Martta istui kyyryllään pappilan puutarhassa.
-- Sinä, Ulla, kylvät herneet, ja Liisi tasoittaa vaot. -- Kas, minne
ne tytöt joutuivat?
-- Pujahtivat pois, murahti kappalainen. Merkillistä, miten
vastenmielistä tämä puutarhatyö tuntuu heistä olevan. -- Mutta, Martta,
minun mielestäni sinä teet välimatkat liian pieniksi. Puutarhakirjassa
neuvotaan kylvämään harvempaan.
Martta kohautti olkapäitään hiukan hermostuneesti. Isä oli niin
hirvittävän tietopuolinen. Ulla juoksi puutarhaan.
-- Isä, siellä on eräs mies. Tahtoo papinkirjaa.
Pastori kohosi kyyristyneestä asennostaan.
-- Eikö Liisi voisi antaa? kysyi hän. Tuokoon paperin tänne, niin minä
allekirjoitan sen.
-- Mutta hänellä on muutakin asiaa.
Huokaisten pastori työnsi lapionsa maahan. Kansliatyö oli hänelle
kauhistus. Täsmällinen ja tarkka kirjanpito oli aina ollut hänen
kompastuskiviään elämän polulla.
-- Isä rukka, hymähti Martta. -- Ulla, lisäsi hän kääntyen sisaren
puoleen. -- Mene noutamaan Liisi ja tulkaa molemmat työhön.
-- Äiti on luvannut, että tänään pääsemme vispiläretkelle Riikan
kanssa. On niin kaunis ilma.
-- On kyllä, ja siksi on herneet saatava maahan. Kun olemme ne
kylväneet, saatte lähteä. Minäkin tulen.
Ulla juoksi noutamaan vastahakoisen Liisin.
-- En ymmärrä, toruskeli Martta sisariaan, miksi tämä puutarhatyö on
teille niin vastenmielistä. Onko mitään ihanampaa kuin tuoreen mullan
käsitteleminen kauniina kevätpäivänä? Se on toista kuin Liisin romaanit
ja Ullan tyhjänpäiväiset juoksut metsässä.
-- Sinä olet nyt kerta kaikkiaan proosallinen, rakas Martta, sanoi
Liisi pisteliäästä.
Martta punastui.
-- Olisit sinäkin vähän proosallisempi, niin hyödyttäisit enemmän
kotia, tokaisi hän.
Ulla pudotteli herneitä reikiin kiireesti ja hajamielisen näköisenä.
Hän odotti maltittomasti luvattua vispiläretkeä.
-- Vihdoinkin! huudahti hän iloisena, kun viimeinen herne oli pistetty
ja vaot tasoitettu.
Hetkeä myöhemmin astui pappilan nuoriväki pitkin kujaa, joka päättyi
nuoreen, vaaleata vehreyttä uhkuvaan lehtimetsään. Oli vispilänteon
paras aika, ja keväisistä koivunvarvuista sai norjia ja ihania
vispilöitä. Kuljettiin mäkeä ylös, ohi Pikku haan, jossa vasikat
kesäisin kirmasivat, ja painuttiin Isoa hakaa kohti. Iso haka oli
pappilan ja parin muun talon yhteinen laidunmaa. Se oli laaja ja
salaperäinen, täynnä yllätyksiä ja ihmeitä korkeiden sammaleisten
kivien, käyriksi kummituksiksi kasvaneiden puiden ja tavattoman runsaan
kasvullisuuden muodossa. Se oli oikea satumaa. Ei kukaan oikeastaan
tiennyt, kuinka pitkälle sitä ulottui -- mutta jokseenkin maailmanlopun
ääriä se hipaisi -- niin arveli ainakin Lauri poika.
Ja nyt heleänä, sydäntä sylkähyttävänä kevätpäivänä astuskeli sen
kapeita mutkikkaita polkuja onnellinen parvi ihmislapsia. Etumaisena
kulki Riikka, kookas, isokasvuinen palvelustyttö, jonka punaiset
hiukset olivat paksuna palmikkona kierretyt päälaelle. Rehevänä hän
astui keikuttaen leveitä lanteitaan ja kimeällä äänellään kajahuttaen:
Yksi nuori mies meni jahtiin,
yksi nuori mies meni jahtiin,
yksi nuori mies meni jahtiin
tuonne metsään viheriään.
Sum fram, sum fram, sum frali lallaa.
Loppusäveleeseen yhtyivät toiset retkeilijät voimakkaasti ja ponnella.
