Muutamia päiviä tämän vierailun jälkeen hra Bingley saapui uudelleen ja
tällä kertaa yksin. Hänen ystävänsä oli samana aamuna lähtenyt
Lontooseen, mutta luvannut palata kymmenen päivän perästä. Hän
istui perheen parissa tuntikauden ja oli ilmeisesti sangen hyvällä
tuulella. Rva Bennet pyysi häntä jäämään päivällisille, mutta monin
anteeksipyytelyin hän tunnusti olevansa jo kutsuttu muuanne.
"Voitteko sitten tulla huomenna?"
Huomenna hänellä ei ollut minnekään menoa, ja hän otti kiitollisesti
kutsun vastaan.
Hän saapui huomenissa siksi hyvään aikaan, ettei kukaan naisista ollut
vielä pukeissaan. Rva Bennet juoksi yönutussaan ja hapset hajallaan
vanhimman tyttärensä huoneeseen ja huusi hengästyneenä:
"Jane rakas, pidä kiirettä ja joudu heti alas! Hän on jo tullut --
herra Bingley on täällä! On kuin onkin, sanon mä! Tee joutua, tee
joutua, rakkaani! Hoi Sarah, tulkaa paikalla tänne auttamaan pukua Jane
neidin päälle. Vähät nyt Lizzy neidin tukasta!"
"Me koetamme joutua minkä ehdimme", sanoi Jane; "mutta minä arvaan,
että Kitty ennättää valmiiksi aikaisemmin kuin kukaan meistä, sillä hän
tuli huoneeseensa jo puoli tuntia sitten."
"Viisi me Kittystä! Mitä hänellä on alhaalla tekemistä? Jouduhan nyt
sukkelaan, rakkaani! Missä sinun vyöhyesi onkaan?"
Mutta äidin palattua omalle puolelleen Jane ei suostunut millään
ilveellä menemään alas ilman jonkun sisarensa seuraa.
Sama hätäinen halu jättää molemmat rakastavat kahdenkesken ilmeni
myöhemminkin illalla. Teen juotua hra Bennet vetäytyi tapansa mukaan
kirjastoon, ja Mary lähti yläkertaan soittelemaan. Täten oli Hymenin
rattaiden viidestä liikapyörästä jo kaksi saatu syrjäytetyksi; ja rva
Bennet istui ja vilkuili ja iski silmää ja nyökkäili hetken aikaa
Elizabethille ja Kittylle, saamatta näitä kuitenkaan ymmärtämään hänen
merkkikieltään. Elizabeth ei _tahtonut_ sitä ymmärtää; ja kun Kitty sen
viimein ymmärsi, kysyi hän hyvin viattomasti: "Mikä nyt on hätänä,
äiti? Mitä sinä tarkoitat, kun nyökyttelet minulle? Mitä minun pitäisi
tehdä?"
"Ei mitään, lapseni, ei mitään. Enhän minä sinulle nyökkäillyt." Hän
istui aivan hiljaa vielä viitisen minuuttia; mutta sitten hän ei
kyennyt enää pidättymään ja päästämään hukkaan niin tähdellistä
tilaisuutta. Hän kavahti pystyyn ja suihkaten Kittylle: "Tulehan
mukanani, lapseni, minulla on sinulle jotain sanottavaa", vei hänet
ulos salista.
Jane loi oitis Elizabethiin niin hätääntyneen katseen, että tämä
päätti, ettei _häntä_ ainakaan saataisi karkoitetuksi. Mutta hetken
perästä rva Bennet raotti ovea ja huusi sisään: "Lizzy rakas, minulla
on sinulle puhumista."
Silloin oli hänenkin pakko poistua.
"Meidän pitää jättää heidät kahdenkesken, ymmärräthän", supatti äiti
hänen korvaansa, kun he seisoivat yhdessä keskellä eteissuojaa. "Kitty
ja minä lähdemme yläkertaan minun makuuhuoneeseeni."
Elizabeth ei katsonut maksavan vaivaa ruveta väittelemään äitinsä
kanssa, mutta hän jäi tyynesti eteiseen siksi kunnes tämä ja Kitty
olivat poistuneet, ja sitten hän palasi saliin.
Mutta silloin hän sai rajattomaksi hämmästyksekseen huomata, että hänen
äitinsä oli ollut häntä viisaampi. Avatessaan hiljaa oven hän näki
sisarensa ja Bingleyn seisovan vastakkain uunin edessä, nähtävästi
syventyneinä varsin vakavaan keskusteluun; ja jollei tämäkään vielä
olisi pannut häntä epäilemään, olivat molempain kasvot, kun he äkkiä
kääntyivät katsomaan häneen, hyvin kaunopuheiset. _Heidän_ tilanteensa
oli kylläkin tukala; mutta _hänen_ oli vielä pahempi. Kukaan heistä
kolmesta ei virkkanut sanaakaan; ja Elizabeth aikoi juuri pyörähtää
takaisin ovelta, kun Bingley kuiskasi pari sanaa hänen sisarensa
korvaan ja juoksi kiireesti ulos salista.
Jane ei voinut pitää asiata salassa rakkaimmalta sisareltaan; hänen
intohimoinen syleilynsä ja loistavat silmänsä antoivat tälle oitis
tiedoksi, että hänen edessään oli maailman onnellisin tyttö.
"Tämä on liian paljon minulle!" Jane huokasi; "aivan liian paljon. Minä
en ansaitse tällaista onnea! Ah, miksi eivät kaikki ihmiset ole yhtä
onnellisia?"
Elizabethin onnittelut olivat niin vilpittömät, lämpimät ja iloiset,
että sanat voivat vain köyhästi niitä ilmaista. Ja sittenkin oli
jokainen hänen sanansa uusi onnenpisara Janen autuuden maljaan. Mutta
hän ei malttanut kauan nauttia onnestaan vain sisarensa kanssa.
"Minun täytyy heti lähteä äidin tykö", hän huudahti. "Minä en voi
salata tätä häneltä, sillä tiedänhän hänen aina tahtoneen minun
onneani; enkä minä tahdo, että hän saa kuulla tästä kenenkään toisen
suusta kuin minun omastani. Hän -- Bingley (punastuen) -- on jo mennyt
isän puheille. Ah, Lizzy, että minä voinkaan tuottaa sellaista iloa
koko perheelle! Kuinka jaksankaan kestää näin suurta onnea?"
Hän riensi keveästi kuin siivin yläkertaan äitinsä luo, joka yhdessä
Kittyn kanssa odotteli jännitettynä tietoa sotajuonensa onnistumisesta.
Yksin jäätyään Elizabeth ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan,
kuinka helposti ja vaivatta tämä tukala juttu oli tullut päätökseen,
aiheutettuaan koko perheelle niin monet kuukaudet pulmaa ja huolta.
"Ja tällainen on lopputulos", hän ajatteli, "kaikesta hänen ystävänsä
valtioviisaudesta ja varovaisuudesta ja hänen sisartensa kavalista
juonista! Onnellisin ja järjellisin ja yksinkertaisin ratkaisu, mitä
ajatella saattaa!"
Muutaman minuutin perästä säntäsi saliin Bingley, jonka keskustelu
hänen isänsä kanssa näytti oitis johtaneen tarkoitettuun tulokseen.
"Missä sisarenne on?" kysyi hän kiireesti kohta oven avattuaan.
"Yläkerrassa äitimme luona. Mutta arvaan, että hän joutuu aivan pian
alas."
Bingley sulki silloin oven perästään ja tuli hymyillen hänen luokseen,
pyytäen sisarellisia onnitteluja ja kälyn rakkautta, jotka Elizabeth
iloissaan ja vilpittömästi hänelle lupasi.
Koko perhe tunsi harvinaisen iloista liikutusta istuessaan
illallispöytään. Janen kasvoilta säteili niin autuas kirkkaus, että se
lämmitti kaikkien sydämiä, eikä hän ollut vielä koskaan näyttänyt niin
ihanalta. Elizabeth oli varma sisarensa onnesta, sillä hän tiesi
molempain kihlattujen olevan luonteeltaan samanlaiset, yhtä hilpeät,
vilpittömät ja vaatimattomat. Kitty hymyili ja hihitteli ja toivoi
salaa sydämessään, että hänenkin vuoronsa pian tulisi. Rva Bennet ei
tahtonut löytää kylliksi lämpimiä sanoja ilmaistakseen ihastustaan,
vaikka hän ei mistään muusta puhunutkaan Bingleylle koko illallisen
kestäessä; ja yksinpä hra Bennetinkin ryhti ja äänen sävy ilmaisivat
hänen olevan mielissään.
