"Lizzy rakas, mihin ihmeeseen te molemmat meistä oikein eksyittekään?"
kuului ensimmäisenä tervehdyksenä Janen suusta ja kohta toisintona
kaikilta toisiltakin, kun Elizabeth saapui heidän luokseen ja istahti
illallispöytään. Hän voi vain vastata, että he olivat kävelleet niin
kauas, etteivät enää tunteneet paikkoja. Hän tunsi punastuvansa tätä
sanoessaan; mutta onneksi ei kukaan siitä johtunut arvailemaan
totuutta.
Ilta kului levollisesti, ilman mitään yllättäviä keksintöjä.
Julkikihlattu pari puheli ja nauroi, salakihlattu pysyi hyvin
vaitonaisena. Darcyn luonteenlaatu ei ollut sellainen, että sisällinen
onni olisi pannut sen iloisesti ryöpsähtelemään; ja hämillään oleva ja
kiihoittunut Elizabeth pikemminkin _tiesi_ kuin _tunsi_ olevansa
onnellinen; sillä paitsi toisten välttämätöntä ällistystä kohta
tapahtuvan paljastuksen johdosta oli hänellä odotettavissa ikävämpiäkin
kokemuksia. Hän tiesi, ettei perheestä kukaan muu kuin Jane pitänyt
Darcysta; ja hän pelkäsi, että toiset -- uuden sulhasen ylhäisestä
asemasta ja suuresta rikkaudesta huolimatta -- kukaties tahtomattaan
tulisivat liiankin selvästi ilmaisemaan vastenmielisyyttään häntä
kohtaan.
Vasta myöhään illalla hän avasi sydämensä Janelle. Tämän oli mahdoton
uskoa kuulemaansa.
"Nyt sinä lasket pilojasi, Lizzy. _Tuo_ ei voi olla mahdollista!
Kihloissa herra Darcyn kanssa! Ei, ei, sinä et saa peijata minua. Sehän
on kerrassaan uskomatonta!"
"Onpas tämä todellakin kaunis alku! Sinuun yksistään minä luotin; ja
jollet sinä usko, niin toisista ei sitten puhettakaan. Mutta niin on
kuitenkin tapahtunut; minä puhun aivan vakavissani. Minä puhun pelkkää
totta. Hän rakastaa minua yhä, ja me olemme kihloissa."
Jane katseli häneen epäillen. "Ah, Lizzy, kuinka se voisi olla
mahdollista? Tiedänhän minä hyvin, kuin vastenmielinen hän sinulle on."
"Sinä et tiedä mitään koko asiasta. Kaiken _tuon_ saat unohtaa. Ehkäpä
minä en aina ole rakastanut häntä niin hartaasti kuin nyt; mutta
tällaisissa tapauksissa hyvämuistoisuus on anteeksiantamaton vika. Tämä
on viimeinen kerta, jolloin itsekin sen muistan."
Jane katseli yhäti häneen hämillään ja suurin silmin.
"Hyvä isä sentään, _voiko_ se olla totta? Mutta täytyyhän minun uskoa
sinua!" hän viimein huudahti. "Rakas, rakas Lizzy, minä tahtoisin --
minä todella onnittelen sinua kaikesta sydämestäni; mutta oletko sinä
varma -- anna anteeksi, että sitä kysyn -- oletko ihan varma, että
tulet onnelliseksi hänen kanssaan?"
"Sitä en voi epäilläkään. Me olemme jo sopineet keskenämme, että meistä
tulee maailman onnellisin pari. Mutta etkö sinä tule siitä paremmin
mieliisi, Jane? Etkö tahtoisi häntä langoksesi?"
"Tahtoisin toki, hyvinkin halusta. Mikään ei olisi sen suurempi ilo
Bingleylle ja minulle. Mutta me olemme puhelleet siitä keskenämme ja
arvanneet sen aivan mahdottomaksi. Entä rakastatko sinä todella häntä
tarpeeksi asti? Ah, rakas Lizzy, tee ennemmin mitä hyvänsä, kuin että
menet naimisiin ilman todellista kiintymystä! Oletko vallan varma, että
tunteesi häntä kohtaan ovat sellaiset kuin niiden pitäisi olla?"
"Olen tottakin! Sinä ehkä ajattelet, että minä tunnen häntä kohtaan
_suurempaakin_ rakkautta kuin minun pitäisi."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"No niin -- minun täytyy myöntää, että minä rakastan häntä enemmän kuin
Bingleytä. Nyt sinä kai suutut minuun?"
"Voi rakkahin sisko, ole toki vakava. Minä haluan puhua aivan
vakavasti. Anna minun viivyttelemättä saada tietää kaikki, mitä minun
tulee tietää. Sanoppas ensiksikin, kuinka kauan sinä olet häntä
rakastanut?"
"Se on tullut niin vähitellen, että tuskin itsekään tiedän, milloin se
oikein alkoi; mutta luulenpa, että päivämäärä oli sama, jolloin ensi
kertaa näin hänen kauniit tiluksensa Pemberleyssä."
Uusi harras toivomus, että hän toki pysyisi vakavana, tuotti kuitenkin
halutun tuloksen; ja hänen onnistui viimein saada Jane vakuutetuksi
tunteensa totisuudesta. Sen enempää ei vanhempi nti Bennet
pyytänytkään.
"Nyt minä olen täydellisesti onnellinen", hän sanoi, "kun tiedän, että
sinusta tulee yhtä onnellinen kuin minusta itsestänikin. Jo pelkästään
siksi, että hän rakastaa sinua, olisin aina pitänyt häntä suuressa
arvossa; mutta nyt, kun hän on Bingleyn ystävä ja sinun tuleva miehesi,
olette vain sinä ja Bingley minulle häntä rakkaammat. Mutta, Lizzy,
sinä olet ollut kovin kavala, liiaksi pidättyväinen minuun nähden.
Kuinka vähän sinä kerroitkaan minulle kaikesta, mitä oli tapahtunut ja
mitä tunsit Pemberleyssä ja Lambtonissa ollessasi! Kaiken, mitä siitä
olen kuullut, olen saanut tietää toisilta enkä sinulta itseltäsi."
Elizabeth selitti hänelle salamyhkäisyytensä vaikuttimet. Hänen oli
ollut vaikeata kertoa mitään siitä, mitä hän oli kuullut Bingleyn
rakkaudentarinasta; ja omain tunteittensa sekasorto ja epämääräisyys
oli saanut hänen yhtä visusti välttämään Darcyn nimen mainitsemista;
mutta nyt hän ei voinut enää salata tämän tärkeätä osuutta Lydian
surullisessa avioliittojutussa. Kaikki selvitettiin aivan selväksi
sisarten kesken, ja puoli yötä kului onnellisessa tarinanpidossa.
"Herra siunatkoon!" huudahti rva Bennet seuraavana aamuna seisoessaan
akkunan ääressä, "eikös tuo hirveä herra Darcy taaskin tule tänne
rakkaan Bingleymme keralla! Mitähän se väsyttävä mies oikein
ajatteleekaan, kun juoksee niin ahkeraan täällä? Enhän minä kutsunut
häntä muuta kuin metsästämään tai muuten maleksimaan maillamme, mutta
en suinkaan häiritsemään meitä ikävällä seuranpidollaan. Mitä me nyt
hänen kanssaan oikein teemmekään? Lizzy, sinun pitää jälleen lähteä
kävelemään hänen kanssaan, jottei hän ole Bingleyn vastuksina."
Elizabethin oli vaikea pidättää hymyään saadessaan niin mieluisen
tehtävän; mutta samalla häntä suuresti loukkasi äitinsä hänen
sulhasestaan käyttämät laatusanat.
Kohta herrain sisään käytyä katseli Bingley häneen niin kumman
merkitsevästi ja puristeli hänen käsiään niin lämpimästi, ettei voinut
epäilläkään, että hänellä oli jo asiasta tieto; ja täten salaisesti
onniteltuaan uutta morsianta hän sanoi ääneen: "Kuulkaas, rouva Bennet,
eikö teillä ole täällä vielä muita metsäpolkuja, joilla Lizzy voisi
tänään jälleen joutua eksyksiin?"
"Minä neuvoisin herra Darcya ja Lizzyä ja Kittyä", sanoi neuvokas äiti,
"lähtemään tänä aamuna Tammistomäelle. Sinne on oikein kaunis tie, eikä
herra Darcy ole vielä koskaan nähnyt siltä avautuvaa näköalaa."
"Voihan se olla hyväksi molemmille toisille", huomautti Bingley, "mutta
Kittylle se varmastikin on liian pitkä kävelymatka. Eikö olekin,
Kitty?"
Kitty myönsi, että hän pysyi mieluummin kotona. Darcy sanoi olevansa
hyvin utelias näkemään Tammistomäen näköalat, ja Elizabeth suostui
ääneti häntä sinne luotsaamaan. Hänen noustessaan yläkertaan noutamaan
hattunsa ja päivänvarjonsa kiirehti rva Bennet hänen jälkeensä ja
kuiskutti:
"Minä olen hyvin pahoillani, että sinun täytyy aina uhrautua tuon
ikävän miehen seuraksi, mutta mikäpä tässä muukaan auttaa. Se on vain
Janen vuoksi, ymmärräthän; eikähän sinun tarvitse paljonkaan puhella
hänen kanssaan, sen verran vain, ettet tunne oloasi noloksi."
Illalla, kohta kun hra Bennet vetäytyi kirjastoonsa, näki Elizabeth hra
Darcyn nousevan pystyyn ja seuraavan häntä sinne; ja silloin hänen
mielenliikutuksensa kohosi korkeimmilleen. Hän ei tosin pelännyt isänsä
panevan vastaan, mutta hän tiesi hänen tulevan hyvin onnettomaksi ja
juuri hänen kauttansa; että _hän_, isän lemmikkitytär, kohta jättäisi
hänet yksinäisyyteen ja ikävään -- se ajatus täytti Elizabethin mielen
sanomattomalla surulla. Hän tunsi itsensä hyvin kurjaksi, kunnes hra
Darcy tuli jälleen näkyviin ja lohdutti häntä lemmekkäällä hymyllään.
Tehden asiaa pöydän luo, jonka ääressä Elizabeth istui Kittyn kanssa,
hän kumartui ihailemaan hänen käsityötään ja kuiskasi samalla hänen
korvaansa: "Mene isäsi tykö, kultaseni; hän odottaa sinua kirjastossa."
Hän nousi ja lähti oitis.
Hänen isänsä käveli kiivaasti edestakaisin ja näytti hyvin vakavalta ja
tuskastuneelta. "Lizzy", hän sanoi tyttärensä nähtyään, "mitä sinä
oikein ajattelet? Oletko ihan järjiltäsi, kun suostut tuon miehen
kosintaan? Etkö sinä ole aina inhonnut ja vihannut häntä?"
Kuinka hartaasti tytär nyt toivoikaan, että hänen aikaisemmat
mielipiteensä sulhasestaan olisivat olleet järkevämmät ja hänen
lausuntonsa tästä vähemmän jyrkät! Se olisi tänä hetkenä säästänyt
häneltä monia tukalia selittelyjä ja tunnustuksia; mutta selitykset ja
tunnustukset olivat nyt välttämättömät, ja hyvin hämillään hän myönsi
rakastavansa hra Darcya.
"Tai toisin sanoen, sinä olet päättänyt saada hänet mieheksesi! Hänhän
on rikas, siitä ei puhetta, ja hän kykenee ostamaan sinulle enemmän
kauniita pukuja ja uljaita vaunuja kuin mitä Janekaan koskaan tulee
saamaan. Mutta tekevätkö ne sinut myöskin onnelliseksi?"
"Onko teillä mitään muuta muistuttamista", sanoi Elizabeth, "kuin että
luulette minun olevan hänestä välinpitämätön?"
"Ei muuta. Tunnemmehan kaikki hänet ylpeäksi ja epämiellyttäväksi
mieheksi; mutta sekään ei merkitsisi mitään, jos sinä todella
rakastaisit häntä."
