Kohta vieraiden lähdettyä Elizabeth kiiruhti ulos kävelemään
selvittääkseen sekavia ajatuksiaan ja tyynnyttääkseen kuohuisia
tunteitaan. Hra Darcyn äskeinen käytös häntä ihmetytti ja harmitti.
"Mitä hänen tarvitsi ollenkaan tulla tänne", hän ajatteli, "jos hänen
aikomuksensa oli pysyä tuppisuuna, totisena ja välinpitämättömänä?"
Hänen oli mahdoton selittää tuota ongelmaa tavalla, josta hänelle olisi
ollut mielihyvää ja tyydytystä.
"Osasihan hän olla rakastettava ja miellyttävä enoa ja tätiä kohtaan
Lontoossa ollessaan; miksi hän ei nyt ole samanlainen minuakin kohtaan?
Ja jos hän pelkää ja aristelee minua, niin miksi hän ollenkaan
tulikaan? Ja jollei hän enää yhtään välitä minusta, niin miksei hän
puhellut edes toisten kanssa? Voi, kuinka kiusallinen mies! Minä en
tahdo enää ollenkaan ajatella häntä."
Hän saattoikin pysyä vähän aikaa päätöksessään, kun sisarensa yhtyi
häneen; ja Janen säteilevän iloisesta katseesta voi huomata hänen
nauttineen vierasten seurasta paljon enemmän kuin hänen onnettoman
nuoremman sisarensa.
"Nyt, kun tämä ensimmäinen kohtaaminen on kestetty", hän sanoi, "tunnen
oloni oikein keveäksi. Minä tiedän, kuinka pitkälle voimani kestävät,
enkä salli itseni enää koskaan joutua hämilleni hänet nähdessäni. Olen
hyvin iloinen siitä, että hän syö meillä päivällistä ensi tiistaina.
Silloinhan vieraatkin saavat nähdä, että me tapaamme toisemme vain
tavallisina ja välinpitämättöminä tuttavina."
"Välinpitämättöminä tosiaan!" nauroi Elizabeth. "Oi Jane, ole
varuillasi!"
"Rakas Lizzy, ethän sinä toki pidä minua niin heikkona ja hupsuna, että
enää antautuisin ehdoin tahdoin mihinkään vaaraan?"
"Minusta sinä antaudut hyvin halusta siihen sangen suureen vaaraan,
että teet hänet paljon rakastuneemmaksi itseesi kuin koskaan ennen."
Torstaina kokoontui Longbourniin hyvä joukko vieraita; ja päivän
molemmat päävieraat, joita kaikkein hartaimmin oli odotettu, saapuivat
hyvissä ajoin. Seuran siirtyessä ruokasaliin seurasi Elizabeth tarkalla
huomiolla, istuisiko Bingley hänen sisarensa viereen, missä hänen
paikkansa aina ennen oli ollut. Hänen viisas äitinsä oli samaa tulosta
odottaen laiminlyönyt kutsua illan etevimmän vieraan omalle kupeelleen.
Bingley näytti epäröivän; mutta Jane sattui silloin katsahtamaan hänen
puoleensa, sattuipa hymyilemäänkin; ja silloin oli arpa heitetty. Hän
istui lemmityn viereen.
Sydän täynnä voitonriemua Elizabeth vilkaisi varkain Bingleyn ystävään.
Tämä näytti kestävän kohtaloniskun ylevän välinpitämättömästi; ja
Elizabeth melkein jo luuli Bingleyn toimineen ystävänsä suostumuksella,
jollei hän sattumalta olisi huomannut tämänkin vilkaisevan Darcyyn,
silmissä puolittain naurava, puolittain hätäytynyt ilme.
Bingleyn käytös Janea kohtaan oli koko päivällisajan niin ilmeisesti
ihaileva, että Elizabethin mielestä molempien vastainen onni oli
taattu, jos Bingley sai vain toimia oman päänsä mukaan. Hän ei voinut
olla tavantakaa vilkuilematta Darcyyn nähdäkseen, millä silmällä tämä
seurasi ystävänsä nopeata antautumista vanhan viehätyksensä lumoihin.
