Eräänä aamuna, viikon päivät Janen kihlauksen jälkeen, kun Bingley
istui perheen kera ruokasalissa, lennätti maantieltä kuuluva vaunujen
kolina heidät kaikki akkunaan. Ulos tähystäessään he näkivät
nelivaljakon vetämien upeiden vaunujen lähenevän ruohokentän yli. Aamu
oli vielä liian varhainen, jotta vieraita olisi voinut odottaa, mutta
kenenkään naapurinkaan omiksi he eivät vaunuja tunteneet. Kun tulijat
kuitenkin nähtävästi aikoivat Bennetin luo, antoi Bingley morsiamelleen
merkin, ja molemmat pujahtivat puutarhaan vierailua pakoon. Kolme
jäljelle jäänyttä koetti ylläpitää näköjään huoletonta keskustelua,
kunnes heidän huojennuksekseen ovi viimein avautui ja vieras astui
sisään. Se oli Lady Catherine De Bourgh.
Sisällä olijat olivat tietysti aikoneet hämmästyä; mutta heidän
hämmästyksensä kävikin yli kaiken odotuksen. Rva Bennet ja Kitty eivät
tosin tunteneet tulijaa, mutta Elizabethkin, joka hyvin tunsi hänet,
säpsähti ja tunsi ihoansa karmivan.
Vieras astui huoneeseen tavallista mahdikkaamman ja tylymmän näköisenä,
vastasi Elizabethin kohteliaaseen niiaukseen vain kuivalla
päännyökkäyksellä ja kävi istumaan sanomatta sanaakaan. Elizabeth oli
kuiskannut tulijan nimen äitinsä korvaan, mutta sen enempää esittelyä
ei tapahtunut.
Rva Bennet, joka oli sekä ällistynyt että mielissään niin ylhäisen
vieraan saapumisesta, niiaili niiailemistaan; mutta vieras istui
jäykkänä ja tuppisuuna hyvän aikaa, ennenkuin viimein virkkoi
Elizabethille yhteenpuristettujen huultensa välistä:
"Toivon, että voitte hyvin, neiti Bennet. Tämä rouva on kaiketi
äitinne?"
Elizabeth myönsi olettamuksen oikeaksi. "Ja _tuo_ kai on joku
sisarenne?"
"Niin on, arvoisa rouva", puuttui rva Bennet muhoillen puheeseen. "Hän
on minun lähinnä nuorin tyttäreni. Kaikkein nuorin meni äskettäin
naimisiin, ja vanhin on kaiketi jossain ulkona erään nuoren herran
kanssa, jonka arvaan piankin tulevan perheemme uudeksi jäseneksi."
"Teillä on sangen vähäinen puisto täällä", huomautti Lady Catherine
hetken vaitiolon jälkeen.
"Eihän sitä tietysti käy vertaaminenkaan Rosingsin puistoon, mylady;
mutta minä vakuutan teille, että se on isompi kuin Sir William Lucasin
puisto."
"Tämän täytyy olla hyvin tukala oleskeluhuone kesäilloin -- akkunathan
ovat kaikki länttä kohti."
Rva Bennet vakuutti, etteivät he koskaan istuneet täällä päivällisen
jälkeen, ja lisäsi:
"Rohkenenko kysyä teidän jalosukuisuudeltanne, mitenkä herra ja rouva
Collins voivat?"
"Oo -- sangen hyvin. Näin heidät viimeksi toissa iltana."
Elizabeth odotti, että vieraalla oli tuotavana hänelle kirje
Charlottelta, sillä muuta syytä hänen tuloonsa hän ei kyennyt
arvaamaan. Mutta mitään kirjettä ei kuulunut; ja hän kävi yhä enemmän
ymmälleen.