Hän ei siitä kuitenkaan sanoilla virkkanut, niin kauan kuin sulhanen
oli joukossa; mutta heti tämän lähdettyä hän otti tyttärensä kädet
omiensa väliin ja sanoi hänelle:
"Jane, minä toivotan sinulle onnea. Sinusta tulee hyvin onnellinen
aviovaimo."
Jane kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä ja kiitti hänen
hyvyydestään.
"Sinä olet hyvä tyttö", jatkoi isä, "ja minä olen erittäin iloinen, kun
saan sinut niin hyvin naitetuksi. En ollenkaan epäile, ettette te
molemmat sopisi mainiosti yhteen. Teidän luonteenlaatunne ovat hyvin
samanlaiset. Molemmat te olette niin mukautuvaiset, ettette tule
koskaan kahnaamaan omaa tahtoanne toistenne tahtoa vastaan; molemmat
olette niin pehmeäluontoiset, että kaikki palvelijanne saavat
turvallisesti varastaa teiltä; ja molemmat niin anteliaat ja
hyväsydämiset, etteivät vuositulonne tule teille koskaan riittämään."
"Eihän toki, isä. Järjetön ja ajattelematon raha-asiainhoito on minusta
anteeksiantamaton synti."
"Mitä sinä puhutkaan -- etteivät heidän vuositulonsa muka riittäisi!"
huudahti rva Bennet. "Onhan Bingleyllä vuodessa tuloja kolme- tai
neljätuhatta puntaa ja kukaties vielä enemmänkin." Sitten hän
tyttärensä puoleen kääntyen jatkoi: "Ah, rakas Jane, kunpa tietäisit,
kuinka onnellinen minä olen! Olen varma, etten saa unenhiventäkään koko
yönä. Arvasinhan minä, että näin tulisikin käymään. Minä aina
sanoinkin, että te olette luodut toisillenne. Ethän sinä turhan takia
olekaan niin kaunis! Muistanpa yhtä selvästi kuin eilisen päivän, että
kun hän ensi kerran viime vuonna tuli tänne Hertfordshireen, minä häntä
jo silloin tunnustelin vävykseni. Ah, hän onkin kaunein ja hienoin
nuori mies, mitä koskaan olen nähnyt!"
Unohtuneet olivat tällä haavaa Wickham ja Lydia äitikullan mielestä.
Jane oli nyt hänen lempityttärensä -- muusta ei puhettakaan. Tällä
hetkellä hän ei joutunut ajattelemaankaan toisia lapsiaan.
Janen nuorimmat sisaret rupesivat jakamaan morsiamen onnea ja etuja
keskenään. Mary toivoi saavansa vapaasti käyttää Netherfieldin
kirjastoa, ja Kitty kerjäsi hartaasti, että Jane kaikin mokomin panisi
toimeen tanssiaisiltoja talven kuluessa.
Tästä lähtien Bingley oli luonnollisesti jokapäiväinen vieras
Longbournissa; usein hän tuli jo ennen aamiaista ja lähti aina myöhään
päivällisen jälkeen, jollei joku raakamainen naapuri, jonka
tahdittomuutta ei voitu kylläksi moittia, toimittanut hänelle kavalata
päivälliskutsua, jota hänen oli pakko noudattaa.
Elizabethilla oli tähän aikaan hyvin harvoin tilaisuutta vanhaan
kahdenkeskiseen jutteluun Janen kanssa; sillä aina kun Bingley oli
saapuvilla, ei Jane tietenkään voinut omistaa huomiotaan kellekään
toiselle. Mutta eronhetkinä, joita ei tyyten voitu välttää, sisaresta
oli suurta hyötyä kummallekin rakastavalle. Janen poissa ollessa
Bingley etsi aina Elizabethin seuraa saadakseen puhella hänelle
Janesta; ja Bingleyn poistuttua Jane luonnollisesti etsi samaa lohtua
sisarensa luota.
