Harjulan rouva ajoi häkkirattaillaan lumisohjuista tietä. Hän ohjasi
itse hevostaan ja puheli puoliääneen itsekseen. Sellainen oli hänen
tapansa.
-- Parolan oraat näyttävät hyviltä, mutta ei ihmekään, heillä oli
hyvä siemen. Mutta Seppälän laiho on harvaa, siitä pellosta ei vain
tule monta kuhilasta. -- Kas -- Hilda Hanénko siinä kävelee? Ja niin
koukussa, Hilda raiska. Ukko on kai taas pauhannut kotona. Ja pojat
mukana kuten tavallisesti. Voin ottaa hänet kärryihin. Tietysti hän on
menossa asemalle. Hän on hirveän utelias, ihmisparka.
Rouva pysäytti hevosen tavattuaan kiinni käräjäkirjurin rouvan,
joka selkä kumarassa käydä taapusti tien syrjällä. Pyörien jyrinän
kuullessaan hän seisahtui ja tervehti.
-- Nouse kärryihin, Hilda. Oletko asemalle menossa?
-- Olen, sinnekö sinäkin?
-- Käyn siellä noutamassa maitohinkit. Rengeillä on paljon työtä, kun
kevät tuli niin äkkiä.
Rouva Hanén kätki hymynsä. Vai maitohinkkejä hakemaan! Kunpa vain ei
olisi jotain muutakin asiaa siinä sivussa. Hän kokoili hameenhelmansa
ja kiipesi kärryihin.
-- Ei, pojat, te saatte kävellä, sanoi Harjulan rouva pojille, jotka
valmistuivat nousemaan äidin jäljestä rattaille. -- Rusko ei jaksa
vetää niin monta. Teillä on nuoret jalat. Juoskaa kärryjen jäljestä.
Hilda rouva loi säälivän katseen poikiin, joiden kasvoilla selvästi
kuvastui katkera pettymys.
-- Elviira on sentään turhantarkka hevosten suhteen, ajatteli hän.
Ääneen hän lausui:
-- No, tänäänhän he tulevat?
-- Niin Pikkupappilan väkikö? Taitavat tulla. Heitäkö vastaanottamaan
olet matkalla?
-- Oli muutenkin asiaa kauppapuotiin, niin pistäyn samalla katsomassa
ja tervetulleeksi toivottamassa. Onhan Anna tavallaan sukuakin. Ja
nuoruudenystävä.
-- No siihen sukulaisuuteen en minä ainakaan paljon perusta. Anna oli
Schöringeille sukua, ei meille.
-- Mutta kumminkin Herman Schöringin oikea serkku, siis Oliviankin. Ja
Hermannin kasvattisisar sen lisäksi.
-- Niinpä kyllä, sanoi toinen äreästi. -- Ellei Gustaava täti olisi
ottanut taloa täyteen sukulaisia ja orpolapsia, olisi Kauniala ehkä
vielä pystyssä. Eikä Olivian olisi tarvinnut joutua sukulaisten
armoille.
-- Ja kuolla köyhyydessä. Olivia parka! säälitteli Hilda rouva.
-- Olivia ei osannut pitää miestään kurissa. Herman oli tuhlari.
-- Niin oli, niin oli. -- Ja nyt palaa Anna tänne synnyinseudulleen. Ja
kappalaisen rouvana. Ovat tainneet elää ahtaissa oloissa näihin asti.
-- Hyvinkin. Annan mies velkaantui jo ylioppilasvuosina. Gustaava täti
kyllä vastusti heidän avioliittoaan juuri sen vuoksi. Suuri lapsiparvi
ei tietenkään ole velkataakkaa vähentänyt. Opettajantuloilla ei suurta
perhettä elätetä.
Hilda rouva huokasi vastaukseksi. Hän tiesi itse hyvin, mitä köyhyys
merkitsi.
-- Kas, tuossahan ajavat rovastin nelipyöräiset.
