Mitäs jos lähtisi katsomaan!
Ulla kapusi mäkeä ylös.
-- Kyllä isä ja Martta sitten katuvat, kun olen kuollut. Katukoot!
Mutta äitiä minä säälin. Hän varmasti itkee kovin.
Ja äidin surua ajatellessaan Ulla alkoi itsekin itkeä.
Oli kuulakka kevätilta. Metsä seisoi punaisena ja ruskeana, pajut
olivat kullankeltaiset. Kaukana kuului jäniksen paapatus ja teerien
kukerrus.
Ja tuolla -- Ulla pysähtyi hämmästyneenä, silmät laajenivat
ihastuksesta.
Korkealla metsän takana kohotti Keinumäki yksinäistä mahtavaa
harjaansa. Etelä- ja länsirinnettä peitti havumetsä, mutta muuten se
oli karu ja alaston -- siellä täällä kukkulalla nousi vain joku hoikka
mänty paljasrunkoisena, pieni huisku latvana. --
Ullan kädet olivat painuneet ristiin.
Pieni itikka hän oli mahtavan jättiläisen rinnalla. Pieni, mitätön
ihmisolento.
Yltympärillä seisoi metsä hiljaisena. Ulla tunsi sen huokuvan syvää
myötätuntoa, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
-- Ole rauhassa, pieni ihmislapsi, me ymmärrämme sinua. Me tiedämme ja
tunnemme kaiken. Tule vain meidän luoksemme.
Ulla nyökäytti hymyillen päätään vuorelle.
-- Tänä iltana en vielä kapua harjallesi, mutta huomenna ja ylihuomenna
ja sitten joka päivä.
Hän levitti käsivartensa ja päästi pitkän joikuvan sävelen.
-- Onnellinen, onnellinen olen minä, hyräili hän juostessaan mäen
rinnettä alas syli täynnä urpuisia lepänoksia.