-- Minun mielestäni me jäämme tähän, sanoi Martta. -- Tässä on
tällainen aukea paikka ja nuorta koivumetsää yllin kyllin. Vai mitä
Riikka arvelee?
-- Jäärään vaan. Tuon korkean kiven vieressä on tasainen paikka.
-- Lotti ja Kaarlo taittavat virpiä, Liisi ja Ulla kuorivat, Riikka ja
minä sidomme ja pikku Lauri poimii äidille kukkia, määräsi Martta.
Mutta Lauri oli pitkästä kävelystä uupuneena heittäytynyt Riikan
jalkoihin ja kävi vähitellen harvinaisen äänettömäksi.
-- Nukkuu, kuiskasi Martta. Hän levitti vaipan maahan ja nosti pojan
siihen lepäämään sinisten orvonkukkien keskelle.
Kuinka suloinen oli nuori tuoksuva kevätmetsä! Ullan sydäntä ahdisti ja
kurkkua salpasi.
-- Sinä ihana, ihana -- -- --, kuiskasi hän. Hän olisi tahtonut itkeä
onnesta.
-- Ulla, älä istu siinä silmät ummessa. Kuori varpuja.
Martan ääni kutsui tytön arkipäivään.
-- Riikka, kysyi Liisi, -- onko totta, että tästä Isosta haasta kulkisi
muka jokin oikotie Kaunialaan?
-- Kyllä sitä tietä ennen vielä minun lapsuudessani kulettiin. Mutta ei
maar sitä nyt enää muut käy kuin eläimet.
-- Muistaako Riikka enää mitään niiltä ajoin, kun Kaunialassa oli
vanhat omistajat?
-- Muistan hyvin majuurin ja majuurskan ja pikkutyttönä näin vanhan
patrunessan parikin kertaa. Muistan minä meirän pastuurskankin, kun se
nuorena tyttönä pääsi ripille. Silloin oli koko Kaunialan herrasväki
kirkossa, nuori herrakin.
-- Sekö Ulrik?
-- Justiin, Ulrik herra oli silloin vielä karetti ja niin korea ja
iloinen.
-- Missähän hän nyt mahtaa olla?
-- Ei sitä kukaan tierä. Amerikkaanhan se taisi lähteä. Ja kertovat
siellä kuolleen.
-- Mitä varten hän oikein lähti täältä pois? kysyi Ulla. Hänen
mielikuvituksensa oli saanut virikettä.
-- Sitä voit kysyä äidiltä, sanoi Martta.
-- Olen kysynyt, mutta äiti ei kerro. Hän käy aina surullisen
näköiseksi, kun Kaunialaa mainitaan.
-- Kauniala oli äidin lapsuuden ja nuoruuden koti. Ja häntä surettaa,
kun se nyt on vieraitten käsissä.
-- Niin on, jesses sentään, jos vanha patrunessa sen tietäisi. Vaikka
kyllä hän sen tietääkin -- tässä Riikka alensi ääntään, -- koska
kuuluu Kaunialassa vieläkin yöllä liikuskelevan. Joka paikassa kulkee,
navetassa ja tallissa ja pakarituvassa. Ja niin raskaasti kuuluu
huokasevan, kun pilttuut on tyhjät ja pakaritupa kylmillä, että oikein
selkää karmii, jos kuka kuulee.
Liisin ja Ullan kasvot hehkuivat jännityksestä, mutta Martta sanoi
kuivasti:
-- Juttuja.
-- Juttujakos Martta neiti sanoo? Sopii sanoa. Mutta eipäs vain
Kaunialassa enää kukaan tahro asua. Palmu, joka kartanon osti
patruunalta, kuoli puolen vuoren peräst, ja sitten sen osti tukkiyhtiö
ja kalus metsät puhtaiksi, ja nyt se on muutaman loimaalaisen hallussa.
-- Onko kukaan nähnyt vanhan patrunessan haamun? kysyi Ulla. Hän oli
kalpea mielenliikutuksesta.
-- Ei muut kuin vanha Loviisa, mun kummitätini. Se palveli ennen
nuorena Kaunialassa. Ja yhtenä päivänä muori mennä käntystää
Kaunialaan, kun tarvittee rautaheiniä ja tietää, että niitä kasvoi
kartanon riihen takana, sitä oikeeta sorttia. Mutta annas kun hän tulee
riihen luo, niin eikös siinä seiso vanha patrunessa vallan ilmielävänä.
Sukankurin oli ollut käsissä ja nyökäyttää päätään muorille ja huokasee
niin raskaasti. Muori paha tietenkin pelästyy ja kaatua rötkähtää
pyörryksissä maahan. Kun hän heräs, oli näky karonnut, mutta muor oli
niin pelästyksissään, että rupes sänkyyn, kun kotiin pääsi.