-- Ja ruustinna mukana. Hän tahtoo kai itse olla vastaan ottamassa.
Kas, kas, miten kohteliasta.
-- Etten minäkään ottanut parempia kärryjä, pahoitteli Harjulan rouva.
-- Vaikka hyvä näinkin. Olisivat kuluneet kiesit vain turhaan tässä
kelissä.
Kimakka vihellys ilmoitti junan saapuvan. Harjulan rouva hoputti
hevostaan. Rouvat ehtivät parahiksi odotussaliin näkemään, miten
ruustinna, pieni, valkohiuksinen nainen, toivotti pitäjän uuden
kappalaisväen tervetulleeksi.
Kappalainen itse, pitkä, tanakka, vaaleaverinen, likinäköinen mies,
hohti jälleennäkemisen iloa ja tyytyväisyyttä. Rouva oli kalpea ja
rasittunut, hänen kasvojensa piirteet olivat yhä kauniit, silmät
loistivat tummina ja sielukkaina kirkastaen koko olennon. Kolme tyttöä
ja kaksi pientä poikaa tarkasti uteliain silmin ympäristöä.
Ruustinna kätteli kutakin vuoron perään.
-- Tervetuloa pitäjäämme, rakas pastorska. Jumala siunatkoon
saapumisenne. -- Tässäkö ovat kaikki lapsenne?
-- Vanhin tyttäreni on Helsingissä ja toinen järjestyksessä saapui
tänne aikaisemmin mieheni kanssa kotia kuntoon asettamaan.
Nyt lähenivät Harjulan rouva ja Niemelän Hilda rouva tervehtimään.
-- Vieläkö tunnet, Anna? kysyi Niemelän rouva. Hänen silmissään kiilsi
kyyneliä. Sydämellisesti hän syleili vastatullutta.
Anna vastasi syleilyyn, ehkä ei aivan yhtä sydämellisesti. Sitten hän
ojensi kätensä Harjulan rouvalle.
-- Kylläpä olet, Anna kulta, vanhentunut ja laihtunut, sanoi tämä
kuuluvalla äänellä. -- Voi, voi, ja niin monta lasta. Hoh hoo!
Hänen teräksenharmaat silmänsä tarkastivat kutakin erikseen ja
pysähtyivät uudelleen pastorin rouvaan.
-- Niin, niin, tuskinpa olisin sinua tuntenut enää, niin olet muuttunut.
Anna rouva hymyili heikosti, liikutustaan peittääkseen hän alkoi
puuhata lasten kanssa.
-- Saanko tarjota trillani herrasväen käytettäväksi? sanoi ruustinna.
Minulla on asioita täällä aseman lähettyvillä enkä tarvitse hevostani
ennen kuin iltapuolella.
Tarjous vastaanotettiin kiitollisuudella asianmukaisen kursailun
jälkeen. Kappalainen itse, hänen vaimonsa ja molemmat pikkupojat
asettuivat rovastin ajoneuvoihin. Tyttäret Liisi, Ulla ja Lotti
istuivat kieseihin, joilla pastori oli tullut perhettään vastaan.
Tavarat sijoitettiin häkkirattaille. Otettiin ystävällisesti
jäähyväiset asemalle vastaantulleilta naisilta ja lähdettiin ajamaan
kohti Pikkupappilaa.
-- Voi, Liisi, eikö tämä ole jännittävää? alkoi Ulla puhua. Hän oli
noin kaksitoistavuotias, ruskeahipiäinen, liikkeiltään kulmikas. Kun
hän istui hiljaa, silmät alasluotuina, oli hän mitättömän, miltei juron
näköinen. Mutta kun ruskeat, tavattoman eloisat silmät avautuivat,
vaihtui ilme kasvoissa, niinkuin maisema kirkastuu päivän pilvistä
valjetessa.
-- Minä ainakin olen hirveän väsynyt. Ja nälkäinenkin, valitti Lotti.