Rva Bennet tarjoutui kohteliaasti hankkimaan vieraalle virvokkeita;
mutta Lady Catherine kieltäytyi hyvin päättäväisesti ja jokseenkin
epäkohteliaasti nauttimasta mitään. Sitten hän nousi majesteetillisesti
pystyyn ja sanoi Elizabethiin kääntyen:
"Neiti Bennet, tuolla ruohokentän laidalla näkyy olevan sievänlainen
pikku metsikkö. Minä kävisin mielelläni sitä katsomassa, jos te
suvaitsette saattaa minut sinne."
"Lähde toki, rakkaani", huudahti rva Bennet, "ja näytä hänen
jalosukuisuudelleen kaikki käytävät. Minä arvaan, että erakkomaja tulee
häntä suuresti miellyttämään."
Elizabeth totteli, ja juostuaan yläkerrasta noutamaan päivänvarjonsa
hän lähti opastamaan mahdikasta vierasta.
Eteishallissa Lady Catherine pysähtyi hetkeksi, availi kaikkien siihen
avautuvain huoneiden ovet ja huomautti silmämääräisen tarkastuksen
jälkeen, että ne näyttivät olevan jokseenkin siistissä kunnossa.
Hänen vaununsa odottelivat ulko-oven edustalla, ja Elizabeth voi nähdä
hänen seuranaisensa kurkistelevan niiden akkunasta. He astelivat
vaitonaisina metsikköön vievää sorapolkua pitkin; Elizabeth oli lujasti
päättänyt, ettei hän ainakaan aloita keskustelua tuon naisen kanssa,
joka tänään tuntui olevan tavallista röyhkeämpi ja tahallaan
epämiellyttävä.
"Kuinka voisikaan häntä uskoa Darcyn tädiksi?" hän ihmetteli itsekseen,
katsellen vierastaan suoraan kasvoihin.
Perille tultua Lady Catherine alkoi purkaa sydäntään seuraavaan tapaan:
"Ette voine olla epätietoinen, neiti Bennet, tänne tuloni
tarkoituksesta. Teidän sydämenne, teidän omantuntonne pitäisi sanoa
teille se."
Elizabeth tuijotti häneen suurin silmin.
"Nyt erehdytte varmasti, rouvani. Minun on aivan mahdoton arvata teidän
tänne tulonne syytä."
"Neiti Bennet", vastasi jalosukuinen rouva vihaisella äänellä, "teidän
pitäisi jo tietää, että minä en salli vehkeiltävän kanssani.
Mutta miten epärehellinen _te_ aiotte ollakin, aion _minä_ puhua
suuni puhtaaksi. Minun luonteeni on kuuluisa suoruudestaan ja
teeskentelemättömyydestään, enkä minä aio nytkään pettää mainettani.
Kaksi päivää takaperin tuli korviini kerrassaan yllättävä ja harmittava
huhu. Minulle näet kerrottiin, ettei ainoastaan teidän vanhempi
sisarenne aikonut keinotella itseänsä mitä edullisimpaan avioliittoon,
vaan että te itsekin, neiti Elizabeth Bennet, olette uskaltanut
kohottaa silmänne minun sisarenpoikaani, minun omaan sisarenpoikaani,
herra Darcyyn, ja että teistä todennäköisesti kohta sisarenne häiden
perästä tulisi hänen vaimonsa. Vaikka minä oitis tiesin, että
tuollaisen puheen _täytyi_ olla häpeällistä valhetta ja panettelua,
vaikka en tahtonut loukata sisarenpoikaani edes epäilemällä sitä
mahdolliseksi, niin päätin kuitenkin heti lähteä tänne tekemään teille
selväksi _minun_ käsitykseni asiasta."
"Jos te todella uskoitte huhun valheeksi", sanoi Elizabeth, punastuen
hämmästyksestä ja närkästyksestä, "niin minä ihmettelen, että ollenkaan
vaivaannuitte niin pitkälle matkalle. Mikä teidän jalosukuisuutenne
tarkoituksena oikeastaan oli?"
"Minä vaadin, että te hetipaikalla kiellätte mokoman jutun
todenperäisyyden ja saatatte peruutuksen yleisesti tunnetuksi."
