Sen sijaan, että Bingley olisi saanut ystävältään välttelevän kirjeen,
kuten Elizabeth oli puolittain peljännyt, toi hän tämän mukanaan
Longbourniin muutamia päiviä Lady Catherinen käynnin jälkeen. Herrat
saapuivat varhain; ja ennenkuin rva Bennet oli kerinnyt kertoa hra
Darcylle tämän tädin vierailusta (josta hänen tyttärensä oli vapisten
odottanut kuulevansa), ehdotti Bingley, joka halusi päästä kahdenkesken
Janen kanssa, että koko seura lähtisi ulos kävelemään. Siihen
suostuttiin. Rva Bennet ei rakastanut kävelyä, eikä Marylla ollut aikaa
kirjallisilta askareiltaan, mutta muut viisi lähtivät. Bingley ja Jane
päästivät kuitenkin pian toiset edelleen. Nämä pysyivät jokseenkin
vaitonaisina -- Kitty pelkäsi liiaksi Darcya rohjetakseen puhella;
Elizabeth muovaili mielessään epätoivoista selitystä; ja kenties
askartelivat kavaljeerinkin ajatukset samassa urakassa.
He suuntasivat kulkunsa Lucas Lodgea kohti, koska Kitty halusi mennä
tapaamaan Maria Lucasta; eikä Elizabeth pannut vastaan, kun hänen
sisarensa jätti hänet kahdenkesken Darcyn kanssa. Nyt oli ratkaiseva
hetki käsissä; ja kooten kaiken rohkeutensa hän aloitti:
"Herra Darcy, minä olen hyvin itsekäs olento; ja tuntien tarvetta
keventää omaa mieltäni en välitä ollenkaan siitä, tulenko ehkä
loukkaamaan teidän tunteitanne. Minä en enää voi olla kiittämättä teitä
harvinaisesta hyvyydestänne sisarparkaani kohtaan. Aina siitä lähtien
kuin sain kuulla siitä, olen mitä hartaimmin halunnut lausua teille
kiitollisuuteni. Jos muutkin perheemme jäsenet siitä tietäisivät, niin
voisin nyt kiittää teitä meidän kaikkien puolesta."
"Minä olen pahoillani, hyvin pahoillani", vastasi Darcy hämmästyneenä
ja liikutettuna, "että olette lainkaan saanut vihiä asiasta, joka
mahdollisesti väärinkäsitettynä vain suotta raskauttaa mieltänne. En
voinut ajatella, että rouva Gardinerin vaiteliaisuuteen oli niin vähän
luottamista."
"Te ette saa moittia tätiäni. Lydian ajattelemattomuus pani ensinnä
minut arvailemaan, että teilläkin oli osaa tuossa asiassa; ja silloin
minä en tietystikään voinut levätä, ennenkuin sain tietää kaikki
yksityisseikat. Sallikaa minun kiittää vielä ja yhä uudelleen teitä
koko perheemme nimessä jalomielisestä säälistänne, joka sai teidät
vapaaehtoisesti näkemään niin paljon vaivaa ja kestämään niin monia
tukalia tilanteita etsiessänne nuo poloiset karkulaiset käsiinne."
"Jos _te_ tahdotte kiittää minua, niin tehkää se yksinomaan omasta
puolestanne. Minä en yritäkään kieltää, että minua johti toivo
huojentaa mieltänne ja lisätä onneanne. Mutta _perheenne_ ei tarvitse
kiittää minua mistään. Niin suuresti kuin kunnioitankin sitä, tein tuon
vähäisen palveluksen yksistään _teitä_ ajatellen."
Elizabeth oli liiaksi hämmentynyt voidakseen vastata mitään. Lyhyen
äänettömyyden jälkeen hänen toverinsa jatkoi:
"Te olette liiaksi ylevämielinen voidaksenne tehdä pilaa minusta. Jos
teidän tunteenne minua kohtaan ovat yhä samat kuin viime huhtikuussa,
niin minä pyydän teitä heti sanomaan sen. _Minun_ tunteeni ja
toivomukseni ovat muuttumattomat; mutta sananenkin teiltä vaientaa
minut iäksi tästä asiasta."
