Oli kirkas sunnuntai -- huhtikuun viimeinen -- kun Pikkupappilasta
oikein joukolla ensi kerran lähdettiin kirkkoon. Jo varhain aamulla
olivat lapset liikkeellä ja touhussa.
-- Et kai aio ottaa Hildua mukaan? kysyi Ulla ihmetellen Lotilta
nähdessään hänen vetävän viheriäistä samettimekkoa nuken ylle.
-- Tietysti. Hildu on jo siksi vanha, että voi päästä mukaan. Muut
nuket jätän kotiin.
-- Minä en usko, että nukkeja voi viedä kirkkoon, sanoi Ulla. Sinun
pitää muistaa, että isä nyt on pappi ja meidän täytyy käyttäytyä
arvokkaasti.
-- Minä en jätä Hildua kotiin, kuului Lotin itsepintainen vastaus.
-- Hevoset ovat valjaissa, huusi Kaarlo ovella.
Nelipyöräisiin trilloihin, jotka isä oli ostanut edellisen papin
leskeltä, asettuivat isä, äiti, pojat ja Lotti. Hildun riisti itkevän
äitinsä sylistä Martta varsin kovakouraisesti.
Ulla ja Liisi asettuivat nappularattaille, Ranssu ajomiehenään. Martta
jäi kotiin huolehtimaan päivällisestä.
Ullan sydän tykytti niin kovasti, että hän luuli muiden kuulevan,
kun hän äidin jäljessä ja sisarusten seuraamana astui pitkin kirkon
käytävää ja asettui papin penkkiin, jossa vanha ruustinna jo ennen
heitä istui ja ystävällisesti nyökäyttäen teki tilaa.
Miten juhlallista oli täällä kaikki -- vanha, valkoinen kirkko,
kullalla silattu saarnastuoli, matalat lehterit, kirkasvärinen
alttaritaulu, joka kuvasi Jeesuksen ristiltäottamista.
Urut soivat, pappi astui alttarille hitain, arvokkain askelin.
Isäkö se oli? Tuo kookas, mustakaapuinen mies, juhlallisen ankara ilme
kasvoillaan! Isä, joka viimeksi eilen kuokki ja kylvi puutarhassa ja
tänä aamuna istui aamiaispöydässä syöden ohrapuuroa kuten muutkin
kuolevaiset. Hän näytti nyt miltei yliluonnolliselta olennolta.
"Herra olkoon teidän kanssanne", messusi pastori.
Ullaa värisyttää. Tuntuu siltä, että tämä on ihanin hetki hänen
elämässään. Hän yhtyi seurakunnan veisuuseen hartain mielin.
"Niin myös sinun henkesi kanssa."
On ihmeellistä, että hän istuu tässä ja rukoilee ventovieraiden
mukana Herran varjelusta isälle. Sydän täyttyy onnesta tulvilleen.
Hän rakastaa kaikkia näitä ihmisiä, lihavia emäntiä, rumia ryppyisiä
eukkoja, nuuskaavia äijiä, nuoria punaposkisia tyttöjä. Hyviä ihmisiä
ne ovat, rukoilevat isän puolesta.
Ja isä muuttuu kuin toiseksi. Ikään kuin läheisemmäksi, mutta samalla
kaukaiseksi, miltei pyhäksi.
Kun Ulla hetkistä myöhemmin kääntyi katsomaan äitiä, istui tämä
penkkiin kumartuneena ja itki hiljaa.
Äiti itki!
Pappilan lapset vaihtoivat silmäyksen. He eivät ymmärtäneet, miksi
äidin kyyneleet vuotivat, tunsivat vain hetken juhlallisuuden sitä
syvemmin.
Pastorin rouva eli muistoissa. Vanha rakas kirkko loi esiin lapsuuden
ja nuoruuden ajan. Tuossa saarnastuolin alla, vasemmalla, oli ollut
Kaunialan penkki. Siinä oli joka sunnuntai istunut Gustaava Schöring,
vanha patrunessa, suorana ja ankarana, kartanon nuoret rinnallaan. Niin
kauan kuin Gustaava täti eli, ei kukaan Kaunialan perheestä vanhaa
patruunaa lukuun ottamatta saanut jäädä pois kirkosta. Ei elämäniloinen
Herman setäkään halunnut vastustaa, kun äiti ilmoitti, että hevosia oli
varattu _kaikille_ perheenjäsenille kirkkomatkaa varten.
Tuossa alttarin edessä he olivat kaksikymmentäviisi vuotta sitten
polvistuneet Herran pyhälle ehtoolliselle, kaunis, iloinen Agnes
Schöring ja hänen serkkunsa, köyhä Anna. Toinen kuoli aikaisin
vieraalla maalla, toinen istui nyt tässä lapsiparven ympäröimänä.
"Rukoilkaamme."
Äiti säpsähti. Miten hän olikaan antanut maallisten ajatusten vallata
mielensä! Nopeasti hän painoi päänsä alas. Kuunteli rakkaan tutun
äänen lukevan vanhoja ihania sanoja. Saman äänen, joka kaksikymmentä
vuotta sitten oli saanut hänen sydämensä sykkimään ja poskensa
hehkumaan. Isä kulta, tukka oli harmennut ja ryhti käynyt kumaraan sen
jälkeen, kun hän nuorena ylioppilaana oli saapunut Kaunialan kartanoon
kotiopettajaksi majuri Schöringin ainoalle pojalle.
Jumala suojelkoon häntä, suojelkoon kotiamme ja lapsiamme.
Äiti vaipui hiljaiseen rukoukseen.
Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli moni pitäjäläinen tervehtimään uutta
pastorinväkeä. Usea vanhemmista ihmisistä muisti vielä hyvin Anna
neidin, vanhan patruunan veljentyttären ja kasvatin. Ja pastori oli
kerran ylioppilaana saarnannut kirkossa.
-- Ja korean saarnan pitikin, sanoi muuan komearyhtinen vanha emäntä
pastorin rouvalle. -- Se vielä muistetaan ja sitä varten hänet tänne
tahdottiin.
Lapset katselivat uteliaina ja tärkeän näköisinä ympärilleen. Lotin
suloiset sinisilmät ja pitkät kiharat herättivät ihastusta.
-- Siunatkoon, ihan kuin Herran enkeli, kuiskasi joku.
Liisi oli kadonnut. Hän kulki kirkkotarhassa ja tutki
hautakirjoituksia. Vanhat hautakivet olivat hänestä mielenkiintoisemmat
kuin ihmiset kirkkomäellä. Pieneen muistikirjaan hän merkitsi vanhimmat
ja huomattavimmat nimet, vuosiluvut ja muistokirjoitukset.
Hautuumaan perällä, kahden ikivanhan kuusen suojaamana kohosi jykevä,
sammaltunut graniittikivi. Siihen oli kultakirjaimin kaiverrettu: