Elizabethin ei ollut helppo virkoutua siitä masennuksesta, jonka tuo
tavaton vierailu oli hänelle aiheuttanut; ja vielä pahempi oli, että
hänen täytyi väkistenkin lakkaamatta ajatella sitä. Lady Catherine
tuntui tehneen tuon pitkän matkan vartavasten tehdäkseen lopun hänen
oletetusta kihlauksestaan hra Darcyn kanssa. Mutta Elizabethin oli
vaikea saada päähänsä, mistä tuo huhu oikein oli alkunsa saanut; kunnes
hän tuli ajatelleeksi, että kun Darcy oli Bingleyn läheisin ystävä ja
hän itse oli Janen sisar, niin voi ihmisille hyvästikin syntyä ajatus,
että yksiä häitä pian seuraisi toisetkin. Ja mikä läheltä näytti
mahdolliselta ja todennäköiseltä, se kauempana (Lucas Lodgesta
Hunsfordin pappilaan ja sieltä Rosingsin kartanoon menneenä) tiedettiin
jo varmana tosiasiana.
Enemmän huolta kuin suru Lady Catherinen loukkaamisesta tuotti
Elizabethille ajatus, miltä kannalta sisarenpoika käsittäisi tätinsä
esityksen heidän yhteentörmäyksestään. Tosin hänellä ei ollut tarkkaa
selkoa noiden kahden välillä vallitsevasta kiintymyksestä; mutta olihan
kuitenkin luonnollista, että Darcy piti tätiään suuremmassa arvossa
kuin _hän_; ja kenties tämän todistelut, jotka hänestä olivat tuntuneet
niin heikoilta ja naurettavilta, tehoaisivat paljon syvemmin nepaimeen.
"Jollei hän siis noudata ystävälleen antamaansa lupausta ja palaa tänne
muutaman päivän päästä", virkkoi Elizabeth itselleen, "niin tiedän,
mitä hän ajattelee asiasta. Silloin saan lopultakin luopua
odottelemasta ja toivomasta turhia. Jos hän tyytyy ainoastaan suremaan
minun menettämistäni, kun sydämeni ja käteni olisivat olleet hänelle
alttiina, niin en minä vain tule häntä kauankaan suremaan!"
Kun hän seuraavana aamuna laskeutui portaita alas muun perheen luo,
yhdytti hänet eteissuojassa isänsä, joka avoin kirje kädessä astui ulos
kirjastonsa ovesta.
"Huomenta, Lizzy, olin juuri tulossa sinun luoksesi; käyhän mukanani
kirjastoon."
Hän seurasi isäänsä, ihmetellen mistä oikein oli kysymys. Kirjeen
nähdessään hän sai äkkiä päähänsä, että se kukaties oli Lady
Catherinelta; ja kauhistuen hän odotteli välttämättömien selitysten
antoa.
Molemmat istahtivat uunin eteen, ja isä alkoi sitten: "Sain tänä aamuna
kirjeen, joka suuresti hämmästytti minua. Koska se etupäässä koskee
sinua, niin saat kuulla sen sisällyksen. Enpä tiennyt tähän mennessä,
että minulla on _kaksikin_ tytärtä miehelään mielimässä. Salli minun
onnitella sinua loistavan valloituksesi johdosta."
Veri karahti Elizabethin poskille hänen ajatellessaan, että kirje ehkä
olikin sisarenpojalta eikä tädiltä; ja hän oli kahden vaiheilla,
ihastuako kosinnasta vai loukkaantuako siitä, ettei kirje ollut
osoitettu hänelle itselleen, kun hänen isänsä jatkoi:
"Sinä näytät aavistavan asian. Nuoret neitoset taitavat ollakin
tavattoman tarkkanäköisiä lemmenasioissa; mutta panenpa vetoa vaikka
mitä, etteivät edes sinunkaan silmäsi ole vielä keksineet ihailijasi
nimeä tämän kirjeen kuoren läpi. Se on herra Collinsilta."
"Herra Collinsilta! Ja mitä kummaa _hänellä_ voi olla sanottavana?"