"Teidän saapumisenne Longbourniin ja vierailunne perheemme luona
minusta tuntuu paremminkin vahvistavan kuin kieltävän huhun
todenperäisyyttä", sanoi Elizabeth kylmästi; "-- jos nimittäin
sellainen huhu todella on liikkeellä."
"Jos --! Teeskentelettekö te todella olevanne tietämätön siitä? Ettekö
te itse ja arvottomat omaisenne ole juuri sitä ahkerasti levitelleet?
Väitättekö olevanne muka tietämätön, että sellainen huhu on
liikkeellä?"
"Minä en ole sellaisesta koskaan kuullut."
"Ja voitteko yhtä varmasti selittää, ettei sellaiseen huhuun ole
vähintäkään _aihettakaan_?"
"Minä en vaadi itselleni samanlaista suorasukaisuuden mainetta kuin
teidän jalosukuisuudellanne on. _Te_ voitte tehdä kysymyksiä, joihin
_minä_ ehkä en halua vastata."
"Tämä on sietämätöntä. Neiti Bennet, minä _vaadin_ teiltä suoraa
vastausta. Onko sisarenpoikani tehnyt teille naimatarjousta?"
"Teidän jalosukuisuutenne on itse selittänyt sen olevan mahdotonta."
"Niin sen pitäisi ollakin; sen täytyy olla, niin kauan kuin hän on
täydessä järjessään. Mutta _teidän_ kehnot keinonne ja viekoituksenne
ovat saaneet ehkä hänet jossain hulluuden puuskassa unohtamaan, mitä
hän on velkaa itselleen ja suvulleen. Te olette voinut vetää hänet
siinä määrässä alas lokaan asti."
"Jos olen sen tehnyt, niin tottahan olen viimeinen henkilö tunnustamaan
sen."
"Neiti Bennet, tiedättekö kuka minä olen? Minä en ole tottunut
kuulemaan tuollaista julkeaa puhetta. Minä olen miltei ainoa
sukulainen, mitä hänellä on jäljellä ja, minä olen oikeutettu tietämään
kaikki hänen asiansa."
"Mutta te ette ole oikeutettu tietämään _minun_ asioitani; eikä
tuollainen käytös kuin teidän nyt osoittamanne koskaan taivuta minua
puhumaan niistä."
"Antakaahan minun tehdä asia teille täysin selväksi. Tuosta
naimiskaupasta, johon te näytte tähtäävän, ei iki maailmassa tule sen
valmiimpaa. Ei, ei ikinä. Herra Darcy on kihloissa _minun tyttäreni_
kanssa. No, mitäs nyt sanotte?"
"Vain tämän -- jos hän on, niinkuin sanotte, kihloissa tyttärenne
kanssa, niin ei hänellä ole vähintäkään aihetta kosia minua."
Lady Catherine epäröi tovin, ennenkuin vastasi:
"Heidän kihlauksensa on aivan erikoista laatua. Jo pienestä pitäen he
ovat määrätyt toisillensa. Se oli hänen äitinsä hartain toivomus,
niinkuin se on minunkin. Jo heidän kätkyessä maatessaan me
suunnittelimme heidän vastaisen liittonsa; ja nyt, kun molempain
sisarusten toivomuksen pitäisi toteutua, käy väliin halpasäätyinen
nuori naikkonen, jolla ei ole varallisuutta eikä arvoa niin vähintäkään
-- vennon vieras ihminen! Ettekö te välitä ollenkaan sisarenpoikani
sukulaisten ja ystäväin toiveista? Hänen toistaiseksi vielä
julistamattomasta kihlauksestaan neiti De Bourghin kanssa? Oletteko
ihan vailla kaikkea säädyllisyyttä ja hienotunteisuutta? Ettekö kuullut
minun sanovan, että hän on vähäisestä lapsuudestaan lähtien määrätty
naimaan serkkunsa?"
"Kyllä, ja sen olen kuullut jo ennenkin. Mutta mitä se minuun koskee?