-- Kaameata! Jännittävää! kuului tyttöjen huulilta.
-- Eikö Kaunialassa nyt sitten kukaan enää asu? kysyi Liisi edelleen.
-- Sen loimaalaisen lampuoti siellä nyt oleilee. Renkituvassa asuu,
pelkää päärakennusta. Huonossa kunnossa Kaunialan maat nykyisin ovat.
Sitä vartenhan vanha patrunessa ei saa rauhaa haurassakaan, se oli näet
semmoinen orninkin ihminen koko elämänsä.
-- Äidillä on hänen kuvansa. Hän on hyvin ankaran näköinen vanha rouva,
selitti Ulla. -- Ja Herman sedän kuva meillä myös on, hän on niin
lihava ja iloisen näköinen.
-- Niin majuurivainaako! Iloinen hän oli, voi voi, ja niin aulis
antamaan ja avokätinen, kun sille tuulelle sattui. Kyllä hänen aikanaan
Kaunialassa juhlittiin ja pitoja pirettiin. Parihevosilla ajettiin
kartanosta toiseen ja remuttiin vähän liiaksikin. Mutta mitäpäs niistä
vanhoista asioista. Olleita ovat jo ja menneitä.
-- Riikka nyt sentään kertoisi, pyytelivät Liisi ja Ulla.
-- Saanhan tuota kertoakin, ja kyllähän minä ne asiat tunnen. Äitini
oli monta kertaa kartanossa passaamassa, kun siellä oli kemut. Majuuria
kaikki suosivat ja rakastivat, mutta vanhaa patrunessaa enemmän
peljättiin.
-- Oliko hän paha?
-- Toiset moittivat pahaksikin, mutta köyhät ja sairaat häntä
kiittivät. Itse kävi patrunessa pellolla. Sukanneule oli aina käsissä,
ja siinä hän käveli saappaat jalassa pellonpientareilla, torui
laiskoja, piti silmällä, ettei hevosia rääkätty, ja kutoi aina välillä
sukkaansa.
Ja sattui usein, kun hän parast'aikaa oli jotain renkiä neuvomassa,
että joku palvelijoista tulla huippaisee pellon yli täyttä vauhtia
ja huutaa: "Patrunessa, patrunessa, täällä on mies, joka on iskenyt
kirveellä polveensa." Ja patrunessa lähti tulemaan ja sitoi
suurilla kauniilla käsillään haavan niin koreesti, ettei sitä olisi
tohtorismieskään paremmin sitonut. Taitava hän oli tauteja ja haavoja
parantamaan, se tierettiin moneen pitäjään. Mutta eipäs osannut omaa
tautiaan parantaa. Kun lavantauti riehui pitäjässä, sai hän tartunnan
niistä sairaista, joita oli hoitanut. Ja kuoli siihen. Kuoli, ja viiren
vuoren perästä Kauniala meni vasaran alle.
-- Kauheata. Mitenkä niin kävi? kysyi Liisi.
Tytöiltä oli vispilänteko jäänyt. Riikan kertomus oli liian jännittävää.
-- No, se ei osannut majuri hoitaa taloa eikä rahoja. Ja rouva oli
kans niin lapsellinen ja ymmärtämätön. Kyllä Ulrik herra itki ja
raivos, kun tuli kotiin ja sattui parahiks paikalle näkemään, kuinka
koti meni. Mutta mitäs hän olis siihen osannut? Nuori poika vielä ja
huikentelevainen.
-- Sen vuoksiko hän sitten lähti pois maasta.
-- En minä häntä tierä, mutta niin hän oli sanonut, että Amerikkaan hän
lähtee ja kyllä hän vielä palaa takaisin ja näyttää, että hänessä on
miestä.
-- Ehkä hän vielä tuleekin, huudahti Ulla innoissaan.
-- Ei tule enempää kuin Aknes neitikään, joka kerran lähti. -- -- --
-- Liisi ja Ulla, menkää noutamaan lisää varpuja, käski Martta. Ehkä
Riikka panee vispilät kokoon, niin minä lasken montako niitä on.
-- Minusta ei ole hauska udella suvun asioita palvelijalta, sanoi hän
matalalla äänellä tytöille, kun Riikka hiukan loittoni. -- Olen varma,
ettei äiti siitä pitäisi.
Liisi ja Ulla muikistivat suutaan. Martta oli aina niin pikkumainen.