Hän painoi suurta nukkea rintaansa vasten ja näytti tyytymättömältä.
-- Lotti sinä, kuka puhuu nälästä ja väsymyksestä tällaisena tärkeänä
hetkenä. Voi, voi, minusta tuntuu aivan kuin olisin kuningatar, joka
tulee valtakuntaansa. Ja katsokaa, tytöt, kuinka kaunista täällä on.
Kuusimetsää, tuollaista ihanan tummaa, minne silmänsä luo, ja tällainen
hauska kiemurteleva tie. Ei tiedä mitä yllätyksiä joka uuden mutkan
takana on. Se on toista kuin kaupungissa, missä kadut ovat väsyttävän
suorat ja ikävät. Mitä nyt! Voi hyväinen aika!
Viimeinen ihastuksen purkaus johtui siitä, että matkustajiemme eteen
avautui punaiseksi maalattu silta, jonka alla virtasi vasta jäistä
vapautunut joki leveänä ja rauhallisena.
Ulla oli haltioissaan. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt juoksevaa
vettä.
-- Liisi, Liisi, huusi hän. Eikö tämä ole suurenmoista! Kas niin -- hän
pidätti henkeään --. Nyt olemme sillalla. Kop, kop. Sulkekaa silmät,
tytöt, kuuletteko, ritarijoukko ratsastaa vallihaudan yli prinsessaa
vastaan, kaviot kopisevat. Kop, kop.
Sillan herättämä mielikuva piti tyttöä äänetönnä jonkin aikaa. Mutta
äkkiä hän kysyi renkipojan puoleen kääntyen:
-- Onko näissä metsissä rosvoja?
-- En mää vaan tiärä, vastasi tappuratukkainen poika, saattaa ollakin.
-- Hui, kirkaisi Lotti, minä pelkään. Päästäkää minut trilloihin isän
ja äidin luo. Rosvot tappavat meidät.
-- Rauhoitu, Lotti, sinä olet typerä. Kuka rosvoja pelkää ilmipäivällä!
Ulla puhuu loruja, torui Liisi.
-- Minusta olisi kauhean jännittävää, jos noissa mustissa, syvissä
metsissä olisi rosvoja. -- Kas mikä talo tuo on? Tuo vihreänharmaa,
kolkon näköinen.
-- Se on Harjula. Siinä asuu Kemellin patruuna. Rouva oli asemalla.
-- Sekö, jota äiti sanoi Elviira tädiksi. Hän oli hirveän kuiva ja
hapan.
-- Älä lausu huomautuksia renkipojan kuullen, kuiskasi Liisi tuimasti.
-- Se on totta se. Meidän täytyy olla arvokkaita nyt, kun olemme
papintyttäriä. Ranssu, oletko sinä koskaan ennen kyydinnyt
papintyttäriä?
-- Kyyrittinhän mää viime viikolla yhtä.
-- Viime viikolla. Niin meidän Marttaa. Mutta sitä ennen?
-- En, mutta konstaapelin rouvaa olen kyyrinnyt. Ja kuvernöörin
vahtimestaria, joka kävi täällä Hämeenlinnasta tätinsä luona.
Liisi nauroi hiljaa. Ulla ei ollut oikein selvillä, tekikö Ranssu
hänestä pilaa. Mutta hän sai pian muuta ajattelemista, sillä kun
ajopelit valtamaantieltä poikkesivat Pikkupappilaan vievälle tielle,
kohosi näkyviin rivi korkeita, havupuitten peittämiä kukkuloita, joiden
välillä oli syviä notkoja eli "lukkoja".
-- Liisi, Lotti, katsokaa! huusi Ulla. Sellaisia korkeita, ihania
harjuja!
-- Tuo tuossa on Inkanlinna, selitti Ranssu, sen toisella puolella on
Kaunismäki ja tuo korkea, paljas harju on Keinumäki. Siinä on kylän
keinu, suuri kahreksan-aisainen. Ja tuo suo Inkanlinnan alapuolella on
Kantolan suo. Siinä kasvaa karpaloita kovasti. Mutta se upottaa.