Darcy istui hänen äitinsä vierellä, miltei koko pöydän mitan päässä
hänestä itsestään. Hän voi hyvin arvata, ettei naapuruus ollut
kummallekaan mieluinen; aniharvoin he vaihtoivat sanoja keskenään, ja
silloinkin kylmästi ja jäykän näköisinä. Tämä äidin epäkohteliaisuus
suretti Elizabethia suuresti; ja hän tunsi toisinaan, että hän olisi
antanut vaikka mitä hyvänsä, jos olisi voinut jollain tapaa osoittaa
Darcylle, ettei koko perhe ollut yhtä kiittämätön tämän jaloudesta.
Hän toivoi, että ilta vielä jollain tapaa veisi heidät yhteen tai
toistensa lähelle; ja pöydästä noustua hän odotti sykkivin sydämin,
että Darcy saapuisi häntä puhuttelemaan.
"Jollei hän nyt tule minun luokseni", hän ajatteli, "niin saan luopua
hänestä iäksi."
Hänestä näyttikin siltä, että hänen toiveensa oli toteutumaisillaan;
mutta -- voi surkeaa! -- kaikki naiset kokoontuivat sen pöydän
ympärille, jonka ääressä Jane valmisti teetä ja hän itse kahvia, niin
tiiviiksi ryhmäksi, ettei kukaan herroista päässyt lähellekään. Ja
kaiken harmin kukkuroiksi muuan tytöistä vielä likistyi aivan kiinni
häneen ja kuiskutti:
"Mepäs emme päästäkään miehiä lähelle, eikö niin? Emmehän me heitä
täällä tarvitse."
Darcy oli kulkenut salin toiseen päähän. Elizabeth seurasi häntä
silmillään, kadehtien jokaista, jonka kanssa hän antautui puheisiin, ja
tuskin malttaen tarjota kahvia kellekään; ja sitten hän oli ärtyinen
omasta höperyydestään.
"Koko hupsupa minä olenkin, kun odotan että hän, jonka olen kerran
hyljännyt, enää uudestaan osoittaisi minulle rakkauttaan! Eikö ole
kerrassaan sulaa hulluutta odottaa miehen kahdesti kosivan samaa
naista? Silloinhan ei miehillä olisi itserakkautta eikä omanarvon
tuntoa niin vähääkään."
Hän tunsi mielensä kuitenkin suuresti keventyneeksi, kun näki Darcyn
itsensä tuovan kahvipöytään takaisin tyhjän kuppinsa; ja silloin hän
käytti tilaisuutta hyväkseen:
"Onko sisarenne yhä vielä Pemberleyssä?"
"On, hän viipyy siellä aina joulun yli."
"Aivan yksinäänkö? Eivätkö kaikki hänen ystävänsä ole jo lähteneet
sieltä?"
"Rouva Annesley on hänen luonaan. Toiset lähtivät Scarboroughiin näiksi
kolmeksi viikoksi."
Elizabeth ei tiennyt, mistä hän enää pitäisi puhetta. Jos toinen halusi
puhella hänen kanssaan, niin ehkäpä hänellä oli enemmän puheenaihetta.
Darcy jäi kuitenkin äänettömänä seisomaan hänen viereensä muutaman
minuutin ajaksi; ja kun tuo kiusallinen tyttö alkoi jälleen kuiskutella
Elizabethin korvaan, poistui hän syrjempään.
Kun kahvi- ja teevehkeet korjattiin pois ja korttipöydät kannettiin
esiin, nousivat naiset tuoleiltaan, ja Elizabethilla oli taasen vähän
toivoa saada haluamansa kavaljeeri lähelleen; mutta mielikarvaudekseen
hän näkikin tämän joutuvan hänen äitinsä whistipelikiihkon uhriksi ja
liittyvän neljänneksi hänen pelipöytäänsä. Nyt ei hänellä enää ollut
vähintäkään toivoa. He viettivät lopun iltaa kukin eri pöydässään; ja
hän voi vain huomata Darcyn vilkuilevan siksi ahkeraan hänen
haaralleen, että sotkeutui pelissään yhtä pahasti kuin Elizabeth itse.