"Mutta minä rakastan, minä todellakin rakastan häntä", vakuutti tytär
kyyneleet silmissä; "hän on minulle hyvin rakas ja kallis. Eikä hänen
ylpeytensäkään ole ollenkaan liiallinen. Hän voi olla mitä herttaisin
ihminen. Te ette tiedä, mitä hän todella on; älkää siis kiduttako minua
käyttämällä hänestä noin tylyjä sanoja."
"Lizzy", sanoi hänen isänsä, "minä olen antanut hänelle suostumukseni.
Hän on sellainen mies, jolta en rohkenisi kieltää mitään, mitä hyvänsä
hänelle pistäisi päähän pyytää minulta. Minä annan nyt suostumukseni
_sinullekin_, jos olet todella päättänyt mennä hänelle. Mutta salli
minun neuvoa sinua tarkoin miettimään asiaa. Minä tunnen hyvin sinun
luonteesi, Lizzy. Minä tiedän, ettet ikinä voisi tulla onnelliseksi ja
kunnioittaa itseäsi, jollet totisesti rakasta ja kunnioita
aviomiestäsi, jollet pidä häntä itseäsi ylevämpänä ja etevämpänä. Sinun
vilkas luonnonlaatusi johtaisi sinut tuhansiin vaaroihin lemmettömässä
ja epäsuhtaisessa avioliitossa. Sinä tuskin voisit välttyä sortumasta
kurjuuteen ja katumukseen. Rakas lapseni, älä tee minulle sitä surua,
että näkisin _sinun_ olevan kykenemättömän kunnioittamaan
elämäntoveriasi. Sinä et tiedä, kuinka paljon päätöksestäsi oikein
riippuu."
Elizabeth tuli vielä enemmän liikutetuksi isänsä totisesta ja
juhlallisesta äänensävystä; mutta hänen onnistui hillitä
tunteenkuohunsa ja vakuuttaa, että hra Darcy todellakin oli hänen
sydämensä valittu, ja selittää tunteittensa suurta, vähitellen
tapahtunutta muuttumista; hän sanoi olevansa vallan varma, ettei hänen
kiintymyksensä ollut yhden päivän hedelmä, vaan kasvanut ja kypsynyt
monien kuukausien yhtämittaisessa jännityksessä ja sisällisessä
kamppauksessa.
"No niin, rakkaani", sanoi hra Bennet hänen viimein lopetettuaan,
"mitäpä minulla sitten enää on sanomista? Jos niin on todella laita
kuin kerroit, niin hän ansaitsee saada sinut. Enkä minä olisi voinut
luovuttaakaan sinua kellekään vähempiarvoiselle miehelle."
Parantaakseen isänsä suotuista arvostelua hra Darcysta Elizabeth kertoi
hänelle, mitä tämä oli omasta ehdostaan tehnyt Lydian hyväksi. Hra
Bennet tuli kovin ihmeisiinsä.
"Tämähän on oikein ihmeitten ilta! Darcy siis sai tuon kaiken aikaan --
rakensi avioliiton, antoi rahat, maksoi sen veitikan velat ja hankki
hänelle vielä virankin! Kaikkea sitä kuuleman pitää! No, aina parempi.
Se säästää minulta arvaamattomasti huolia ja varoja. Jos tuo kaikki
olisi ollut enosi ansiota, niin minun olisi täytynyt ja minä olisin
tahtonutkin maksaa joka pennin hänelle takaisin. Minä tarjoon nyt
huomenna maksua sulhasellesi, hän tietysti raivoo ja hulluttelee
rakkaudestaan sinuun, ja siihen sitten koko juttu päättyykin."
Hän muisteli sitten hra Collinsin kirjeen johdosta jokunen päivä
aikaisemmin kokemaansa ällistystä; ja naureskeltuaan sille hetken aikaa
hän päästi tyttärensä lähtemään, huutaen ovelta hänen peräänsä: "Jos
vielä joitakin nuoria miehiä tulee tänne Maryn ja Kittyn vuoksi, niin
lähetä heidät oitis puheilleni; minä satun nyt olemaan oikein
naittamispäällä."