-- Ai, kuinka soma punainen tupa, huusi Lotti osoittaen tien oikealla
puolella sijaitsevaa, hiukan ränsistynyttä mökkiä.
Ranssu ei vastannut, hän loi pelokkaan katseen sivulle ja hoputti
hevosta.
-- Mikä se oli? kysyi Ullakin. Hän oli huomannut Ranssun omituisen
käytöksen.
Vasta kun mökki oli jäänyt näkymättömiin, vastasi Ranssu matalalla
äänellä:
-- Se on paha paikka. Siinä asuu kummituksia, aaveita ja muita
menninkäisiä.
-- Äläs, huudahtivat Liisi ja Ulla yhteen ääneen. -- Miksi siinä
kummittelee?
-- Siinä asui näes ennen suuri pahantekijä. Hän ryösti monta ihmistä,
tappoi ja kätki ruumiit ja rahat lattian alle. Oli hänellä tytärkin,
sellainen keskenkasvuinen, ja senkin hän tappoi, kun tyttö uhkasi antaa
hänet ilmi. Sitten hän kääri hänet paperiin ja piilotti kellariin.
Yhtenä yönä muuan isäntämies sitten ajoi kotiin tästä sivu, ja siinä
seisoo kellarin päällä valkoiseen paperiin puettu tyttö ja vääntelee
käsiään, kuin olisi apua anonut.
-- Kaameata! hengähtivät tytöt.
-- Isäntä puhui sitä näkyään kylässä, ja kun tyttö näyttäytyi
muillekin, ajoi nimismies paikalle ja toimitti tutkimuksen. Ja silloin
tuli miehen kaikki pahat teot julki.
-- Kuinka hänen sitten kävi?
-- Ei sitä kukaan tiärä. Mökki oli tyhjä, kun nimismies tuli, eikä
rosvoa sen koommin kuulunut. Sanoivat, että hän itsekin oli nähnyt sen
paperipukuisen tyttärensä haamun ja peljästyksissään karannut metsään
tai virtaan. Herra hänet ties. Mutta vanhat ihmiset kertovat nähneensä
hänen täällä vielä liikuskelevan mökkinsä ympärillä aarteitaan
hakemassa.
-- Kamalaa!
Tytöt vetäytyivät vaistomaisesti lähemmäksi toisiaan ja loivat aran
katseen taakseen. Kaamea juttu oli sulkenut Ullankin suun.
-- Tuossa on Pikkupappila, sanoi Ranssu äkkiä osoittaen
piiskansiimallaan suoraan eteen.
Tumma havumetsä, joka tähän asti oli sulkenut tien, hävisi antaen
sijaa viljelysmaille, ja matkustajien silmien eteen avautui peltoja
ja niittyjä sekä vasemmalla korkea mäki. Sen alla kohosi matala,
kellertävä puurakennus. Mäen rinteellä levitti ryhmä suuria koivuja
punertavia oksiaan. Ylimpänä mäen harjalla kasvoi vanhoja haapoja
muodostaen laajan lehtimajan, joka näin huhtikuun lopussa vielä oli
alaston.
Hevonen ajoi pihaan. Portailla seisoi seitsentoistavuotias Martta sisar
ja tukeva palvelustyttö.
-- Martta, Martta, meillä on ollut ihana matka! huusi Ulla ja hyppäsi
rattailta alas sellaisella vauhdilla että olisi tupsahtanut maahan suin
päin, ellei renkipoika olisi saanut hänestä kiinni.
-- Se on erin elävä likka tämä, tuumi Ranssu palvelustytölle, joka
riensi auttamaan.
-- Onko täällä navetta ja lehmiä? huusi Lotti. Ja puskevatko lehmät,
Martta?
Nyt ajoivat trillatkin pihaan. Martta riensi syleilemään äitiä.