Jollei mikään muu syy ole estämässä minua menemästä naimisiin
sisarenpoikanne kanssa, niin varmastikaan ei esteenä ole tieto siitä,
että hänen äitinsä ja tätinsä toivovat hänen naivan neiti De Bourghin.
Te molemmat olette tehneet kaiken voitavanne suunnitellessanne tuota
naimiskauppaa. Sen toteutuminen riippuu toisista. Jollei herra Darcy
tunne kunnian eikä kiintymyksen sitovan häntä serkkuunsa, niin miksi
hänellä ei olisi vapautta tehdä valintansa toisaalta? Ja jos hänen
valintansa kohdistuu minuun, niin miksi täytyisi minun kieltäytyä?"
"Siksi, että kunnia, säädyllisyys, järkevyys niinkuin oma etunnekin
kieltävät sen. Niin juuri, neiti Bennet, teidän oma etunne. Sillä ette
kai odota, että hänen sukulaisensa ja ystävänsä sulkevat teidät
syliinsä, jos tahallanne ja ilkeämielisesti toimitte heidän tahtoaan
vastaan. Ehei -- kaikki hänen tuttavansa tulevat halveksimaan, tylysti
arvostelemaan ja vihaamaan teitä, siitä saatte olla varma. Teidän
avioliitostanne tulee teille ikuinen häpeän lähde; eikä teidän
nimeänne tulla edes mainitsemaankaan meidän keskuudessamme."
"Ne ovat todellakin raskaita kohtaloniskuja", vastasi Elizabeth. "Mutta
hra Darcyn vaimon täytyy asemastaan löytää vallan erikoisia tyydytyksen
ja onnellisuuden lähteitä, niin että hänen ei kai yleensä tarvitse
katua rohkeuttaan."
"Itsepäinen, tylsäjärkinen tyttö! Minä häpeän teidän takianne! Tälläkö
tapaa te osoitatte kiitollisuuttanne kaikesta minun viimekeväisestä
huomaavaisuudestani? Ettekö tunne velvollisuudeksenne ottaa minua ja
minun toivomuksiani ollenkaan lukuun? Istukaamme. Teidän on
ymmärrettävä, neiti Bennet, että minä tulin tänne lujasti päättäen
viedä tahtoni perille; ja siitä päätöksestäni ei mikään voi minua
horjuttaa. Minä en ole tottunut alistumaan kenenkään oikkuihin. Minun
ei ole tapana pettyä toiveissani."
"_Se_ tekee teidän jalosukuisuutenne nykyisen tilanteen sitä
säälittävämmäksi; mutta _minuun_ se ei tehoo vähääkään."
"Älkää keskeyttäkö minua! Kuunnelkaa ääneti, mitä minä sanon. Minun
tyttäreni ja sisarenpoikani ovat luodut ja kasvatetut toisiansa varten.
He polveutuvat äitiensä puolelta samasta jalosyntyisestä suvusta; isien
puolelta kunnianarvoisista, arvossapidetyistä ja ikivanhoista, vaikka
ei yhtä korkea-aatelisista perheistä. Kummallakin on suurenmoinen
omaisuus. Kummankin suvut ovat yhteen ääneen julistaneet heidät
toisilleen kuuluviksi; ja mikä nyt käykään erottamaan heitä?
Alhaisarvoisen, rutiköyhän ja vaikutusvaltaisia sukulaisia
vailla olevan nuoren tyttöheilakan röyhkeät ja kunnianhimoiset
nousukaspyrkimykset! Voiko tällaista kärsiä? Sitä ei saa kärsiä, eikä
sitä tulla kärsimään! Jos te vähänkään ymmärrätte omaa etuanne, niin
ette varmastikaan pyri ylös siitä tasosta, jossa olette kasvanut."
"Jos minusta tulisi sisarenpoikanne vaimo, niin en todellakaan luulisi
luopuvani omasta tasostani. Hän on arvosäätyinen herrasmies; minä olen
arvosäätyisen herrasmiehen tytär. Luulisin, että olemme toistemme
vertaiset."