Mutta äidin ällistystä, kun tytär illalla seurasi häntä hänen
makuuhuoneeseensa ja ilmaisi hänelle suloisen salaisuutensa, on perin
työläs kuvata. Hän lysähti ensin aivan kokoon ja kävi puhumattomaksi.
Kesti kotvasen aikaa, ennenkuin hän kykeni tointumaan sen verran, että
kerrotti tyttärellään uudelleen ja yhä uudelleen tuon perin
uskomattoman asian. Vihdoin viimein hän jaksoi oikaista selkänsä,
huitoi käsillään ilmaa, vajosi jälleen istumaan ja rupesi ihmettelemään
ja siunailemaan sanomatonta onneaan.
"Herra hyvästi siunatkoon! Auta armias sentään! Ajatteleppa tätä! Voi,
rakas kultaseni! Herra Darcynko kanssa? Kukapa sitä olisi osannut
uskoa! Ja onko se ihan totta? Voi, minun kulta Lizzyni! Kuinka rikas ja
mahtava sinusta tuleekaan! Kuinka paljon neularahoja ja jalokiviä ja
hienoja pukuja sinä tuletkaan saamaan! Jane ei ole mitään sen rinnalla
-- häntä ei voi sinuun verratakaan. Ah, kuinka minä olen mielissäni --
kuinka olen onnellinen! Ja sellainen viehättävä mies! Niin kaunis ja
pitkä ja komea! Oh, oh, oma kulta Lizzyni, ethän ole pahoillasi, että
hän ennen oli aina minulle niin vastenmielinen? Minä toivon, että
hänkin antaa sen anteeksi. Rakas, rakas Lizzy! Oma talo Lontoossa!
Kuinka ihanaa! Kolme tytärtäni jo miehellä! Ja kymmenen tuhatta puntaa
tuloja vuodessa! Ah, hyvä isä sentään -- mitä minusta tuleekaan? Minä
menen vallan sekaisin!"
Äidin suostumusta ei siis tarvinnut epäilläkään; ja iloisena siitä,
että hän vain yksin oli kuulemassa hänen hurmaustaan, lähti Elizabeth
omaan huoneeseensa. Mutta hän oli tuskin ennättänyt istahtaakaan, kun
äiti jo säntäsi sisään.
"Kuule, rakas lapsi", hän huusi, "minä en kykene muuta
ajattelemaankaan. Kymmenen tuhatta puntaa vuodessa, ja kukaties vielä
enemmänkin! Sehän on ihan kuin menisit jollekin lordille! Ja kuule,
teidän on hankittava piispan lupakirja -- teidän on pidettävä joutua,
jotta ei mitään ennätä tulla väliin, ja vihitettävä itsenne piispan
lupakirjalla.[24] Ja kuulehan, rakas lapseni, sanoppas minulle, mistä
ruokalajista herra Darcy erityisesti pitää, jotta tiedän laittaa sitä
huomiseksi päivällispöytään?"
Tämä oli synkeä enne siitä, miten rva Bennet tulisi käyttäytymään
uusinta vävypoikaansa kohtaan; ja vaikka Elizabeth olikin varma
sulhasensa lämpimästä rakkaudesta ja omaistensa suosiollisesta
suhtautumisesta tähän, oli hänellä aihetta pelätä vielä monia tukalia
tilanteita. Mutta onneksi kului jo huominenkin päivä jokseenkin
vaarattomasti; nimenomaan hänen äitinsä tunsi niin pelokasta
kunnioitusta ylhäistä vävyään kohtaan, että hän tyytyi vain silmin
seuraamaan hänen syöntiään. Erityisesti ilahdutti Elizabethia nähdä
isänsä pyrkivän kaikella hartaudella hänen sulhasensa lähempään
tuttavuuteen; ja perästäpäin hra Bennet vakuuttikin hänelle, että uusi
vävypoika kohosi kohoamistaan hänen silmissään.
"Minä ihailen kaikkia kolmea vävyäni", hän sanoi. "Wickham on kukaties
minun erityinen suosikkini; mutta luulenpa, että pidän sinun
sulhasestasi aivan yhtä paljon kuin Bingleystäkin."