-- Tervetuloa kotiin, rakas äiti. Onko äiti hyvin väsynyt? puheli hän
hellästi. Antaa tavaroitten olla. Riikka ja Ranssu ja minä kannamme
ne sisään. Olen kattanut päivällisen ja kahvin ruokasaliin. Lauri ja
Kaarlo poju, tervetulemaan! Tiedätkös, Kaarlo, täällä on pieni varsa ja
kolme somaa vasikkaa.
-- Minä ajoin hevosta, selitti Kaarlo, mutta Lauri on vielä liian
pieni. Hän kärtti ohjaksia, mutta minä en antanut eikä isäkään.
Pikkupappila, jossa tätä ennen vuosikausia oli elänyt vanha kivulloinen
kappalainen vaimoineen, täyttyi äkkiä virkeällä elämällä. Lasten
innokkaat äänet kajahtivat mataloissa suojissa. Käytiin huoneesta
toiseen, suunniteltiin ja arvosteltiin.
-- Rakennus ei ole kehuttavassa kunnossa, selitti Martta, mutta aikaa
myöten saamme ne kyllä asuttavaksi. Onhan täällä meillä kuitenkin
enemmän huoneita kuin kaupungissa.
-- Martta kulta, olethan saanut vierashuoneen jo oikein somaksi.
Ikkunoissa verhot, ja meidän vanhat rakkaat mahonkihuonekalumme.
Kiltti, ahkera tyttöni. Täällä on oikein kodikasta.
Äiti syleili tytärtään, ja Martta katseli häntä silmissä hellä katse
kuten aina hänen luodessaan ne rakastettuun äitiin.
-- Mutta, Martta, -- mistä tämä on tullut? Äiti oli pysähtynyt pienen
vanhanaikaisen neulomapöydän eteen. Se oli ruusupuuta, hiukan kulunut,
mutta silti vielä siro.
-- Sen on vanha Kristiina täti lähettänyt.
-- Gustaava tädin neulomapöytä. Ja Kristiina täti on lähettänyt sen
minulle, sanoit?
Äidin ääni oli kiihkeä, kyynelverhoinen.
-- Niin, äiti, se saapui tänä aamuna. Muuan nuori poika toi sen.
-- Eikö ollut mitään kirjettä mukana?
-- Ei. Poika sanoi vain, että Kristiina neiti lähetti tämän pastorin
rouvalle ja paljon terveisiä.
-- Rakas Kristiina täti. Miten hienosti hän on ajatellut. Voi, lapset,
tulkaa katsomaan. Parempaa tervetuliaislahjaa ei äiti olisi voinut
saada.
Lapset katselivat hiukan ihmeissään äidin kiihtyneitä kasvoja.
-- Minusta pöytä on hirveän vanhan näköinen, huomautti Lotti.
-- Niin, se on hyvin, hyvin vanha. Gustaava täti sai sen miehensä
isältä, kenraali Schöringiltä, morsiuslahjaksi, ja kun hänen poikansa
Herman Schöring meni naimisiin, lahjoitti Gustaava täti sen nuorelle
miniälleen. Se oli aina meidän nuorten ihastus. Se on täynnä mitä
ihmeellisimpiä lokeroita ja pikku laatikoita. -- Kummallista, että
Kristiina täti hennoi luopua siitä. Äiti jäi tuumivan näköiseksi. --
Merkitseeköhän se sitä, että Ulrik Schöring on kuollut? Hänen vaimonsa
olisi pitänyt saada tämä.
Isä löi äitiä olkapäille.
-- Kas niin, pappilan muori, jätä tuo vanha muistomerkki ja tule
maistamaan Martan herkkuja. Mitä muuten arvelet valtakunnastamme? Eikö
kaikki ole mainiota? Minulla on suurenmoisia tuumia. Aion panna alulle
pellavanviljelyksen, joka parissa vuodessa tuottaa meille tuhansia.
Pastorin harmaat silmät olivat täynnä eloa ja innostusta.
