen unelmoi, olisi hänen punastuen täytynyt tunnustaa
rohkeimmissa unelmissaan haaveilevansa pientä punaista pappilaa, jonka
emäntänä askaroi häntä itseään varsin lähellä oleva henkilö.
-- Oliko hän kaunis? kysyi hän edelleen.
Minna nauroi:
-- Martta, Martta, minä näen sinun ajatuksesi. Mutta vapautan sinut
heti turhista kuvitteluista. Hän oli miltei isän ikäinen, laiha ja
kuiva ja ruskea kuin pergamentti. Ja nenä hänellä oli hirveän iso.
Aivan kuin Rastasnokka-kuninkaalla.
Minna kohosi seisomaan ja astui ikkunan luo.
-- On ihanaa olla kotona, ihanaa olla vapaa, ihanaa, että vanha
kauppaneuvoksetar on Wisbyssä asti. Ja nyt nukumme.
Hän pujahti vuoteeseen.
-- Hyvää yötä, pikku pappilan muori. Näe makeita unia Hesekielistäsi.
-- Mistä Hesekielistä?
-- Hänestä, jonka omaksi kerran tulet. Hänellä on valkoinen tukka ja
siniset silmät ja pyöreät, punaiset posket, ja hän vallitsee pientä
herttaista pappilaa.
Martta upotti nauravat kasvonsa pielukseen. Minnalle ei osannut
loukkaantua.
-- Minä uneksin Rastasnokka-kuninkaasta, kuului Minnan unelias ääni
toisesta vuoteesta.
Martta valvoi yhä. Hän ajatteli Minnan seikkailua.
Äkkiä hän päästi heikon huudahduksen.
-- Minna! Minna, minä arvaan, kuka hän oli. Tietysti se amerikkalainen
rahamies, joka on ostanut Kaunialan.
Mutta Minna ei kuullut. Hän nukkui aavistamatta, mitä kullanhohtoisia
unia sisar hänelle uneksi.