"Tietysti jotakin suoraan asian ytimeen käyvää -- tunnethan hänet! Hän
aloittaa onnittelemalla minua vanhimman tyttäreni lähestyvien häiden
johdosta, joista hän näyttää saaneen viestin noilta lörppösuilta
Lucaseilta. En huoli rasittaa sinun kärsimättömyyttäsi toistamalla
hänen pitkäpiimäisiä jaarituksiaan _siitä_ asiasta. Mutta sinuun
itseesi kohdistuu seuraava verraton palanen:
"'Esiinkannettuani rva Collinsin ja minun omasta sydämestä
lähteneet hartaat onnittelut tämän iloisen perhetapauksen
johdosta rohkenen lyhyesti viitata toiseenkin samanlaiseen
kohta lähestyvään aivoitukseen, josta olemme kuulleet hiiskauksen
samasta lähteestä. Teidän toisenkin tyttärenne Elizabethin
väitetään luopuvan Bennetin nimestä kohta vanhimman sisarensa
otettua itselleen uuden nimen; ja hänen valitsemaansa
elämäntoveria voi hyvällä syyllä pitää yhtenä maamme
mainioimmista avioliittokokelaista.'"
"Voitko sinä, Lizzy, mahdollisesti arvata, kehen se veitikka tällä
tähtää?"
'Tämän nuoren herrasmiehen on laupias Kaitselmus siunannut
ylenpalttisesti kaikella, mitä kuolevaisen sydän parhaiten voi
itselleen toivoa -- suurella rikkaudella, jalolla syntyperällä
ja erinomaisilla sukulaisilla. Mutta kaikista näistä kiusauksista
huolimatta sallittakoon minun varoittaa serkkuani Elizabethia
sekä teitä itseännekin niistä tuiki arveluttavista seurauksista,
joita tuon herrasmiehen kosinta (johon te tietystikin olette
halukkaat oitis suostumaan) saattaa mukanansa tuoda.'
"Osaatko sinä sanoa, Lizzy, ketä herrasmiestä tässä tarkoitetaan? Mutta
tässäpä se heti nähdäänkin."
'Minun varoitukseni aiheuttaa seuraava huomio: Meillä on syytä
kuvitella, että hänen arvoisa tätinsä, Lady Catherine De Bourgh,
ei katsele asiaa vallan ystävällisellä silmällä.'
"_Herra Darcy_ -- kas siinä sinun sulhasesi! No niin, Lizzy pikkuiseni,
luulenpa _todella_ vähän ällistyttäneeni sinua. Eikö tuo epäkelpo pappi
tahi nuo Lucasin kielikellot olisi voineet poimia tuttavapiiristämme
jotakin toista miestä, joka olisi paremmin ollut avionuottamme
käsitettävissä? Herra Darcy tosiaankin, joka ei koskaan katsele naisten
puoleen muuten kuin löytääkseen heistä vikoja ja joka luultavasti ei
ole katsellut _sinua_ edes kertaakaan eläessään! Tämähän on
suurenmoista!"
Elizabeth koetti yhtyä isänsä leikilliseen sävyyn, mutta voi vain
pakottaa suunsa väkinäiseen hymyyn. Koskaan eivät isän kokkapuheet
olleet herättäneet hänessä niin heikkoa vastakaikua kuin nyt.
"Etkö ole suuresti huvitettu tästä?"
"Olen kyllä. Ole kiltti ja lue edelleen."
'Mainittuani hänen jalosukuisuudelleen eilen illalla tämän
avioliiton todennäköisyydestä, ilmaisi hän oitis hänelle
ominaisella suorapuheisuudella mielipiteensä sen johdosta. Hänen
puheestaan sain selvästi sen käsityksen, että moniaat serkkuni
perhettä ja sukulaisia koskevat asianhaarat estävät häntä
milloinkaan antamasta suostumustaan tällaiseen -- hänen sanojansa
käyttääkseni -- häpeälliseen naimisliittoon. Minä pidin
velvollisuutenani antaa tästä mitä joutuisinta tietoa armaalle
serkulleni, jotta hän ja hänen ylhäinen ihailijansa voivat huomata
edessään olevan vaaran eivätkä käy liian hätäisesti solmimaan
liittoa, joka ei tule koskaan saamaan korkeasti asianomaista
siunausta.'