Iloisesti hyräillen ja joustavin askelin hän poistui ruokailuhuoneeseen.
Vaimo katseli surunsekainen hymy huulillaan hänen jälkeensä. Sitten hän
kääntyi Martan puoleen.
-- Näyttää siltä kuin isä alkaisi viihtyä. Pelkäsin hänen ikävöivän
koulutointa. Ja miten tottunee hän papin tehtäviin?
-- Kyllä hän tottuu. Rippikoulu alkaa viikon kuluttua, ja siitä isä
tulee paljon pitämään. -- Oi, äiti! -- Martta veti syvän henkäyksen.
-- On niin ihanata, ettei illalla maata mennessään tarvitse huolehtia
perunoista ja maidosta ja kaikesta muusta. Eikä vuokranmaksusta tai
haloista.
-- Tyttöni on liian aikaisin saanut kantaa köyhyyden taakkaa. Meidän
olisi pitänyt sinua enemmän säästää.
-- Mihin minä sitten kelpaisin, ellen taloushuolia kantamaan? En ole
kaunis kuin Minna enkä hyväpäinen kuin Liisi. Jokin hyvä ominaisuus kai
minullakin pitää olla.
Martta hymyili hyvää, päivänpaisteista hymyään.
Lapset lähtivät syötyään löytöretkille. Pojat juoksivat ulkona
renkipojan jäljestä, tutkivat tallin ja ajokaluvajan, kastelivat
jalkansa lätäköissä ja palasivat viimein Martan hoiviin märkinä ja
väsyneinä.
Liisi alkoi purkaa arkkujen ja suurten juurikorien sisällystä, mutta
viedessään keittoastioita keittiöön hän jäi sille tielle. Lotti
lähetettiin häntä noutamaan ja palasi tyhjin toimin.
-- Liisi ei minua edes kuullutkaan, selitti hän äidille ja Martalle.
-- Hän on kiivennyt keittiön pöydälle ja lukee vanhoja sanomalehden
vuosikertoja, joilla seinät on paperoitu. Minun mielestäni hän voisi
tulla ja auttaa poikia nukkumaan, niin Martta ennättäisi avata arkun,
missä nukkeni ovat. Ne raukat ovat olleet jo kaksi päivää sinne
sullottuina.
-- Siinä saa Ulla sinua auttaa. Minä en nyt ennätä, sanoi Martta.
Ulla oli jonkin aikaa ahkerasti kanniskellut pienempiä myttyjä pihalta
sisälle, mutta oli nyt kadonnut hänkin.
-- Minä olen täällä! kuului viimein vastaus Lotin itkuisiin huutoihin.
-- Täällä vinnillä.
Lotti kapusi ylös kapeita vinnin portaita. Ulla seisoi keskellä pimeätä
ullakkoa tomuhiukkasten tanssiessa kirkkaassa valojuovassa.
-- Huh, täällä on pimeää, sanoi Lotti.
-- Ja kauhean salaperäistä. Muistatko ullakkohuonetta kauniin Helena
rouvan linnassa ja salaperäistä Kullenmiestä? Ja nuo portaat ovat aivan
sellaiset, että voi kuvitella Esbern Snaren vierähtäneen niistä alas ja
taittaneen niskansa.
-- Ulla, sinä olet kauhea. Tule heti pois, minusta täällä on
kammottavaa.
Mutta kammostaan huolimatta Lotti varovasti astui peremmälle Ullan
innostuneena selittäessä:
-- Täällä on jännittäviä komeroita ja kummitussoppia ja korkeita
pakkalaatikoita, joissa voi nukkua joku kauan sitten kuollut morsian,
joka on piiloutunut hääiltanaan, koska hän ei tahtonut mennä naimisiin
ruman, vanhan miehen kanssa ja -- -- --
Lotti kirkaisi.
-- Sinä et saa pelottaa minua. Ulla oli lähennyt ovea ullakon perällä.