"Hän on tehnyt minut niin ihmeen onnelliseksi", sanoi hän eräänä
iltana, "kertomalla minulle, ettei hänellä ollut edes aavistustakaan,
että minä olin viime keväänä ollut Lontoossa. Sitä en tahtonut uskoa
mahdolliseksi."
"Sitä minä epäilinkin", vastasi hänen sisarensa. "Mutta kuinka hän sen
selitti?"
"Sen täytyy olla hänen sisartensa juonta. He eivät nähneet ollenkaan
suosiollisin mielin hänen ja minun ystävyyttä, jota en voi
ihmetelläkään, sillä olihan hän osoittanut minulle vallan erikoista
huomiota. Mutta kun he nyt tulevat näkemään -- kuten lujasti uskon --
että heidän veljensä on onnellinen minun kanssani, niin arvaan että he
oppivat tyytymään asiainmenoon ja että meidän välimme palautuvat
jälleen hyviksi; vaikka _yhtä_ hyviksi kuin ennen ne eivät voi enää
koskaan tulla."
"Tuopa oli tylyin puhe, mitä olen koskaan kuullut sinun suustasi",
huudahti Elizabeth. "Voi taivas sentään, kuinka hyvä tyttö sinä olet!
Minua todella harmittaisikin, jos vielä kerran antaisit neiti Bingleyn
teeskennellyn suosion lumota silmäsi."
"Voitko uskoa, Lizzy, että kun hän -- Bingley (punastuen) lähti täältä
viime marraskuussa Lontooseen, niin hän todella rakasti minua; ja että
ainoastaan hupsu luulo muka minun välinpitämättömyydestäni esti häntä
palaamasta tänne takaisin?"
"Hän teki siinä pienen erehdyksen; mutta onhan sekin vain todistus
hänen vaatimattomuudestaan."
Tämä tietysti aiheutti uuden ylistyslaulun Janen puolelta.
Elizabeth oli mielissään, ettei Bingley ollut ilmaissut Janelle
ystävänsä osuutta tähän "pieneen erehdykseen"; sillä vaikka Janella
olikin mitä lempein ja anteeksiantavaisin sydän, olisi hän noussut
puolustamaan rakkauttaan kuten leijona pentujaan ja kantanut kauan
salaista kaunaa sen loukkaajaa vastaan.
"Ah, minä olen varmastikin onnellisin ihminen, mitä koskaan on elänyt
maan päällä!" huudahti kaunis morsian hurmioissaan. "Voi sentään,
Lizzy, minkä vuoksi juuri minut on valittu meidän perheestä ja minulle
yksin kasattu sellainen siunauksen ylenpalttisuus? Jospa saisin nähdä
sinutkin yhtä onnellisena! Mistä me löytäisimmekään toisen yhtä mainion
miehen sinulle?"
"Vaikka hankkisit minulle viisikinkymmentä yhtä mainiota miestä, niin
en kuitenkaan tulisi yhtä onnelliseksi kuin sinä. Vasta sitten kun
saisin sinun leppeän ja tyytyväisen mielenlaatusi, sinun pohjattoman
hyvyytesi, voisin tulla yhtä onnelliseksi. Ei, ei -- anna minun hoitaa
omat asiani; ehkäpä onni joskus potkaisee minulle aikanaan jonkin uuden
herra Collinsin."
Longbournin perheen keskuudessa sattunutta onnellista tapahtumaa ei
voitu kauankaan pitää salassa. Rva Bennetin oli sallittu suihkaista
siitä sisarelleen rva Philipsille; ja tämä levitti ilman vähintäkään
valtuutusta siitä tiedon kaikille naapurinrouville Merytonissa.
Bennetin perhe julistettiin tuotapikaa onnen siunaamaksi, vaikka sitä
vasta jokunen viikko sitten, ensimmäisen huhun tultua Lydian
karkaamisesta, oli katseltu yli olkain.