Vaikka Elizabeth tunsikin yhä kasvavaa hämminkiä ja ahdistusta,
pakottautui hän puhumaan ja antoi oitis, vaikkei varsin sujuvasti,
toisen ymmärtää, että hänen tunteensa olivat niin täydellisesti
muuttuneet viitatusta ajankohdasta lähtien, että hän iloiten ja
kiitollisesti otti vastaan rakastajansa vakuutuksen. Darcyn ilo ja
onnellisuus tästä odottamattomasta vastauksesta oli sykähdyttävän
suuri; mutta hän kykeni kuitenkin tulkitsemaan niitä niin järkevästi ja
lämpimästi kuin kiihkeästi rakastuneen miehen ylimalkaan voi olettaa
kykenevän. Jos Elizabeth olisi rohjennut kohottaa katseensa maasta,
olisi hän voinut panna merkille, kuinka ihmeellisesti tuo autuas
onnentunne kirkasti hänen rakastajansa kasvot; mutta vaikkakaan hän ei
voinut sitä nähdä, voi hän ainakin kuunnella; ja hänen oma sydämensä
oli ratketa hiuduttavasta hurmiosta.
He kävelivät eteenpäin tietämättä itsekään, mihin suuntaan menivät.
Olihan niin paljon muuta tärkeämpää ajateltavaa, sanottavaa ja
vaarinotettavaa. Elizabeth sai tietää, että heidän oli onnestaan
oikeastaan kiittäminen Lady Catherinen ponnistuksia; tämä oli näet
todellakin paluumatkallaan poikennut Lontooseen sisarenpoikansa luo ja
kertonut Longbournin matkastaan, sen tarkoituksesta ja Elizabethin
pöyristyttävästä uppiniskaisuudesta. Jalosukuinen täti toivoi, että hän
esittämällä tuon röyhkeän tytön niin nurjassa valossa kuin suinkin
saisi nepaimeltaan houkutelluksi sen lupauksen, jota Elizabeth ei ollut
tahtonut antaa. Mutta onnettomuudeksi vaikutus olikin aivan
päinvastainen.
"Hän vuodatti minun sydämeeni uutta toivoa", kertoi Darcy, "kun tuskin
uskalsin enää toivoa mitään. Minä tunsin siksi hyvin sinun luonteesi,
että jos olisit todella järkkymättömästi päättänyt hyljätä minut, niin
olisit sen suoraan sanonut Lady Catherinelle."
Elizabeth punastui ja nauroi vastatessaan: "Niin, kyllä kai sinä
todellakin tunsit tarpeeksi minun suorasukaisuuteni, jotta voit _tuon_
uskoa. Kun kerran olin solvannut sinua itseäsi niin hirvittävästi
vasten silmiä, niin en tietystikään surkeillut vähääkään loukatessani
sukulaistasi."
"Mitä sinä minusta sanoitkin, sen kaiken minä hyvin ansaitsin.
Vaikkakin sinun syytöksesi onnahtelivat, koska ne perustuivat suurelta
osalta väärinkäsitykseen, niin oli minun käyttäytymiseni sinua kohtaan
siihen aikaan sellainen, että se ansaitsi mitä vakavimpia moitteita. En
itsekään voi muistella sitä hirmustumatta."
"Älkäämme huoliko kiistellä, kumpi meistä tuona iltana enemmän ansaitsi
moitetta", sanoi Elizabeth. "Emmehän tainneet kumpikaan silloin
käyttäytyä vallan laittamattomasti; mutta sen jälkeen olemme
toivoakseni molemmat oppineet enemmän kohteliaisuutta."
"Minun ei ole niinkään helppo lohduttautua. Kun jäljestäpäin muistelen
kaikkea mitä silloin sanoin, käytöstäni ja sävyäni koko tuon onnettoman
keskustelun aikana, niin tunnen nyt ja olen jo tuntenut monet kuukaudet
mitä sietämättömintä tuskaa. En koskaan unhota sinun moitettasi, jonka
niin hyvin ansaitsin: 'Jos olisitte käyttäytynyt kunnianmiehen tavoin'.
Juuri niin sinä sanoit! Sinä et tiedä, tuskin kykenet kuvittelemaan,
kuinka se silloin ja jälkeenpäin on kiusannut minua; ja kesti hyvän
aikaa, sen tunnustan, ennenkuin pystyin myöntämään sen oikeutetuksi."
"En minä osannut arvatakaan, että sanani tekivät sinuun niin syvän
vaikutuksen. En voinut aavistaakaan, että voisit tuntea ne niin
kipeästi."
"Sen kyllä kernaasti uskon. Sinä luulit minun olevan vailla
vähintäkin säädyllisyyden tunnetta, sitä varmastikin luulit. Sinun
kasvojenilmettäsi en ikinä unohda, kun sanoit, etten olisi kyennyt sen
paremmin saamaan sinua hylkäämään kosintaani."
"Ah, älä huoli enää toistaa, mitä kaikkea silloin sanoin. Sen
muisteleminen ei hyödytä mitään. Minä vakuutan sinulle pyhästi, että jo
kauan olen syvästi hävennyt silloisia sanojani."
Darcy mainitsi kirjeestään. "Paniko se", hän kysyi, -- "paniko se sinut
ajattelemaan minusta vähän paremmin? Oliko sinun mahdollista sitä
lukiessasi uskoa todeksi sen sisällys?"
Elizabeth selitti, minkä vaikutuksen kirje oli häneen tehnyt ja miten
hänen kaikki entiset ennakkoluulonsa olivat sen johdosta alkaneet
vähitellen haihtua.
"Minä tiesin", sanoi Darcy, "että kirjeeni täytyi tuottaa sinulle
tuskaa, mutta se oli välttämätöntä. Minä toivon, että olet hävittänyt
kirjeen. Siinä oli kohtia, varsinkin alkupuolella, joita pelkäisin
antaa sinun lukea uudelleen. Muistanpa eräitä lauseita, joiden takia
sinulla olisi hyvä oikeus vihata minua."
"Kirjeen minä varmastikin poltan, jos luulet sen välttämättömäksi,
jotta edelleen voisin kunnioittaa sinua; mutta vaikka meillä molemmilla
onkin syytä uskoa, ettei ajatukseni sinusta ole pysynyt aivan
muuttumattomana, niin toivon kumminkin, ettei se ole aivan niin
helposti muuttuva kuin tämä lupaus edellyttää."
"Kun kirjoitin tuon kirjeen", sanoi Darcy, "luulin olevani aivan tyyni
ja kylmäverinen; mutta perästäpäin ajatellessani minun täytyy uskoa,
että olin silloin hirvittävän katkeralla päällä."
"Kirjeesi ehkä alkoi katkerasti, mutta ei suinkaan päättynyt samaan
sävyyn. Jäähyväissanasi olivat niin lempeät! Mutta älä ajattele enää
koko kirjettä. Sen kirjoittajan ja vastaanottajan nykyiset tunteet
toisiaan kohtaan ovat niin kokonaan erilaiset kuin siihen aikaan, että
kaikki epämieluisat muistelmat täytyy unohtaa tai kuvitella
olemattomiksi. Sinun täytyy oppia hiukkasen minun elämänviisauttani.
Muistele menneitä asioita ainoastaan silloin, kun niistä saat
mielihyvää."
"Minusta ei sinulla ole ollenkaan aihetta sellaiseen elämänviisauteen.
_Sinun_ menneisyydenmuistelmaisi täytyy olla niin peräti vailla kaikkea
pahaa ja moitittavaa, ettei niistä saamasi tyydytys johdu lainkaan
mistään filosofiasta, vaan omasta viattomasta tietämättömyydestäsi,
joka on arvokkaampi kaikkea elämänviisautta. Mutta _minun_ laitani on
toinen. Tuskallisia muistelmia nousee pakostakin mieleeni, joita en voi
enkä saa tukahduttaa. Minä olen koko elinikäni ollut itsekäs ihminen,
joskaan en periaatteessa, niin kuitenkin käytännössä. Lapsena minulle
opetettiin, mikä oli _oikein_, mutta minua ei opetettu hillitsemään
rajua luonnettani. Minulle annettiin hyviä periaatteita elämänohjeiksi,
mutta minun sallittiin noudattaa niitä ylpeyden ja itsepetoksen
lumoissa. Onnettomuudeksi olin ainoa poika (pitkän aikaa ainoa
lapsikin), ja sellaisena vanhempani minua hemmoittelivat; vaikka he
itse olivatkin hyvät (isäni varsinkin oli pelkkää hyväntahtoisuutta ja
ihmisrakkautta), sallivat he minun kehittyä, jopa he kehoittivat ja
miltei opettivatkin minua itsekkäisyyteen ja ylimielisyyteen, olemaan
välittämättä mistään muusta kuin omasta ahtaasta perhepiiristämme,
ajattelemaan halveksivasti kaikista muista ihmisistä -- ainakin
asettamaan heidän arvonsa ja viisautensa alemmaksi minun omaani.
Sellaiseksi mieheksi minä kehityin kahdeksannesta kahdeksanteenkolmatta
ikävuoteeni asti; ja sellaiseksi yhä enemmän vielä paatuisin ilman
sinua, oma rakkahin Lizzyni! Mistä kaikesta saankaan sinua kiittää!
Sinä annoit minulle hyvän läksyn, kovan ehkä ensi alussa, mutta tuiki
terveellisen. Sinä nöyryytit minua syvästi, mutta aivan ansioni mukaan.
Minä tulin pyytämään sinua omakseni, epäilemättä vähintäkään voittoani.
Sinä osoitit minulle, kuinka surkean tyhjät ja riittämättömät minun
ansioni olivat kelvatakseen naiselle, joka ansaitsi kunnon miehen
rakkautta."
"Olitko sinä sitten niin varma siitä, että minä vastaisin myöntävästi?"
"Olin kuin olinkin! Mitä sinä nyt ajatteletkaan minun hupsusta
turhamaisuudestani? Minä todella uskoin sinun toivovan ja odottelevan
minun kosintaani."
"Minun käytökseni täytyi sitten olla harhaanjohtava, vaikkakaan ei
tarkoituksella, siitä ole varma. Minä en koskaan ajatellutkaan eksyttää
sinua, mutta vilkas luonteeni johti minut kyllä monestikin harhaan.
Kuinkahan sinä oikein vihasitkaan minua _tuon_ illan jälkeen!"
"Vihasin sinua! Ei -- vihainen saatoin ehkä kyllä aluksi olla, mutta
vihastukseni kääntyi piankin oikeaan suuntaan -- omaan itseeni."
"Minua melkein peloittaa kysyä, mitähän sinä oikein ajattelitkaan
minusta, silloin kun tapasimme toisemme Pemberleyssä? Sinä kai
loukkauduit kovasti minun tulostani?"
"En suinkaan. Olin vain hyvin hämmästynyt."
"Sinun hämmästyksesi ei voinut olla suurempi kuin _minun_, joutuessani
niin äkkiarvaamatta sinun eteesi. Omatuntoni sanoi minulle, etten
ansainnut vähintäkään kohteliaisuutta sinun puoleltasi, enkä minä
todella odottanutkaan muuta kuin saada maksun ansioni mukaan."
"Minun tarkoitukseni _silloin_", sanoi Darcy, "oli näyttää sinulle,
niin kohteliaasti ja hellävaroen kuin taisin, etten suinkaan ollut niin
halpamainen, että olisin kantanut sinulle kaunaa saamistani rukkasista;
ja minä toivoin osakseni sinun anteeksiantamustasi, toivoin
lievittäväni sinun huonoa ajatustasi minusta, antamalla sinun nähdä,
että olin vaarinottanut sinun naulan päähän sattuneet huomautuksesi.
Kuinka pian minussa sitten virisi uusia ja valoisampia toiveita, sitä
en osaa sanoa, mutta luulenpa että ne nousivat jo puolituntisen perästä
meidän ensi näkemästämme."
Tällaisissa puheissa he olivat kävelleet useita maileja aivan
umpimähkään, kunnes he viimein kelloa katsottuaan keksivät, että oli jo
aika pyörtää kotia.
"Minnekähän herra Bingley ja Jane ovat joutuneetkaan?" huudahti
Elizabeth. Heistä oli suloista siirtyä keskustelemaan toisen lempivän
parin asioista. Darcy oli hyvin iloissaan ystävänsä kihlauksesta --
hänpä olikin siitä saanut kaikkein ensinnä tiedon.
"Minun täytyy kysyä, olitko kovastikin hämmästynyt kuullessasi siitä?"
sanoi Elizabeth.
"En vähintäkään. Kun täältä viimeksi lähdin, arvasin että se piankin
tapahtuisi."
"Toisin sanoen, sinä olit antanut siihen suostumuksesi. Sen verran
minäkin voin arvata." Ja vaikka Darcy vastustikin tuon sanan
käyttämistä, sai Elizabeth tietää, että se sangen hyvin ilmaisi asiaa.
"Lontooseen lähtöni edellisenä iltana", kertoi Darcy, "tunnustin
ystävälleni erään asian, joka minun olisi kai pitänyt tunnustaa jo
aikoja ennen. Minä kerroin hänelle, että kaikki edelliset huomioni,
jotka olivat saaneet minun sekaantumaan hänen lemmenjuttuunsa, olivat
olleet aivan perusteettomat ja järjettömät. Hän ällistyi suuresti.
Sanoin edelleen, että uskoin erehtyneeni otaksuessani, että sisaresi
oli hänestä välinpitämätön; ja kun voin hyvin huomata, että hänen oma
kiintymyksensä sisareesi oli aivan muuttumaton, en epäillytkään, että
he kohtakin löytäisivät onnensa."
Elizabeth ei voinut olla hymyilemättä huomatessaan, kuinka helposti
hänen sulhasensa johti ystävänsä sydämenasioita.
"Puhuitko sinä omien vaarinottojesi perusteella", hän kysyi,
"kertoessasi ystävällesi, että sisareni rakasti häntä, vaiko vain sen
johdolla, mitä ilmaisin sinulle viime keväänä?"
"Ainoastaan omain huomioitteni perusteella. Minä olin pitänyt sisartasi
tarkasti silmällä molemmilla viime käynneilläni teidän luonanne ja
tullut vakuutetuksi hänen kiintymyksestään."
"Ja sinun vakuutuksesi siitä riitti avaamaan ystäväsikin silmät, arvaan
mä?"
"Riittipä niinkin. Bingley on mitä vaatimattomin ja itseluulottomin
veikkonen. Hänen suuri kainoutensa oli estänyt häntä luottamasta omaan
arvostelukykyynsä hänelle näin kalliissa asiassa, mutta hänen
luottamuksensa minun arvostelukykyyni teki hänelle kaiken toiminnan
hyvin helpoksi. Minun täytyi tunnustaa hänelle vielä muuan asia, josta
hän joksikin aikaa hyvin pahastui minuun, eikä suinkaan syyttä. Minä en
voinut enää salata häneltä, että sisaresi oli ollut Lontoossa viime
talvena kolmen kuukauden ajan, ja että minä olin tiennyt siitä, mutta
tahallani pitänyt sen häneltä salassa. Hän tietysti suuttui kovasti.
Mutta arvaan, että hänen suuttumuksensa suli oitis, kun hän sai tietää
sisaresi todellisista tunteista häntä kohtaan. Ja silloin hän antoi
minulle täydestä sydämestään anteeksi."
Elizabethin teki mieli huomauttaa, että hra Bingley oli aivan verraton
ystävä, koska häntä kävi tanssittaminen kuin paperinukkea nauhasta,
mutta hän malttoi ajoissa mielensä. Hän muisti, että Darcyn täytyi
vielä oppia joutumaan harmistumatta naurunalaiseksi, ja että tätä
opetusta oli vielä liian aikaista hänelle antaa.