-- Uskallammeko avata tämän?
-- Ei, ei, kirkui Lotti. Siellä on varmaan joku. Etkö kuule rapinaa?
-- Lotti, kuiskasi Ulla salaperäisellä äänellä. -- Sisällä voi olla
joku onneton vanki, joka on saanut olla syömättä monta viikkoa. Ehkä
pieni lapsi, jonka julma äitipuoli on sulkenut sisään. Me pelastamme
hänet, hän on laiha kuin luuranko.
-- Ei, ei, älä avaa. Minua pelottaa.
-- Lotti, sinä olet sydämetön. Tahdotko, että lapsiraukka nääntyy
nälkään ja janoon?
Uljaana, joskin sykkivin sydämin Ulla läheni ovea, Lotti seurasi hänen
kintereillään arasti pälyen ympärilleen.
Ulla väänsi lukkoa. Ovi narisi kaameasti.
-- Nyt, kuiskasi tyttö ja avasi oven.
Kirkaisu, pakenevien jalkojen töminää, ja Lotti vyöryi kuin pallo alas
jyrkkiä portaita hämmästyneen pastorin jalkoihin.
-- Hiljempaa, tyttö! Mitä tämä tietää?
Lotti oli niin pökerryksissä, ettei osannut muuta kuin nyyhkyttää.
Nolon näköisenä seisoi Ulla alimmilla portailla.
-- Lotta pelästyi Riikkaa, selitti hän hämillään.
-- Sus sentään, puhkui Riikka ylempänä portailla. Minä olen vinnillä
asettamassa paikoilleen arkkuja, niinkuin pastuurska käski. Yht'äkkiä
avautuu ovi ja kuuluu sellainen kirkuna, että luulin henkeni lähtevän,
niin pahasti säikähdin.
Isä katseli tyttöihin kysyvästi.
-- Ulla sanoi, että vinnillä kummitteli, nyyhkytti Lotti, ja että
kamarissa oli lapsi, joka oli laiha kuin luuranko. Ja kun hän avasi
oven, oli siellä jotain valkoista, joka kohosi niin korkeaksi kuin
katto. Minä luulin, että se oli kummitus.
-- Minähän se olin, joka kohosin pystyyn, kun olin polvillani arkun
edessä, huomautti Riikka kiukkuisesti. -- Ei minua kukaan tähän asti
ole kummitukseksi haukkunut.
-- Joko sinä, Ulla, taas olet esillä tyhmyyksinesi? torui Martta sisar,
joka oli tullut paikalle melun kuullessaan. -- Lotti, mene nukkumaan,
ihanhan sinä vieläkin vapiset.
-- Oletpa sinä, Ulla, koko älyniekka, sanoi isä purevasti.
-- Lotti on hirveä pelkuri, mutisi Ulla. Hänen huulensa vapisivat.
-- Lotti saa aina olla koekaniinisi, torui Martta edelleen. Sinä
kiusaat lapsi rukan hengiltä vielä.
"Lapsi rukka" kierteli vaaleita kutrejaan sormiensa ympäri ja näytti
kyyneleisine sinisilmineen suloiselta marttyyrilta.
Ulla tunsi, että häntä kohdeltiin väärin. Niin -- hän oli kyllä sen
huomannut. Ei kukaan koko avarassa maailmassa häntä rakastanut. Ei
äitikään. Olisihan Martan pitänyt ymmärtää, ettei hän tahallaan Lottia
säikytellyt. Oli vain ollut niin jännittävää kuvitella sellaista
kummituksista ja muista.
Hän nieli itkuaan ja lähti ulos pihalle. Poissa oli iloinen mieliala.
Elämä oli synkkää ja pimeää. Oli ehkä paras lähteä metsään ja kuolla
jonnekin -- esimerkiksi tuon vanhan männyn juureen, joka näkyi tuolla
kaukana. Tai sitten pajupensaiden alle, lirisevän puron reunalle.