Rva Bennet oli aikonut pidättää Netherfieldin herrat vielä
illallisellekin; mutta kovaksi onneksi näiden vaunut oli tilattu heitä
hakemaan jo ennen toisten lähtöä.
"No niin, tytöt", hän lausui tyytyväisenä vieraiden lähdettyä, "mitäs
sanotte tästä päivästä? Minusta ainakin kaikki luisti erinomaisesti.
Päivällinen oli kerrassaan onnistunut. Paisti oli käristynyt
kullanruskeaksi, ja kaikki sanoivat, etteivät olleet koskaan nähneet
niin lihavaa reisipalaa. Liemi oli ainakin viisikymmentä kertaa
parempaa kuin se vesivelli, jota Lucasten luona tarjottiin viime
viikolla; ja yksinpä herra Darcynkin täytyi myöntää, että pyyt olivat
mainion meheviä; ja hänen se pitäisi tietää, sillä arvaan hänellä
olevan kotonaan ainakin pari kolme ranskalaista mestarikokkia. Ja --
ah, rakas Jane, sinua minä en ole vielä koskaan nähnyt niin kauniina
kuin tänä iltana. Rouva Longkin sen myönsi, kun kysyin häneltä. Ja mitä
luuletkaan hänen vielä sanoneen? 'Ah, rouva Bennet,' hän sanoi, 'kyllä
me näemme hänet vielä keikkuvan emäntänä Netherfieldissä.' Niin hän
todellakin sanoi. Minusta rouva Long onkin paras ihminen maailmassa --
ja hänen sisarentyttärensä ovat oikein kilttejä tyttöjä eivätkä
lainkaan kauniita. Minä pidän heistä hirveän paljon."
"Minustakin päivä oli hyvin onnistunut", sanoi Jane sisarelleen heidän
jäätyään kahdenkesken. "Seuramme tuntui erittäin hyvin valitulta, ja
kaikki viihtyivät erinomaisesti toistensa parissa. Minä toivon, että
tapaamme vastakin toisemme."
Elizabeth vain hymyili.
"Lizzy, sinä et saa virnailla etkä epäillä minua. Minä tulen siitä niin
pahoilleni. Minä vakuutan sinulle, että olen nyt oppinut nauttimaan
hänen seurastaan niinkuin minkä hyvänsä miellyttävän ja järkevän nuoren
miehen seurasta, hautomatta lainkaan mitään hupsuja haaveita. Nyt olen
aivan varma, ettei hän ole koskaan tarkoittanutkaan saada minulta
mitään enempää kuin hauskaa seuranpitoa. Se erotus on vain hänen ja
toisten herrain välillä, että hänellä on sulavampi esiintymistapa ja
suurempi viehätyskyky kuin kellään toisella tuntemallani miehellä."
"Oletpa sinä kovin julma!" huudahti hänen sisarensa. "Sinä et tahdo
sallia minun hymyilevän sinulle, ja kuitenkin ärsytät joka sanallasi
minua nauramaan."
"Kuinka vaikeaa toisinaan onkaan saada sanansa oikein uskotuksi!
Välistä se näyttää olevan ihan mahdotonta! Minkä vuoksi tahdot
luulotella, että minä muka tuntisin jotain enempää kuin tahdon myöntää
todeksi?"
"Kas siihen kysymykseen minun on hyvin vaikea vastata. Me
kaikki halajamme opettaa toisia, vaikka itse kykenemme oppimaan
ainoastaan sellaista, jota ei kannattaisi tietääkään. Suo minulle
anteeksi epäuskoisuuteni; ja jos aiot yhä edelleenkin käyttää
välinpitämättömyyden naamaria kasvoillasi, niin ole kiltti äläkä tee
_minua_ uskotuksesi."