"Totta kyllä. Isänne on arvosäätyinen herrasmies. Mutta mitä säätyä on
äitinne? Mitä väkeä ovat enonne ja tätinne? Älkää luulkokaan, etten
tietäisi heidän olevan halpoja ammattilaisia."
"Olivatpa sukulaiseni mitä säätyä ja ammattia hyvänsä", sanoi
Elizabeth, "niin jollei sisarenpojallanne ole mitään heitä vastaan, ei
_teillä_ ainakaan voi olla mitään sanomista asiassa."
"Sanokaa minulle hetipaikalla ja kerta kaikkiaan, oletteko kihloissa
hänen kanssaan?"
Vaikka Elizabethin mieli ei tehnyt vastata tähän kysymykseen Lady
Catherinen röyhkeästä vaatimuksesta, ei hän kuitenkaan voinut olla
sanomatta, hetken mietittyään:
"En ole."
Lady Catherine näytti tulevan mieliinsä.
"Ja lupaatteko nyt minulle, ettette koskaan aiokaan suostua sellaiseen
kihlaukseen?"
"Mitään sellaista en tahdo luvata."
"Neiti Bennet, minä olen kovin hämmästynyt ja loukkaantunut. Minä
toivoin teissä tapaavani järkevän nuoren naisen. Mutta älkää pettykö
luulemaan, että minä antaisin koskaan perään. Minä en lähde täältä,
ennenkuin olette antanut minulle sen vakuutuksen, jota teiltä vaadin."
"Ja sellaista en varmastikaan _koskaan_ anna teille. Minua ei saa
mikään taivutetuksi niin tuiki järjettömään lupaukseen. Teidän
jalosukuisuutenne tahtoo naittaa tyttärensä herra Darcylle;
mutta tekisikö minulta vaatimanne lupaus millään tavoin _heidän_
naimisensa sen mahdollisemmaksi? Olettakaamme, että herra Darcy on
rakastunut minuun; voiko ajatellakaan, että jos minä hylkään hänen
naimatarjouksensa, hän siitä käy sen taipuvaisemmaksi kohdistamaan
kiintymyksensä teidän tyttäreenne? Sallikaa minun sanoa teille, Lady
Catherine, että ne todistelut, joilla olette tukenut tätä merkillistä
vaatimustanne, ovat olleet yhtä herjaavat laadultaan kuin vaatimuksenne
on järjetön. Te olette pahasti erehtynyt minun luonteestani, jos
luulette voivanne minuun vaikuttaa sellaisilla keinoilla. Missä määrin
sisarenpoikanne hyväksyy teidän sekaantumisenne _hänen_ asioihinsa,
sitä en voi sanoa; mutta _minun_ asioihini teillä ei varmastikaan ole
oikeutta sekaantua. Minun täytyy senvuoksi pyytää, että vapautatte
minut tämän kiusallisen keskustelun jatkamisesta."
"Älkäämme hätäilkö, pyydän. En ole vielä likimaillekaan lopettanut.
Kaikkiin jo tekemiini muistutuksiin on minulla vielä yksi lisättävänä.
En ole suinkaan tietämätön nuorimman sisarenne häpeällisestä
karkausjutusta. Minä tunnen sen kaikki yksityisseikat; minä tiedän,
että hänen väkinäinen naittamisensa oli osto- ja myymiskauppa, johon
isänne ja enonne saivat suorittaa rahat. Ja _sellaisestako_ tytöstä
pitäisi tulla minun sisarenpoikani käly? Ja hänen miehestään, joka on
herra Darcyn isävainajan entisen pehtorin poika, tulla hänen lankonsa?
Taivasten tekijät -- mitä te oikein ajattelettekaan? Pitäisikö
Pemberleyn metsäin ylväiden siimesten tulla sillä tapaa häväistyiksi?"
"_Nyt_ ei teillä ole enää tämän enempää sanomista", vastasi Elizabeth
vihastuneena. "Te olette herjannut minua kaikella mahdollisella
tavalla. Pyydän päästä palaamaan kotiini."