"Tämän oivallisen tiedonantonsa kukkuroiksi herra Collins lisää:"
'Olen vilpittömästi iloinen, että Lydia serkun surullinen juttu
on saatu niin hyvin vaiennetuksi, ja minua pahoittaa vain, että
heidän yhdyselämänsä ennen vihkimystä ennätti tulla niin yleisesti
tunnetuksi. Minä en saa laiminlyödä hengellisen asemani pyhiä
velvoituksia ja olla lausumatta syvää ihmetystäni kuullessani,
että te otitte tuon nuoren parin vastaan kattonne alle kohta kun
he olivat tulleet vihityiksi. Sehän oli suorastaan paheen
kiihoittamista; ja jos minä olisin ollut Longbournin kirkkoherra,
niin olisin mitä pontevimmin pannut vastaan. Luonnollisesti olisi
teidän kristittynä täytynyt antaa heille anteeksi, mutta ei
koskaan päästää heitä silmienne eteen eikä sallia kuultenne
mainittavan heidän nimeään.'
"Ja _tällainen_ on sen hengenmiehen käsitys kristillisestä
anteeksiantavaisuudesta! -- Kirjeen lopussa kerrotaan vain hänen
kalliin Charlottensa arkaluontoisesta terveydentilasta ja hänen
autuaasta odotuksestaan, että veres öljypuunoksa pian putkahtaa
ilmoille. Mutta sinähän, Lizzy, et näytä paljonkaan iloitsevan
kuulemastasi. Et kai toivoakseni rupea vanhainpiikain tapaan turhia
kainostelemaan ja kohottamaan niskatukkaasi joutavien juorujen takia?
Sillä mitäpäs varten me muuten eläisimmekään, jollei antaaksemme
puheenaihetta hyville lähimmäisillemme ja saadaksemme vuorostamme
nauraa heidän höperyydelleen?"
"Oh, minä olen hyvinkin huvitettu!" huudahti Elizabeth hyvin
hämmentyneenä. "Mutta tuo kaikki on niin eriskummallista!"
"Niin, _sepä_ se tekeekin asian niin huvittavaksi. Jos he olisivat
iskeneet silmänsä mihinkä muuhun mieheen hyvänsä, niin se ei merkitsisi
mitään; mutta Darcyn täydellinen välinpitämättömyys naisista yleensä ja
sinusta erittäin sekä sinun tunnettu vastenmielisyytesi häntä kohtaan
tekevät jutun niin ihastuttavan hassunkuriseksi! Vaikka minä yleensä
inhoonkin kirjeitä, niin en luopuisi herra Collinsin verrattomista
sydämenpurkauksista hinnalla millään. Ei -- aina kun luen hänen
paimenkirjeitään, en saata olla asettamatta häntä yksinpä Wickhaminkin
yläpuolelle, vaikka tämä onkin julkeutensa ja tekopyhyytensä takia
minulle kallis. Ja kuulehan, Lizzy, mitä se Lady Catherine sanoikaan
sinulle tämän huhun johdosta? Tuliko hän kieltämään sinulta
siunauksensa?"
Tähän kysymykseen hänen tyttärensä vastasi ainoastaan nauruun
purskahtamalla; ja kun isä oli kysynyt sitä häneltä vain pilanpäiten ja
vähintäkään epäilemättä asianlaitaa, ei hänen tarvinnut pelätä
kysymyksen toistamista. Elizabeth ei tiennyt koskaan olleensa niin
onnettomasti hämillään kuin tämän keskustelun aikana. Hänen oli pakko
nauraa, kun hän kaikkein mieluimmin olisi itkenyt. Hänen isänsä
vakaumus hra Darcyn täydellisestä välinpitämättömyydestä oli loukannut
häntä mitä syvimmin; ja hän ei osannut kyllikseen ihmetellä sellaista
sokeutta isänsä puolelta -- tahi ehkäpä hän pelkäsi, että hän itse oli
luulotellut _liikoja_, sen sijaan että hänen isänsä oli nähnyt _liian
vähän_.