Hän nousi seisomaan. Lady Catherine myöskin nousi, ja molemmat lähtivät
astelemaan taloa kohti. Hänen jalosukuisuutensa leuka tärähteli
harmista.
"Te ette siis sääli vähääkään sisarenpoikani kunniaa ja hyvää nimeä!
Tunnoton, itsekäs tyttö! Ettekö käsitä, että teidän naimisenne häpäisee
hänet jokaisen kunnon ihmisen silmissä?"
"Lady Catherine, minulla ei ole teille enää mitään sanottavana. Te
tiedätte hyvin minun ajatukseni."
"Oletteko sitten päättänyt väenväkisin siepata hänet itsellenne?"
"Mitään sellaista en ole sanonut. Olen ainoastaan päättänyt menetellä
tavalla, joka oman ajatukseni mukaan luo minun elämänonneni, yhtään
välittämättä siitä, mitä te tai kuka hyvänsä minulle vieras muukalainen
ajattelee."
"Hyvä on! Te siis kieltäydytte tottelemasta minua. Te kieltäydytte
noudattamasta velvollisuuden, kunnian ja kiitollisuuden vaatimuksia. Te
olette päättänyt riistää häneltä hänen kaikkien ystäväinsä
kunnioituksen ja saattaa hänet maailman ylenkatseen alaiseksi."
"Ei velvollisuudella eikä kunnialla eikä kiitollisuudella ole tässä
suhteessa minulta mitään vaadittavana", Elizabeth vastasi. "Ei mikään
niistä tulisi loukatuksi, jos menisin naimisiin herra Darcyn kanssa. Ja
mitä hänen sukulaistensa paheksumiseen ja maailman arvosteluun tulee,
niin edellinen ei huolettaisi minua niin hiukkaistakaan -- ja maailman
luulen yleensä olevan toki siksi järkevän, ettei se yhdy sukulaisten
tuomioon."
"Ja tämäkö on todellinen ajatuksenne? Tämäkö on lopullinen päätöksenne!
No hyvä! Nyt tiedän miten toimin. Älkää kuvitelkokaan itsellenne, neiti
Bennet, että teidän kunnianhimoinen pyrkimyksenne ikinä vie perille.
Minä tulin tänne koettelemaan teitä. Toivoin tapaavani teidät edes
vähänkin järkevänä; mutta nyt saatte luottaa siihen, että minun tahtoni
lopultakin voittaa."
Tähän tapaan Lady Catherine jatkoi, kunnes he tulivat vaunujen
kohdalle; silloin hän vielä kerran kääntyi vastustajansa puoleen ja
sanoi:
"Minä en lausu teille jäähyväisiä, neiti Bennet. Enkä lähetä terveisiä
äidillenne. Ette kumpikaan ansaitse sellaista kohteliaisuutta minun
puoleltani. Minä olen hyvin pahastunut teihin."
Elizabeth ei vastannut mitään, vaan palasi verkalleen sisään. Hänen
äitinsä syöksähti häntä vastaan makuuhuoneensa ovelta ja kysyi
hätäytyneenä, minkä vuoksi Lady Catherine ei tahtonut tulla sisään
lepäämään.
"Häntä ei haluttanut", sanoi hänen tyttärensä; "hän tahtoi jatkaa vain
matkaansa."
"Hänpä on oikein hienon näköinen vallasnainen! Ja ajatellapa, kuinka
hirveän kohteliaasti häneltä, että hän tuli tervehtimään meitä! Minä
arvaan, että hänellä oli vain tuotavana terveisiä Collinseilta. Hän on
kai matkalla jonnekin pitemmälle, ja Merytonin läpi tullessaan hän
päätti käydä katsomassa sinua. Otaksun, ettei hänellä ollut mitään
erikoista asiaa sinulle, Lizzy?"
Elizabethin oli pakko valehdella hiukan äidilleen; sillä mahdotontahan
hänen oli tehdä tälle selkoa heidän keskustelunsa aiheesta ja
sisällyksestä.